Minusta oli kiva lukea tälläinen kirje, minkä kirjoitit. Siksi kiva, että kirjoituksestasi käy hyvin ilmi se, mitä tässä nyky-yhteiskunnassa kaipaisin enemmän näkeväni ympärilläni. Ja se asia on, että ei niin välineellistettäisi itseämme ja elettäisi niin paljon sen seksin kautta.

Tätä on nyt hieman vaikea ilmaista, koska seksi toki on itsellekin tärkeä asia.

Näin vuosia eron jälkeen sitä on vain itsekin yhä enempi huomannut, että ilman toisen kanssa harrastettavaa seksiä voi hyvin elää. Ei tee mieli "pukille" vain sen asian itsensä vuoksi. On hyvä elää arjen muiden asioiden parissa ja toki toivoo, että löytäisi kumppanin, jonka kanssa seksikin olisi asia, joka lähentää ja josta voi nauttia.

Miten köyhälle ja tyhjälle tuntuisikaan sen jälkeen, kun on käynyt naimassa jotain henkilöä, jos siinä ei olisi mukana tunteita, välittämistä ja muidenkin elämän asioiden jakamista. Mieluummin itken välillä läheisyyden kaipuuta, kuin sotken pääni joillakin irtosuhteilla. Kukin onnellisuutensa elämäänsä valitsee.

Mietinpä vastaustasi lukiessani sitä valtavaa muutosta, mikä länsimaisessa ja erityisesti suomalaisessa yhteiskunnassa on tapahtunut yhdessä vuosisadassa. Historian harrastajana katselen mielelläni historiallisia filmejä, luen kirjoja ja mietin, että kylläpä ovat asiat muuttuneet myös seksin, rakkauden ja avioliiton osalta. Ennen oli häpeällistä, että naisilla oli esiaviollisia suhteita ja nyt valitetaan tyyliin "olen tuttavapiirini viimeinen neitsyt, mitä tehdä."

Ei ihminen ole biologiselta olemukseltaan kuitenkaan muuttunut. Kyllä meillä kaikilla sinkuillakin on edelleen se läheisyyden kaipuu, mutta toki kaupallinen taho osaa perustarpeitamme monin tavoin hyödyntää. Hyvänä esimerkkinä se parjattu porno, mutta tavallaan romanttinen viihdekin kasvaa samalta alustalta.

Tänään tuleekin teeveestä ohjelma, jossa koulutetut naiset kertovat, ettei kumppania löydy ja pohtivat syitä. Tarjoaisikohan se jotakin meile ikisinkuillekin? Ei fiksu nainen kyllä tyhmää kumppania ristikseen ota. Eipä silti, että akateemisuus sinänsä tekisi kenestäkään superviisasta, hellää ja lämmintä kumppania. Ensimmäinen seurustelukumppanini on nykyään professori, ja pahempaa sikaa on maan päältä vaikea löytää.

Hesarissa oli muuten juttu miesten ja naisten aivoista ja siinä todettiin, että soittaminen kehittää miesten aivoja naisille tyypilliseen suuntaan. Jos siis haluat ymmärtäväisen miehen, pitäisi etsiä muusikkopiireistä. Ikävä kyllä, he valitsevat useimmiten kumppaninsa samoista ympyröistä. Sitä paitsi juuri muusikkomiehet pettävät useimmin, tästäkin minulla on omakohtaista kokemusta.

Niinpä niin, monenlaista on koettu, mutta eipä sitä ihanaa ja monin tavoin antoisaa parisuhdetta, joka olisi kestänyt vähän pidempään. X:n kanssa olin lähellä, mutta ohariksi meni. X ei halunnut sitoutua ja hänen läheisyyskammonsa oli saavuttanut jo jättiläismäiset mittasuhteet. Kuluukohan tämä loppuelämä tässä X:n perään itkiessä? Ainakin seksuaalisuudesta syyllistämisessä X pystyi kilpailemaan jo Aslan ry.:n kanssa. Vain avioseksi on sallittua Aslan ry:n ja myös X:n mielestä. Sinkuille tarjoillaan elinikäistä selibaattia. Mahtavaa!

Olenko päässyt yhtään lähemmäksi Jumalaa tällä tavalla? Ikävä kyllä, ei oikein tunnu siltä. Rikkonaisemmaksi olen kyllä tullut jokaisen epäonnistuneen lähestymisyrityksen myötä. Jos heitetään sana "rakkaus", niin ensimmäinen sana, mikä tulee mieleen, on "epäonnistuminen". Sitten "tuska" ja "kipu". Eihän sen näin pitänyt mennä. Eihän?

Parittomat-ohjelmasta kävi ilmi, että minunkaltaisiani naisia on varsinkin suurissa kaupungeissa pilvin pimein. Ohjelman kommenteista taas selvisi, että vanhat sukupuoliroolidotukset ovat edelleen voimissaan. Nimettömät kommentoijat (= yleensä miehiä) olivat närkästyneitä ja arvioivat naisia tyyliin "panisin - en panisi", lähinnä ulkonäön ja vähän mielipiteidenkin perusteella. Oli myös kylmiä kommentteja tyyliin "juna meni jo".

Niinpä niin, arvoisat miehet, teillä on toki oikeus olla aivan yhtä julmia kuin haluatte. Mutta emme me naiset enimmäkseen täällä verkossa nimettöminäkään parjaa teitä samaan armottomaan tyyliin. Miehilläkin on vaikeuksia, taitaa olla tuo miespipo vielä paljon naispipoa tiukempi monessa asiassa. Mutta ero on se, että naiset yrittävät ymmärtää teitä. Miksette te voi tehdä samoin?

Sääliksi käy. Ei ihme, että pornoteollisuus kukoistaa. Nautintoa ilman seurauksia ja sitoutumispakkoa. Ilmaispalveluja saatavilla joka päivä, jotta mies voi keskittyä itseään kiinnostaviin asioihin. Ja avioeroja riittää ja riittää!

Eipä silti, että tuomitsisin erot. Olenhan itsekin eronnut. Minusta ero oli kaikessa tuskallisuudessaankin paras ratkaisu meille molemmille. En oikein tiedä, mitä exäni, tämä Y aiheesta ajattelee, koska hänen kanssaan ei ole koskaan voinut kunnolla keskustella oikein mistään. Surullista. Miehet, opetelkaa puhumaan! Puhumalla naiset valloitetaan. Ja kun sydän on voitettu, seksiä tulee automaattisesti.

Luulin jo, että olin päässyt tuskan yli, kunnes näin X:n kadulla onnellisena naisystävänsä kanssa.

En ollut stalkkeri. En seurannut heitä. Näin heidät sattumalta. Tämä on suuri kaupunki, jos haluaa kohdata jonkun, mutta pieni paikka, jos haluaa vältellä joitain.

😯🗯️

Miten pääsee eroon mustasukkaisuudesta? Voisin ehkä tehdä aiheesta jutun. Pieni merenneito olisi sopiva aihe. En nyt tarkoita sitä kaikkien lasten tuntemaa Disney-versiota, jolla on toki omat ansionsa, mutta ihan sitä alkuperäistä... Siinähän pieni merenneito rakastuu prinssiin niin, että pyytää noitaa auttamaan itseään. Noita muuttaa neidon kauniin pyrstön ihmisjaloiksi taialla, joka sattuu äärettömästi. Merenneito kärsii kaiken vain saadakseen nähdä, miten prinssi kutsuu kauniin prinsessan makuuhuoneeseensa. Neito katselee paria vuodeverhojen takaa ja kärsii...

Entäpä sitten? Tulisiko tästä lasten vai aikuisten satu? Merenneito voisi muuttua puukoksi ja iskeä molempia. Ai niin, mutta sitten kun hän itse kuolee, enkelit vievät hänen sielunsa taivaaseen, jossa Jumala armahtaa häntä ja muuttaa hänet meren vaahdoksi. Tai jotakin sinne päin.

Ehkä juttu pitäisi todella tehdä, sillä sehän kertoo minusta itsestäni. Satusetä Andersenhan oli seksuaalisesti äärimmäisen estynyt ja turhautunut ihminen. Siksi hän kirjoitti niin riipaisevia tarinoita. Joka tapauksessa, tarinan miettiminen suuntaa huomioni pois pääasiasta eli tuskasta ja kostosta. Käytä niitä lahjoja, joita sinulla on! Minä olen luova. Siksi selviän. Luovat ovat selviytyjiä. Juovat ovat luusereita. Emme aina saa mitä haluamme, mutta kiertotiekin voi viedä perille - hitaasti, mutta varmasti.

Ehkä jonain päivänä olen perillä. Kuka tietää?

Etsijä kirjoitti 10.10.2012 21:25

Parittomat-ohjelmasta kävi ilmi, että minunkaltaisiani naisia on varsinkin suurissa kaupungeissa pilvin pimein. Ohjelman kommenteista taas selvisi, että vanhat sukupuoliroolidotukset ovat edelleen voimissaan. Nimettömät kommentoijat (= yleensä miehiä) olivat närkästyneitä ja arvioivat naisia tyyliin "panisin - en panisi", lähinnä ulkonäön ja vähän mielipiteidenkin perusteella. Oli myös kylmiä kommentteja tyyliin "juna meni jo".

Niinpä niin, arvoisat miehet, teillä on toki oikeus olla aivan yhtä julmia kuin haluatte. Mutta emme me naiset enimmäkseen täällä verkossa nimettöminäkään parjaa teitä samaan armottomaan tyyliin. Miehilläkin on vaikeuksia, taitaa olla tuo miespipo vielä paljon naispipoa tiukempi monessa asiassa. Mutta ero on se, että naiset yrittävät ymmärtää teitä. Miksette te voi tehdä samoin?

Sääliksi käy. Ei ihme, että pornoteollisuus kukoistaa. Nautintoa ilman seurauksia ja sitoutumispakkoa. Ilmaispalveluja saatavilla joka päivä, jotta mies voi keskittyä itseään kiinnostaviin asioihin. Ja avioeroja riittää ja riittää!

Eipä silti, että tuomitsisin erot. Olenhan itsekin eronnut. Minusta ero oli kaikessa tuskallisuudessaankin paras ratkaisu meille molemmille. En oikein tiedä, mitä exäni, tämä Y aiheesta ajattelee, koska hänen kanssaan ei ole koskaan voinut kunnolla keskustella oikein mistään. Surullista. Miehet, opetelkaa puhumaan! Puhumalla naiset valloitetaan. Ja kun sydän on voitettu, seksiä tulee automaattisesti.

Netissä äänekkäimmät ovat yleensä niitä huonoimpia esimerkkejä molemman sukupuolen edustajista, joten en lähtisi niiden perusteella tekemään johtopäätöksiä miesten tai naisten ymmärtämisistä. Varsinkaan anonyymeinä huudeltuina tai muuten keskenkasvuisten kakaroiden tyhmyyden osoittavista kommenteista. Jokseenkin kyllä ymmärrän yleistyksesi, sillä jos yleistää pitää niin kyllä se vähän noin menee.

Entäs sitten me (harvatko?) jotka oikeasti yrittävät ymmärtää ja tekevät ihan kaikkensa sen eteen? Itse olen kokenut elämässäni sen puolen, että puhumalla ja läheisyydellä olen sydämen voittanut ja kovasti intohimoaan minua kohtaan nainen on puolustanut, mutta seksi sen sijaan hyvin hyvin harvinaista herkkua. Siihen olen tyytynyt, mutta myös siitä syystä itse mustasukkaisuuden kourissa usein. Mikään ei riitä ja aina on joku uusi tekosyy haluamattomuudelle, mutta siitä huolimatta pitäisi vain luottaa siihen että intohimo on yhä tallella.

Lapset / väsymys / työt / raha / työttömyys / sairaus / yleinen ärsytys / vatsakivut / kosketusarkuus / päänsärky / läheisyyden puute / ei vaan huvita (läheisyydestä huolimatta) / haluisin joskus vain olla (aina) / kuukausien seksittömyys (yliherkkä olo) / seksiä kahtena päivänä peräkkäin (tarpeet tyydytetty kuukausiksi) / levottomuus / ei vaan osaa olla / ei kiihotu (vaikka niin himoitsee minua?) / jalka väärässä asennossa (halut meni, ei tuu takas tänään) / vessahätä (ei tee mieli pissan jälkeen) / olen yli-innokas / olen liian passiivinen / yritän jatkuvasti / en yritä riittävän usein / tukka huonosti (nipisti kun jäi käden alle) / kylmä / kuuma jne jne jne jne jne jne jne jne

Mut mä oon ihana ja rakastaa minua intohimoisesti.

Kyllä seksi on hyvää silloin kun sitä on, en kiellä, mutta muuten elämä jatkuvasti puolisoa itse haluavana on todella raskasta. Siis todella.

Ihmettelen vain, kun yli kymmenen vuotta tässä jo mennyt tällä tahdilla, kuinka kauan pitää parisuhteessa odottaa tuota tasapainoa? Olisko vain helpompi luovuttaa kokonaan? Ihan varmasti henkisesti helpompaa olla vaikka sitten ihan ihan yksin...

Hei Ihmismieli,

tulee tuota kirjoitusta lukiessa mieleeni, että teillä ei ole taidettu päästä sen halun ytimeen. Biologisella tasolla lienee kyse hormonitoiminnasta, psykososiaalisella puolella syyt ovat mitä moninaisimmat. Oletko yrittänyt vakavasti keskustella puolisosi kanssa siitä, mitä seksin pihtaaminen sinulle tekee? Tuskasta, joka siitä aiheutuu? Jos olette toisiinne sitoutunut pari, eikö puhuminen olisi se kaikkein tärkein juttu?

Mietin, miten osaisin neuvoa sinua naisena, kun oma ongelmani on suunnilleen päinvastainen...😉 Kari Heusala on kirjoittanut todella monipuolisen kirjan nimeltä Naisen seksuaalisuus, jossa aihetta käsitellään tieteellisellä täsmällisyydellä. Ajattelisin, että jospa puolisollasi on ns. hormonit alhaalla, niin lääkärissä käynti voisi kenties auttaa. On olemassa monenlaisia hormonihoitoja, joilla näihin asioihin voi vaikuttaa. (Älä vain syötä hänelle salaa Viagraa, joka on miehille tehty lääke! Olen kuullut, että siihen voi jopa kuolla.)

Psykososiaaliset syyt ovat sellaisia, jotka todella tietää vain ihminen itse. Onko puolisolla ollut huonoja kokemuksia? Monet naiset ovat joutuneet nuorina raiskausten tai seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi, ja sellaiset kokemukset vaikuttavat koko myöhempään historiaan. Mutta avainasemassa olet tietysti sinä itse. Yritä keskustella vakavasti asiasta puolisosi kanssa.

Seksiin tarvitaan myös aikaa. Lopen väsyneenä, myöhään iltayöstä ei kannata yrittää. Jotkut naiset sanovat, että saatuaan apua kotiaskareissa he lämpenevät miehelle. Eli siivouksen jälkeen maistuu seksikin. Mutta kuten sanottu, vain puolisosi itse tietää parhaiten, mikä maistuu, mikä ei. Yritä saada selville asioita keskustelemalla hänen kanssaan. Luottamuksellisessa suhteessa sen pitäisi onnistua ennemmin tai myöhemmin.

Tapasin Xn uudelleen. Ristiriitaisia viestejä häneltä. Välittääkö vai ei? En tiedä, mitä ajatella. Sekavaa, sekavaa... mutta ehkä elämä on juuri tällaista. Ehkä ilman sekavuutta ei elämän monimuotoisuus ole mahdollista.

Jos seksin biologinen tarkoitus on kasvattaa biodiversiteettiä eli luonto pyrkii luomaan uutta, monimuotoista elämää (ja juuri tästä syystä miehet haluavat aina vaihtaa kumppania), niin miksi me lisääntymisiän ohittaneetkin vielä kaipaamme sitä jossain muodossa? Jos biologit olisivat oikeassa ja tämä olisi koko totuus elämästä, olisi lapsettoman tai lapsensa menettäneen elämä täysin hukkaan heitetty. Kai elämällä sentään on jokin muu tarkoitus kuin jatkua?

Tämän kysymyksenasettelun kautta seksistä tulee erittäin filosofista. Juuri sellaisesta seksistä minä pidän.

Niin kuin Richard S. Bach sen aikanaan kauniisti muotoili:
Tämä on koe, josta tiedät, onko tehtäväsi maan päällä loppuun suoritettu.
Jos vielä olet hengissä, tehtäväsi jatkuu.

Luin psykiatrin kirjasta persoonallisuusdiagnooseja ja löysin itsestäni sekä epävakaan persoonallisuuden että huomionhakuisen persoonallisuuden piirteitä. Eipä hätää, kyllä nuo kuvaukset moniin tuttuihinkin sopivat...mutta antavathan ne miettimisen aihetta paljonkin. Onneksi on lääkitys kunnossa, muuten saattaisi mennä meikäläisenkin elämä aivan penkin alle.

Jos tykkää saunasta, kaljasta, kesästä ja makkarasta, niin on varmaankin aika helppo löytää samanhenkinen ystävä. (Tietenkin tähän vuodenaikaan on valo vähissä, mutta pimeydellä on armollinenkin puolensa) Joka tapauksessa, meikäläisellä ei ole helppoa löytää ystävää, joka ymmärtäisi. Saati rakastettua. Ilmankin kyllä tulee toimeen, mutta pitää pysyä liikkeessä kaiken aikaa...

X ei vastaa viesteihini. Tiedän, että hänen oma elämäntilanteensakin on vaikea. Hänellä on paljon muuta miettimistä juuri nyt. Silti olen taas innostunut kokoamaan hänelle pieniä joulunodotus(!)lahjoja pussukkaan, jonka aion toimittaa perille ennen kuun loppua. Suklaajoulukalenteria ynnä muuta söpöä. Tosi tyhmää, koska hänhän ei todellakaan kaipaa minua. Mutta olen aina pitänyt antamisesta...joskus turha toivokin on parempi kuin elää kokonaan vailla toivoa. Ajattelen häntä hellyydellä, vaikka hän ei muistakaan minua.

Miten ihmeessä jotkut solmivat parisuhteita, jotka kestävät vuosia, jopa vuosikymmeniä? X jaksoi olla kiinnostunut minusta vain noin puolentoista vuoden ajan ennen kuin päätti suhteen. Emmekä siinäkään ajassa päässeet kovin pitkälle, ei edes sänkyyn asti. Silti minä rakastan häntä edelleen, pian tulee seitsemän vuotta täyteen.

Nainen, kuinka tyhmä oletkaan uskollisuudessasi! Mies ei vaivautuisi. Me todella olemme kotoisin eri tähdiltä emmekä kohtaa kuin satunnaisavaruudessa.

Ihminen ei oikeastaan muutu kovin paljon, vaikka vuosia tuleekin lisää...minä olen aina ollut uneksija. Nuorena olin valtavan rakastunut aikuisiin miehiin, jotka eivät minusta vähääkään välittäneet. Kaipasin siis isää, totta kai. Oma isäni kuoli äkillisesti kun olin kahdentoista ja olin järkyttynyt ja salaa syyllisyydentuntoinen: olin toivonut hänen poistumista elämästämme ja niin tapahtuikin. Hän olipelottava, aggressiivinen ja muistan jonkunlaista seksuaalista hyväksikäyttöäkin tapahtuneen.

Niinpä siis, iässä jolloin nuoret tytöt solmivat suhteita ikäisiinsä poikiin, minä vain haaveilin. Nyt on aikaa kulunut jo yli kolmekymmentä vuotta ja olen edelleen samassa jamassa. No, mielikuvitus ja huumorihan ovat ne psyyken ainoat ehjät defenssit. Ja niillä mennään!

Viimeisessä erässä jokainen täällä on Luojansa kanssa yksin. Useimmiten yksinäistyminen tapahtuu jo paljon ennen loppukiriä. Jos osaa tulla hyvin itsensä kanssa toimeen, ei voi satuttaa itseään pahasti. Ja ainahan voi kuvitella, että seikkailu on ihan oven takana...niinpä.

Onneton rakkaus on vähän niin kuin vamma, jonka kanssa on vain totuttava elämään. Pyörätuolissakin hymyillään, miksei sitten tässä tämän "taudin" kanssa...paljon pahempia juttujakin on, vaikkapa nyt omilla työtovereillani: kamppailuja vakavan sairauden ja kuoleman kanssa. Eipä siihen voi muuta kuin todeta, että teemme parhaamme tukeaksemme kärsivää kanssaihmistä. Ei se poista omaa kärsimystä, mutta häivyttää sen taka-alalle.

X käyttäytyy niin kummallisesti: onnittelee minua, jos aihetta on, mutta ei vastaa mihinkään tiedusteluihini, koskivatpa ne sitten vaikka hänen omien läheistensä vointia tai mitä tahansa. Oikeastaan en enää ole muuta kysellytkään, kun että tehdäänkö siellä hänen lähipiirissään kuolemaa vai ei, koska hetki on lähellä.

Se, ettei vastata, on tietenkin selkeä viesti, että lopeta tuo vihonviimeinen yrittäminen.

Kurjaa on myös, etten oikein uskalla tavata yhteisiä tuttujammekaan, koska en kestä reaktioita: omia reaktioitani siihen, että näen X:n naisystävänsä kanssa yhdessä enkä muidenkaan reaktioita. Eräs tuttava toitotti isoon ääneen, että ikävää, että kävi näin, mutta kyllä sinä selviät. Ei jäänyt kuuntelemaan, miten olen selvinnyt, vaan jatkoi omaa paasaustaan siitä, mitä hänelle kuuluu. Mutta hänelle annetaan kaikki anteeksi hänen ikänsä takia, meille keski-ikäisille ei kukaan anna anteeksi yhtään mitään. Meidän tulee kestää ja kantaa muita.

En ole käynyt terapiassakaan pitkiin aikoihin. Se on niin kallista ja tuntuu pyörivän paikoillaan. Pienillä nikseillä en selviä, se on kuin yrittäisi uida valtameren yli ja joku tarjoilisi apuun hammastikun kokoista melaa: souda vain eteenpäin, niin kyllä se siitä.

Siis ihan oikeasti: terapia on kyllä ihan miellyttävää, mutta maksaa 73 euroa tunti. Rahoille on paljon muutakin käyttöä. Etenkin tässä taloustilanteessa. Mikähän on seuraava säästökohde? Koulut, hometalojen korjaukset, vanhusten viimeiset vaipat vai mikä? Tässä maailmassa riittää korjattavaa ja jos jotain jää säästöön, niin kyllä pitäisi säästää vielä pahemman päivän varalle. Onneksi tälle palstalle kirjoittaminen on sentään ilmaista! Meikäläisen ainoa sallittu henkireikä. Kiitos tästä. 🙂🌻

Kirottu keski-ikä! Töitä on enemmän kuin jaksaisi tehdä. Nykyisten projektien lisäksi niskaan ovat kaatumassa myös muiden työt. Työkaverilla on erittäin vaikea elämäntilanne, joten lienee pakko ottaa hänenkin työnsä hoidettavaksi syistä, jotka ovat hieman monimutkaisia tässä ruodittaviksi.

Pomo osaa ottaa rennosti, mutta meikäläisellä kyllä riittää hommia. Palkan kanssa on vähän niin ja näin: lisää ei tule, vaikka rehkisit kuinka. Työpaikan ilmapiirikin on mitä on, valtuutettu tutkii menoa kulisseissa.

Sitten on vielä joulu: itselläni ei ole lapsia, mutta ystävien lapsia pitäisi jaksaa muistaa. Mutta ettäkö kaikkia? Missä menee se ikäraja, jolloin voi lakata antamasta lahjoja, etenkin jos ei ole lapsia vuoden mittaan juuri nähnytkään eikä koskaan ole tullut lahjoista kiitosta eikä mitään muutakaan kommenttia? Taidanpa jättää tänä vuonna lahjomisen vähän vähemmälle, ei ole sitäpaitsi oikein rahaakaan enää. Vain parhaimmat ystävät saakoon lahjansa ja ostakoon he sitten lahjoja omille lapsilleen. Meille keski-ikäisille joulu tarkoittaa vain rahan menoa. Aattona istun joka tapauksessa yksin kotona, kun muut juhlivat perheensä kanssa. Joulukortteja sentään lähetellään. Ja tietenkin lomankin ajaksi riittää töitä! Onneksi teen töitä mielelläni ja raja harrastuksiin on liukuva.

Minulla ei ole perhettä. Ohjelmanumeroksi joulujuhlaan kelpaan kyllä. No, mukavaahan se on olla ihan rauhassa ja tehdä kotona mieleisiään asioita. Pitää vain asennoitua oikein. Yksinäisen suurin jouluilo on telkkari ja sieltä yleensä tulee onneksi jouluna hyviä ohjelmia. Joten kyllä tässä pärjätään.

Toki koko ajan on pimeää ja aina välillä sataa vettä. Kaamos yllyttää syömään ja sohvaperunoimaan. Pitää jaksaa taistella vastaan.

Ja X vaikenee kuin muuri...tiedän, ettei hänellä ole helppoa. Mutta voisihan sitä vastata vaikka vain yhdellä lauseella. Mutta lienee liikaa vaadittu. Jospa onkin niin, että ihminen kieltäessään oman seksuaalisuutensa kieltää samalla oman itsensä? Z:lle kerroin kahvitauolla vähän tästä meidän tilanteesta ja hän oli ymmärtäväinen ja hienotunteinen kuten aina. On se Z vaan niin söpö, mutta onneksi olen ymmärtänyt pitää sormeni erossa hänestä.

Viimeistään keski-iässä sitä ymmärtää, että miehiä on vain kolmenlaisia: homoja, sikoja tai varattuja. Hyvä siis, että on työtä. Sitä tehdessä ihmissuhdesotkut unohtuvat! 😉

Tuli viesti X:ltä... huumorimielessä kirjoitettu kuulemma. Epäili minun myrkyttäneen suklaakalenterin, jonka annoin hänelle jlahjaksi joulun alla. Vertasi suklaan suloisuutta lihan himoon. Siis että kaikki naiset ovat samaa viettelevää lihaa.

Hmm. En tiennytkään olevani lihakauppiaan myyntitavara. Mistähän aineksista tämä mies on tehty? Vai olenko minä kenties piilotajuisesti masokisti (löydän kyllä tuon taipumuksen itsestäni) ja toinen piilevä sadisti? Ja juuri siksi hän on minusta niin kiinnostava?

Spekulaatioita, spekulaatioita. Oletukset tulevat ja menevät. Yksinäisyys pysyy.

Joku jo sen niin hienosti kiteyttikin: miehistään ihminen oppii. Ja oppiihan sitä: ainakin tuntemaan tuskaa. Minulle miehet ovat aina opettaneet ennen muuta sen, miltä tuska tuntuu. Joten oppia ikä kaikki! 😋

Mitenkähän aloittajalla nykyään menee?