Voimaa sinä tarvitset, enemmän kuin paljon.
Kyllä siten voi elää, niin on monet naiset eläneet, jo kai aikojen alusta ja tulevat elämään.
Mutta, se vie luottamuksen ihmisiin ja jos sitä joutuu joskus uudestaan rakentamaan, se on vaikeaa. Sitä tuntee itsensä, jotenkin mitättömäksi ja arvottomaksi, jonka olemassa olosta ei kannata välittää, sieltä alennuksen alhosta nouseminen on pitkä ja kivinen tie.
...ihan kokemuksella..

Hei Limestiina!

Pahoittelut tilanteestasi. Miten usein onkaan niin, että pariskuntien arvomaailmat eivät kohtaa. Ja sekin, että ei tunneta toisen arvomaailmaa.

Miksi pitäisi elää kulissielämää?

Voimia sinulle.

Hei 🌻🙂🌻
Limestiina: lähetän sinulle virtuaalihalauksen 🙂🌻
Tarinasi koskettaa kovasti minua. Meillä lyhyempi uskottomuus miehellä, mutta hän ollut myös reissutyössä, eikä suostunut pariterapiaan. Tästä päättelin, ettei tämä tietooni tullut ehkä ole ainoa, sillä jotain säätöä oli reissutyössä ollessaan, sekä seurusteluaikana hän oli käynyt maksullisissa.
Tämä paljastui vasta vuosia myöhemmin, kun minulla epäiltiin jotain autoimmuunisairautta ja jouduimme tuolloin hiv- testeissä käymään.
Nämä ovat kipeitä asioita.
Mieheni väkivaltaisuus avioliittomme alku/ keskivuosina selittyisi myös uskottomuudella. Oma syyllisyytensä saattoi tuolloin laittaa hänet näkemään minut niin pahana, että minua voi kohdella huonosti.
Tämä on vain spekulaatiota mutta voi tässä olla totuuden siemenkin mukana.
Sinulle toivon kovasti voimia: onko ketään, jolle voisit puhua???jos ei, niin ehdotan terapiaa/ psykiatria. Siitä on ainakin minulle ollut apua 🌻🙂🌻

Menossa on toinen vuorokausi uutta elämää. Elämää, totta tosiaan, tämän varmempi elämästä en ole ollut hetkeen. Haluan kiittää teitä, jotka kommentoitte kirjoitustani. Ne osoittivat, että elämää on ja ihmiset voivat välittää. Erityisesti kiitän sinua, joka muistutit tämän kohtalon olleen monien naisten osa maailman sivu. Se poisti mielestäni sen häpeän tunteen jota koin, ajattelin olevani ainoa sinisilmäinen ääliö, jota on viety kuin litran mittaa. Olen hämmästynyt, sillä tunnen helpotusta asian esilletulosta. Nyt alan ymmärtää näiden vuosien aikana lisääntynyttä pakonomaista työhön uppoamista, ostoholismia, etäisyyttä meihin perheenjäseniin, täydellistä hetkessä elämisen puutetta. Syyllisyys on vaivannut aviopuolisoani kaikki nämä vuodet ja hän on yrittänyt täyttää ajatuksensa millä tahansa muulla, kuin tämän asian muistamisella. Olen myös helpottunut siitä, että kyse on ollut ostotavarasta ja vain pakottavasta tarpeesta saada paljon seksiä, ei milloinkaan saman naisen kanssa. Nettiseuraa on hyödynnetty vain virtuaalisena masturbointivirikkeenä. Hassuinta on se, että hän on luullut minun haluavan vain hellää seksiä lyhyen aikaa. Samaan aikaan olen kyynelsilmin katsonut kelloa kahden minuutin jälkeen sisääntulosta miehen lauettua ja toivonut, että vielä joskus saisin tuntea hänen haluavan minua pitkään ja kunnolla - oletin sen kaiken johtuvan vain hänen tavattoman huonosta kunnostaan ja omasta (en sano tätä kehuakseni, näin nyt vaan on) poikkeuksellisen kireästä värkistäni. Enkä sitten koskaan saanut suutani auki, vaan luulin osaavani lukea asiat hänen elekielestään! Olemme nyt hyvässä puheyhteydessä ja mieheni on sanojensa mukaan erittäin halukas avaamaan kiemuroita kuluneista vuosista. Hän kokee, että jollei asia olisi tullut lopultakin esiin, olisi hän kuollut puolen vuoden sisällä johonkin akilliseen sairaskohtaukseen, johtuen tästä kantamastaan painolastista. Monella tapaa hänen elimistönsä onkin tässä vuosien mittaan tätä syntiä ulos puskenut, voi veljet miten kaukana länsimainen lääketiede onkaan ihmisen mielen voimasta ruumiiseen. Olen siis tehnyt niinkin uhkarohkean päätöksen, että jatkan elämää hänen kanssaan. Se elämä on täysin uusi ja se perustuu siihen, että ymmärrän eläväni sairaan ihmisen kanssa. Aivan kuten masennus voi palata milloin vain, oletan seksiaddiktion olevan aina läsnä. Puhuuko hän jatkossa totta on toinen kysymys. Paljon on avattavaa, työtä lopuksi elämää, mutta valintani on nyt tämä. Loppuun vielä pieni kevennys, vaikka huumorin luulisi olevan nyt tilanteesta aika kaukana. Jutellessamme asiaa auki toissailtana noin kolme tuntia, sanoi mies lopulta, että taitaa tulla puhelu aika kalliiksi. Johon minä, että "no etkös sä tossa sanonut että se naisseura maailmalla tähän aikaa illasta on siinä satasen kulmilla, joten eihän tämä reissu sen kalliimaksi tule kuin muulloinkaan". Kiitos taas kun sain avautua juuri Sinulle!

Limestiina olet upea ihminen ja nouset siitä vielä itsellisenä ja voimakkaana oman elämäsi omista asioistasi käsin. Jopa miehellesi tueksi sitten joskus jos jaksat ja haluat.

Mutta. Anna itsellesi oikeus kaikkiin tunteisiin joita tulee. Anna niiden tulla ulos, muistivihko "tältä minusta tuntuu nyt..." on hyvä kättäpidempi ja onneksi te naiset olette niin paljon edempänä keskimäärin tunteista puhumisessa kuin me miehet.

Jos hän on paljastunut ja paljastanut itsensä, niin se on jo puoli voittoa. Jokin asia on häntä estänyt kertomasta tunteitaan ja eppäilenpä että se on oman äidin sylin puute. Jotenkin vaistoan sen täältä käsin, mutta saatan hyvinnii olla ihan viärässä.

Toivotan sulle voimia ja oivalluksia kiittää itseäsi ja antaa arvo itsellesi itsestäsi käsin.🙂👍

Oi Limestiina, tunnen niin vahvasti tuskasi. Menin 16 vuotiaana naimisiin ja saimme kaksi lasta. Viime marraskuun 21. päivä oli 43 vuotis hääpäivämme ja 3 viikkoa sen jälkeen sain tietää että miehelläni on ollut toinen nainen ainakin 15 v. Sama nainen. Viimeiset 5 vuotta on kuulemma ollut tapaamisia vain noin 5 kertaa vuodessa, mutta mitä tämä minua auttaa, ei todellakaan. Olen kirjoittanut tänne sen päivän iltana kun sain asiasta tietää, löydät sen jos haluat lukea. Olen käyttäytynyt täysin oudosti, poikkeavasti suhteessa siihen millainen olen ollut koko ikäni . . minulta vietiin itseluottamus ja kyky uskoa itseeni, olen kuitenkin päättänyt mieheni pyynnöstä jatkaa elämää hänen kanssaan ainakin vielä. Mieheni on ollut nyt viimeiset puoli vuotta kuin toinen ihminen, juuri sellainen kuin olen aina toivonut hänen olevan.

Sinulla tulee olemaan hyvin rankkaa, alkushokki on vielä päällä ja kun sen ohi pääset, sinun on oikeasti päätettävä mitä haluat, rakastatko miestäsi, onko teillä mitään yhteistä, lapset tietysti, mutta onko muuta??? Oletko valmis kestämään tulevat kuukaudet/vuodet ainaisessa epäilyksessä, koskaan et varmaan pysty luottamaan mieheesi, voitko antaa anteeksi???

Itse elän jokaisen päivän joten kuten, jatkuvasti on mielessä kuinka mieheni on ollut tämän toisen naisen kanssa, mitä he ovat tehneet jne. Loukkaus on niin valtava ja hyväksikäytetyn tunne niin suuri, että niistä en varmaan selviä koskaan. Tunnen että olen ollut tyhmä, tajusin jo vuonna 2000 että kaikki ei ole kunnossa, yritin keskustella, vaadin keskusteluja, mutta silloin ei auttanut. Nyt keskustelemme ja saan tietää pikkuhiljaa koko ajan lisää siitä mitä on tapahtunut. Rankkaa tämä on, en tiedä kuinka tästä selviän mutta vielä en luovuta. Saan mieheltäni valtavasti huomiota, rakkautta ja hellyyttä ja aion nauttia siitä, sillä en vielä tiedä mitä tapahtuu seuraavien kuukausien aikana, en luota mihinkään.

Limestiina, olet päättänyt jatkaa, tee se mutta tutki tarkkaan itseäsi. Teillä on lapset ja ne ovat tottakai tärkeysjärjestyksessä ykkösiä. JOs miehesi on päättänyt hakea apua niin teillä on mahdollisuus jatkaa ja ehkä se kannattaa katsoa, mutta kokemuksesta tiedän että huono avioliitto on huonompi lapsille kuin hyvä ja sopuisa ero.

En voi muuta kuin sanoa sinulle, että tunnen tuskasi, tiedän itkusi, ymmärrän tilasi, jaksamista sinulle!! Lähetän sinulle paljon hyvää energiaa täältä.

Johon minä, että "no etkös sä tossa sanonut että se naisseura maailmalla tähän aikaa illasta on siinä satasen kulmilla, joten eihän tämä reissu sen kalliimaksi tule kuin muulloinkaan"

Jos jaksat/jaksatte käyttää, mustaa, raakaa ja hurttia huumoria, niin paljon on pelastettu ja itselleen nauraminen ei loukkaa ketään.

Helemi, sä olet kyllä oikea helmi! Olen aina ollut kaiken nettimaailman vastustaja, mutta kuinkas kävikään - nyt huomaan, että tämä sivu toimiikin parempana kirjoitusvälineenä kuin omat päiväkirjat. Papereille syntyi sen sijaan heti kuvia niistä tunteista joita tunsin. Oli muuten tervehdyttävää piirtää mies niin järkyttävän rumana kuin sillä hetkellä tuntui. Taidenäyttely on avautunut vasta muusalleni, jonka kanssa on aloitettu valtava savotta uuden elämän pohjan rakentamiseksi. Kaikesta raadollisuudesta huolimatta mua on helpottanut kysyä - mitenkään syyttelemättä ja moralisoimatta - hyvinkin tarkkaan miten homma käytännössä porttoloissa toimii ja missä kaikkialla sitä on tehty. Jos en kysyisi, se mietityttäisi ikuisesti. Eikä mies ole kieltytäytynyt vastaamasta totuudenmukaisesti. Hänen päällimäinen tunteensa on suunnaton häpeä ja sitä tunnetta hän on kantanut päivin ja öin. Huorissa käynti on loppunut viime vuoden syksyllä ja viimeinen nettichattailu tapahtui tammikuussa, eli hän on itse halunnut päästä eroon tästä vimmastaan jo ennen kuin sain täysin onnettoman tapahtuman kautta oivalluksen asiasta ja kysyin. Hän oli ajatellut, että palattuaan viime viikonvaihteen työmatkalta, hänen on pakko uskaltaa paljastaa asia, kävi miten kävi. Niinpä yllätys - ja helpotus - oli ollut hänelle melkoinen, kun ajellessaan Keski-Euroopassa mootoritiellä vaimo soittaa ja kysyy asiasta aloittaen juuri niillä sanoilla, joita hän oli itse kaavaillut. "Kysyn nyt sulta asiaa, joka on kipeä ja vaikka vastaisit mitä, minä en suutu, haluan vaan tietää totuuden." No, suuttumuskin on toki päästetty irti ja anopin lahjaksi antamat mauttoman rumat kahvikupit odottaa vasarointia lapsien silmien ulottumattomissa...😀

Tästä on lähdetty liikkeelle. Mieheni ei ole käytännössä nukkunut viimeiseen kymmeneen vuoteen, joten hänelle haluan antaa aivan ensimmäiseksi mahdollisuuden nukkua. Itselleni vahvistukseksi olen pyytänyt häntä kertomaan minkä tahansa pienen asian vuosien ajalta, jonka olemme yhdessä kokeneet ja mikä on tuntunut mukavalta. Keskusteluaiheita olen oivaltanut niin paljon omista ja hänen lapsuutensa, nuoruutensa ja oman yhteiselomme koukeroista, että puheenaiheet meiltä ei ainakaan lopu, sillä meillä molemmilla on yhä tahtoa. Ja mitä sitten tapahtui, siitä kuulette taas ensi jaksossa...

Kiitos, mutta olen se, vanhan ruosteisen laakerin helmi, jo kantikkaaksi kulunut, ääni on kirskuva, pätkittäin toimii vielä.😉 Paljon nähnyt ja kokenut, ihan kaikkea en enää muista ja paljoa en halua muistaa.
Ei netti ihan, viimesen paha paikka ole, jos haluaa tietoa, niin sitä löytää. Täältä me jokainen löydämme kysymyksiä ja vastauksia, jotka voivat olla läheltä omaa elämää, ennenkaikkea näemme, ettei omat ongelmat olekkaan ainutkertaisia, vaan on muitakin, jotka painii samojen asioiden kanssa.
Jaettu ilo kaksinkertaistuu, jaettu suru puolittuu.

Jos molemmilla on tahto ja halu selvitää ongelmat, yhdessä, niin se onnistuu, mutta jos vain toinen yrittää kaikkensa ja toinen haraa vastaan, niin ei siitä mitään tule. Ne asiat on tapahtuneet, niitä ei tekemättömäksi enää saa, mutta voitte tehdä yhdessä, kokonaan uusia asioita, jotka ovat teidän yhteisiä. En sano, että tässä nyt, ihana taivas aukeaa ja onnen helikellot soittaa romanttista sävelmää, koko ajan...tulee huonoja päiviäkin, mutta molemmat tietää, mistä on kysymys...siis voimia!