Snage kirjoitti 26.9.2010 23:7

Hei!

Olen 38 vuotias mies ja parisuhteemme on nyt siinä pisteessä että avovaimoni ilmoitti että ei enää rakasta minua ja haluaa erota.

Nyt tuntuu tosi pahalta ja tuntuu että että ei ole ulospääsyä tästä tilanteesta ja olo on niin kamala että en tiennyt tämmösen olon olevan mahdollista en pysty hengittämään kävelen tyhjässä talossa edestakaisin ja tuntuu että järki lähtee.

Tilanteeseen ei liity kolmansia osapuolia vaan saan oikeastaan syyttää itseäni kun annoin arjen tulla enkä vaalinut rakkautta tarpeeksi vaan avovaimoni koki että on aivan yksin, ja nyt ymmärrän häntä kovin miltä on tuntunut kun ei saa rakkautta.

Meillä on omakotitalo jonka asuntovelka on puoliksi ja kaikki pitäisi laittaa jakoon, itse haluaisin yrittää sinnitellä talossa ja ottaa koko velan itselleni ehkä nippa nappa pärjäisin, mutta meidän täytyy arvioida talon hinta (uusi talo 2vuotta vanha) ja maksaa sitten avovaimolle puolet siitä mikä talon arvo on tällä hetkellä. esim. luvut keksitty rakennus kustannukset eli lainaa 150 tuhatta ja nyt pihat laitettuna esim 180 tuhatta , eli 15 tuhatta vaimolle rahaa...
Ja nyt tuntuu että olen aivan lamaantunut, tuntuu että en jaksa elää enää!

Hei...
Olen pahoillani. Osaan aavistaa miltä sinusta tuntuu. Minulle kävi jotakuinkin samoin kuin sinulle. Meitä on täällä tukinetissä monta hylättyä. On musertava olo, oksettaa, ei saa unta, laihtuu, tuntuu että tulee hulluksi.
Minulla on sellainen tilanne että annoin vuosien ajan miehelleni kaikkeni. Hän otti kyllä kaiken tuen ja rohkaisun vastaan. Kuinka monta vuotta pidinkään häntä pystyssä. Kun hän sitten voimistui tarpeeksi, minä sainkin mennä. Tehtäväni oli täytetty. Minulla on täysin piesty ja hyväksikäytetty olo. Tukiverkkoa minulla ei ole. Olemme muualta työn perässä muuttaneita.En tiedä, kuinka jatkan tästä eteenpäin. Kuinka olenkaan ollut sinisilmäinen kaikki nämä vuodet. Toivon etten aivan lopu tähän pahaan oloon. Ja kun pystyisin pitämään itseni,itseni vuoksi, jotenkin pystyssä. Ja myös siksi että lasten takia jaksaisin.

Toine päivä eron jälkeen, yö yksin olin aivan shokissa. Onneksi pystyin aamulla menemään lääkäriin ja sain sairaslomaa että jaksan repiä itseni jollain tapaa kasaan. Hyvä ystäväni tuli sitten käymään kylässä ja sain muuta ajateltavaa, helpotti tosi paljon!

Jos muilla vastaava tilanne niin suosittelen että jos on yhtään ystävää niin ottaa vaikka kaveriksi muutamaksi yöksi että pääsee pahimman yli. Veikkaan että aika parantaa kuiteskin.

Heippa
Tämä kirjoitus koskee kumpaakin nimimerkkiä .
Joo onhan se kurjaa kun parisuhde päättyy ja minusta on kanssa kurjaa kun niin paljon
käy kun kaksi ihmistä pystyy elämään loppuelämän onnellisena jos haluaa mut
kummankin pitää tehdä lujasti töitä onnellisen parisuhteen eteen.
Mut ei elämä eroon pääty kyllä se siitä jatkuu sen tiedän ( Mitä seuraavaksi kirjoitan niin ei ole tarkoitusa loukata ketään mut 92 vuonna kun navetta palo oli ja tuli sit lomittaja ja
entinen eukko lomittajaan rakastu mut eihän niiden romanssi kauvan kestänyt mut kun
tiesin sen niin sanoin vaan eukolle että kerääpäs tärkeimmät tavarat aikaa annoin noin
puolituntia ja sit vein sen lapsuuden kotia ja se oli sit siinä enkä surrut sekuntijakaan vaan etsin itselleni uuden vaimon )
kyllä täällä suomessa on niin miehiä ja naisia jokaiselle vaikka kuinka paljon.
Mut se on tärkeätä että kukaan ei jää vaikeissa elämän tilanteissa yksin vaan jokaisella
pitäs olla tukiverkko josta saa apua.
Mut menkää nettiin ja googleen ja laittakaa hakusanaksi tukihenkilo niin löytyy
keskustelu apua ja taas googleen ja hakusanaksi perheasiain neuvottelukeskus niin sieltä
löytyy upeaa ammatti apua.
Rakentakaa itsellenne sellainen tukiverkko joka koostuu ystävistä, kavereista, tukihenkilöstä,
ammattiihmisistä jne niin sillon ihminen kestää vastoin käymisiä eikä tarvii olla yksin.
ja ihmisen elämään mahtuu vaikka minkälaista vastoinkäymistä.
kaunista syksyä teille

Paljon voimia sulle. Ei kannata jäädä yksin vaan hakea aktiivisesti apua. Itselläni on vähän vastaavanlainen tilanne. Mies sanoi,että hänen tunteensa on haalenneet ja hän ei tiedä mitä tulevaisuudelta haluaa. Takana 16 vuotta ja meillä on myös yksi lapsi.
Oon ihan sokissa, sydänlyö nopasti, ahdistaa. Kertakaikkiaan kamala olo, uni ei tule ja asioita unohtuu.
Minun oli pakko myöntää etten selviä yksin ja soitin kriisikeskukseen, viikon päästä on ensimmäinen aika terapeutille. Ystäville oon myös puhunut ja aina vähäksi aikaa on auttanut. Päivä kerrallaan on miun motto,joskus jopa minuutti.