…Välillä vaan ihmettelee, miten niin moni asia voi mennä niin totaalisen pieleen.
Pari kolme viikkoa olo on kuin olisi sumussa kulkenut. Tilanteeni oli jo ennalta sotkuinen, kun ex-tyttöystävä räjäytti sitten oikein kunnon pommin vasten kasvoja.
Olin tänne kirjoitellut jo aiemmin siitä, miten hän tuntui ajoittain jotenkin etäiseltä suhteessamme. Emme nähneet kovin montaa kertaa viikossa (se tosin johtui ehkä enemmän opiskelusta toisella paikkakunnalla), tapaamisemme jäivät lyhyiksi silloin kun niitä oli, ja seksielämästä ei käytännössä ollut puhettakaan.
Hiljattain minulle selvisi, miksi.
Hän kertoi epäilevänsä, että onkin lesbo. Ja pisti seurustelusuhteemme poikki. Sanoi, että haluaisi silti jatkaa kaverina, mutten ole varma siitä, kuinka tosissaan oli tuon asian suhteen.
En vieläkään tiedä, mitä asiasta ajattelisin. Välillä mielessä on epäusko, välillä toivottomuus, ajoittain jonkinasteista vihaa. En varsinaisesti vihaa häntä, vaan pidän häntä edelleenkin upeana ihmisenä. Samalla tunnen oloni kuitenkin tosi selkäänpuukotetuksi.
Ajoittain epäröin sitäkin, onko hänen sanomisiinsa tässä suhteessa luottamista. Toisaalta tuntuisi oudolta ajatella hänen valehtelevan, mutta toisaalta, väittihän hän aiemmin rakastavansakin minua. Onko välirikon syy sitten todella tuo tai esim. toinen mies, en tiedä.
Olin jo riittävän hermona muutenkin: toinen vuosi alkamassa opiskelupaikassa, joka vei minut ensimmäisen vuoden aikana hermolomalle burnoutin takia; kurssijärjestykset ja luentojen perässä pysyminen on lähtenyt hankalasti liikkeelle väärinkäsitysten ja teknisten ongelmien takia; Kela on kiskomassa takaisin opintotukea, joka minulle maksettiin HEIDÄN tekemänsä virheen takia, vaikka annoin heille selvästi tiedon sairaslomastani; työnantajani ei ilmeisesti tarvitse minua enää, ei ainakaan pariin kuukauteen ole ottanut yhteyttä; terveydenhuoltopuoleni on aika epävarma tällä hetkellä (aluksi näytti järjestyvän paremmin kuin odotin aluksi viime vuoden huonojen kokemusten pohjalta, mutta alkaa vaikuttaa taas pahalta); keskittymiskyvyttömyyteeni ja muistamattomuuteeni en vieläkään ole saanut mitään apua; unettomuuskin senkun jatkuu…
Tällä hetkellä makaan kotona flunssassa ja mietin, mitä h*lvetin järkeä tässä kaikessa enää on. Vanhat mokat ja ongelmat kummittelee edelleen mielessä, ja uusia senkun kasautuu lisää niskaan. Usein opiskelupäivän jälkeen luhistun sänkyyni ja mietin, miksi oikeastaan edes olen täällä, ja miten päädyin tähän tilanteeseen.
Tietoa ulospääsyreiteistäkään ei ole. Olen todennut, että itsemurha ei ole ratkaisu: liian monet ihmiset tulevat mieleeni, kun ajattelen asiaa. Ja vaikka joku ihan mielestäni katu-uskottavasti perusteleekin, että ”jos itsemurhan tekeminen on itsekästä, niin miten itsekästä onkaan pakottaa toinen jatkamaan elämäänsä vain tuon toisen vaatimusten takia”, olen todennut myös , että kanttini ei riitä sen tekemiseen. Pelkään liikaa sitä, etten tiedä, mitä rajan takana odottaa – vai odottaako mikään.
Suljettuakin osastoa olen ajatellut, mutten tiedä siitä tai sen seurauksista tarpeeksi. Toisaalta haluaisi vain luovuttaa, lakata ottamasta enempää turpiin, myöntää hävinneensä ja vetäytyä tästä kaikesta pois, mutta toisaalta minulla ei ole mitään käsitystä siitä, onko sinne mahdollista päästä vain olemalla vaaraksi itselleni tai toisille. Ja mikäli sinne päätyisin, mitä siellä joutuisin kokemaan? Olisiko se vain seuraava vaihe kierteessäni, jonka seuraaminen tuntuu siltä kuin katselisi sivusta junaonnettomuutta hidastettuna, voimatta tehdä mitään sen estämiseksi?
Aiemmin ajattelin: ”Ok, välillä menee huonosti, mutta hei, kai minä jaksan ilman terveydenhuollon apua.”
Sitten päädyin ”kallonkutistajalle” (jos tällaisen ruman termin käyttö täällä sallitaan, hoito sinänsä oli kyllä ihan toimivaa ja kelvollista ainakin tällä ensimmäisellä, jolla kävin), ja ajattelin: ”No, tuon suhteen en onnistunut niin hyvin kuin toivoin, mutta ehken tarvitse lääkitystä.”
Ja kuinkas kävi- ennen pitkää pilleritkin tulivat kuvioon. Sitten totesin: ”Ok, joudun sittenkin syömään lääkkeitä, mutta ehkä ne pitävät minut kiinni opiskelussa.”
Ja simsalabim – päädyn sairaslomalle. Jos vanhat merkit paikkansa pitävät, niin ei liene vaikeaa arvata, miten taas käy, jos yritän uskotella itselleni: ”Pari kertaa on joutunut pettymään, mutta ehkei minua tarvitse kääriä pakkopaitaan ja heittää pehmeään koppiin”… 😞
Kun sitä edes turtuisi tähän p*skan nielemiseen, voisi olla tuntematta yhtään mitään. Välittämättä yhtään kenestäkään, kokematta mitään sisällään. En vain tiedä, miten pitkään siedän tätä…
Tulipa paha mieli puolestasi kirjoitustasi lukiessa...sanaton ja avuton olo.
Halusin kuitenkin vastata sinulle jotakin, kertoa että sanomasi kosketti.
Olen kanssasi samaa mieltä ettei itsari ainakaan ole oikea ratkaisu, mutta nyt et saisi olla yksin murheinesi. Olisiko mahdollista saada taas ammattiapua?
Aivan varmasti elämällä on vielä kaikkea hyvää sinullekin tarjottavana, tiedän ettei se tässä surussa paljoa lohduta mutta niin se vaan on.
Toivottavasti joku muu osaa sanoa oikeat sanat joista saat lohtua...
Olen pahoillani puolestasi. Ei kai ole mitään rajaa siinä, kuinka moni asia voi mennä pieleen. Uskon/luulen/kuvittelen, ettei myöskään ole rajaa sille, miten monesta vastoinkäymisestä voi selvitä. Aika monta niitä on osunut omallekin kohdalle. Minä olen ehkä luonnostani taipuvaisempi optimistiksi kuin pessimistiksi mutta en usko että silläkään on merkitystä. Ihmisellä on uskomattomat voimat silloin kun hän pyrkii kohti jotain sellaista, mitä hän itse todella haluaa. Aina ei ole helppoa tietää, mitä todella haluaa vaan voi sotkeutua ajatuksissaan epäolennaiseen. Tunteettomuus veisi aika monta elämän sävyä pois kokemuspiiristä. Ajoittain on rankkaa kestää erilaisia tunteita mutta kannattaa opetella sietämään epämiellyttäviäkin tunteita, opetella purkamaan niitä ja löytämään niiden takaa vaikuttimia, joita voi muuttaa.
Mietin, mitä kerroit tyttöystävästäsi. Tietysti hän voi olla manipuloiva ilkimys. Mutta jos hän todella on huomannut omaavansa enemmän lesbopiirteitä kuin heteropiirteitä itsessään niin - onhan se tietysti menetys sikäli, että varmaan sinä haluaisit sen kokonaisuuden elämääsi, joka käsittää myös seksuaaliset taipumukset ja haluaisit jakaa ne hänen kanssaan, mitä hän ei sitten varmaan jatkossa ole valmis tekemään. Ymmärrettävästi olet pettynyt. Mutta sehän ei tee sinusta huonompaa ihmistä, eihän? Ovatpa taipumukset mitä tahansa niin ei se varmaankaan estä ihmistä rakastamasta toista - toista voi rakastaa iästä, ulkonäöstä, seksuaalisesta suuntautumisesta, sosiaalisesta asemasta ym. riippumatta. Voisin kuvitella, että olet hänelle tästä viimeisimmästä havainnosta huolimatta tärkeä ihminen.
Sinä kirjoitat selkeästi, se pistää minut uskomaan että osaat myös ajatella selkeästi. Minulle tulee vahvasti sellainen tunne, että sinun kannattaisi panostaa rentoutumiseen - että osaisit olla vain, tuntematta syyllisyyttä tai huolta. Saisit sillä tavalla voimia sulatella noita tunnekuohuja, mitä erilaisista vaikeuksista aiheutuu. Ottaa hetki pari päivästä ihan vain itselle, omaa hyvinvointia tukemaan - ajatuksien hiljentäminen, rentoutuminen lataa akkuja, joita tarvitaan kun stressi yrittää ottaa yliotteen tai kun ongelmien määrä tuntuu liian suurelta. Kun tietoisesti pyrit opettelemaan hiljaisen mielen, et anna ajatusten hallita sinua silloin kun on aika levätä. Ei ole häpeä käyttää lääkkeitä apuna mutta niillä on aina sivuvaikutuksia. Toivon, että löydät apua rentoutumiseen...🙂🌻
Kiitos että vastasitte. Helpottaa tietää ainakin se, että edes täälläpäin joku osoittaa jonkinlaista välittämistä, varsinkin kun hetki sitten sain varmistuksen noihin terveydenhuoltoon liittyville epäilyilleni ☹️
Mitä noihin "oikeisiin sanoihin" tulee, niin jo se, että tietää toisen ainakin yrittävän ymmärtää, on mielestäni jo lohtua tuova tieto. Paljon parempaa se kuin joku, joka toitottaisi tietävänsä kaikesta kaiken ja kirjoittaisi sen mukaisesti. Arvostan paljon jo sitä, että yleisesti ottaen sain jonkinnäköistä vastausta tuohon kirjoitukseen.
Yritän pohtia, miten suhtautuisin exääni. Tuon "manipuloivan ilkimyksen" mahdollisuus saattaa ehkä olla tottakin (vahvasti toivon, että ei), mutta jotenkin pohjimmiltani uskon, että tietyllä asteella hän arvostaa kyllä minua. Viime viikonloppuna ei ollut yhteydenottoja suuntaan tahi toiseen, mutta täytyy katsoa, miten sitten seuraavana tehdään...
Ja vaikka tuon ammattiavun hakemisen kanssa meinaa loppua usko kesken, niin ei kai mulla muutakaan vaihtoehtoa ole. Mieluummin sitten kulutan loput roposeni hoitoon ja olen edes puoliksi järjissäni kuin siten, että esimerkiksi pimahdan lopullisesti ja tapan jonkun (en varsinaisesti kylläkään usko tuohon kärjistettyyn esimerkkiin.)
Kiitos joka tapauksessa vastauksista.
Kyllä itseen kannattaa sijoittaa... tasapainon saavuttaminen voi olla joskus työn takana mutta se on vaivan arvoista. Tsemppiä edelleen 🙂👍
Toivottavasti tämä viikonloppu on sinulle henkisesti kevyempi kuin viime viikonloppu... minulle ainakin nämä viikonloput ovat aina pidempiä kuin arkipäivät yhteensä!
Ajattelin tuota mainitsemaasi ajatusta exäsi manipuloinnista yms, uskon kuitenkin vahvasti että hän on teidän yhdessäolessa sinua rakastanut ja varmasti tulee jatkossakin rakastamaan, ethän sinä ole tehnyt mitään sen lopettamiseksi.
Rakkauden muoto vaan on eri, mutta muista ettei ystäviä ole koskaan liikaa.
Hän on varmaan etsinyt itseään, ja jos on nyt löytänyt hakemansa lesboudesta, vika ei ole ollut sinussa.
Olen itsekin suhteen ollessa huonossa hapessa sanonut ystävilleni että "voi kun voisin rakastua naiseen, suhde olisi niin paljon helpompi".
Tämä tietty on aivan eri asia, minulta puuttuu se suuntaus, mutta ajatus on ollut se etten oikein koskaan ole pystynyt ymmärtämään miesten ajatusmaailmaa, naiset ovat niin paljon helpommin luettavissa ja ymmärrettävissä...joo, tiedän ettei pidä yleistää 🙂.
Juuh... kaipa tämä pikkuhiljaa saadaan taas nykäistyä liikkeelle. Vaikka nyt tässä siteeraankin lähinnä Fargoa, niin kiitokset toki Oodillekin kannanotoista.
fargo kirjoitti 19.9.2008 22:32
Toivottavasti tämä viikonloppu on sinulle henkisesti kevyempi kuin viime viikonloppu... minulle ainakin nämä viikonloput ovat aina pidempiä kuin arkipäivät yhteensä!
Juu, kaipa tämä pikkuhiljaa tästä kevenee... Opiskelu tavallaan auttaa unohtamaan, mutta ne hetket, jolloin palaan sieltä asunnolleni... 😟 Eli ei ne arkipäivät (tai oikeammin illat) aina ole helpompia.
Ajattelin tuota mainitsemaasi ajatusta exäsi manipuloinnista yms, uskon kuitenkin vahvasti että hän on teidän yhdessäolessa sinua rakastanut ja varmasti tulee jatkossakin rakastamaan, ethän sinä ole tehnyt mitään sen lopettamiseksi.
Rakkauden muoto vaan on eri, mutta muista ettei ystäviä ole koskaan liikaa.
Hän on varmaan etsinyt itseään, ja jos on nyt löytänyt hakemansa lesboudesta, vika ei ole ollut sinussa.
No Oodihan sen alunperin mainitsi, mutta olen kyllä itsekin sitä pohtinut. En edelleenkään ole ihan varma, onko se totta vai ei, varsinkaan kun sanoi myös, että on ehkä biseksuaali, mutta joka tapauksessa ainakin lesbo.
Ystävänä hän olisi kyllä varmasti hieno ihminen. Olen vain itse kahden vaiheilla sen suhteen, kestäisinkö olla ystävä sellaisen ihmisen kanssa, josta tietäisin varmaksi, että haluaisin häneltä enemmän. Voi se ehkä olla tosin tottumuskysymyskin.. Mene ja tiedä.
Olen itsekin suhteen ollessa huonossa hapessa sanonut ystävilleni että "voi kun voisin rakastua naiseen, suhde olisi niin paljon helpompi".
Tämä tietty on aivan eri asia, minulta puuttuu se suuntaus, mutta ajatus on ollut se etten oikein koskaan ole pystynyt ymmärtämään miesten ajatusmaailmaa, naiset ovat niin paljon helpommin luettavissa ja ymmärrettävissä...joo, tiedän ettei pidä yleistää 🙂.
Juu, ymmärrän tuntemuksesi, enkä ala sinkoilla syytteleviä sanoja. On sitä itsekin tullut heitettyä miespuolisten kavereiden kanssa samanlaista läppää: "Höh, homoksiko tässä pitäisi ryhtyä, jos haluaa elämänkumppanin joka ymmärtää?" 😋
Ja on se tunne muutenkin molemminpuolinen omalla tavallaan: Olen varma, että se henkilö, joka saa miehet ymmärtämään naisten ajatustenkulkua, tulee tekemään suuria summia rahaa ja kunniaa 😀 (Eikä tätäkään lausuntoa ole sitten tarkoitettu loukkaavaksi)
Viime aikoina olen miettinyt, pitäisikö minun soittaa hänelle ja kysyä, voisimmeko tavata jossakin ja puhua. Hänestä ei tänäkään viikonloppuna kuulunut mitään, joskaan en itsekään soittanut, koska oli pakko selvitellä päätä. Siinäkin mielessä yhteydenotto olis ehkä paikallaan.
Kun vielä seurustelimme, minulla oli ajoittain sellainen olo, että joitakin asioita oli hirveän vaikea ottaa puheeksi. Ero ehkä sikäli helpotti, että koen nyt saavani suuni paremmin auki. Joka tapauksessa kun näyttää vahvasti siltä, että olen jo tavallaan menettänyt hänet. Se auttaisi minua puhumaan suuni puhtaaksi (ei siis rähjäämään tai mitään sellaista, mutta kysymään asioita rohkeammin).
Mietin kuitenkin, kuinka iso riski siinä on sille, että poltan sillat lopullisesti. Kysymykset voisivat mennä aika henkilökohtaiselle tasolle, ja mietin, mitä uskaltaisin kysyä tai sanoa ilman, että tallaan varpaita. En tässä tilanteessa välttämättä haluaisi, että viimeinen muistoni hänestä olisi yksi h*lvetin iso tappelu.
Mutta toisaalta, minusta tuntuu siltä, että jos yrittäisin olla hänen kanssaan kaveria ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, niin se tekisi minusta selvää pidemmän päälle. Avoimiksi jääneet "miksi"-kysymykset eivät välttämättä mahtuisi sen niiden aiempien muodostaman vuoren päälle... Onko ajatus tällaisesta aivan hölmö?
No, yritän raijata itseni ainakin alkuun tässä psykoterapian hakemisessa. Eniten siinä hirvittää rahatilanne. En haluaisi kiertää 50 eri yksityisellä vain toteamassa, että tämäkään ei tiedä mitään ja taas meni kymmenen euroa.
Tarvis vaan selvitellä, miten vaikka toimeentulotuen haku onnistuu opintotuen oheen. Opintolainan ottaminen tällaisilla lähtökohdilla tuntuu aivan liian pelottavalta ajatukselta, enkä viitsisi porukoiltakaan aina kupata, kun periaatteessa vielä ainakin yksi "lapsi" elätettävänä, ja omiakin taloudellisia huolia.
No, kaipa se päivä jollain tavalla saadaan ennenpitkää paistamaan risukasaankin. Kiitos ainakin teille, jotka jaksatte tsemppiä 🙂👍
Tänään exä sitten laittoi viestiä ja kysyi, haluaisinko tavata häntä sunnuntaina. Suostuin tapaamiseen, vaikka mulla on aika ristiriitaiset tuntemukset siitä. Vaikka ne pari kertaa, jotka ollaan nähty eron jälkeen, ei tuntunutkaan ihan niin pahalta kuin oletin, niin en kovin paljoa pystynyt olemaan niin rentona kuin olisin toivonut. Ilmeisesti haluaa kuitenkin pysyä jonkinlaisissa väleissä.
Ehkä tähän äsken ilmaisemaani pessimismiin vaikuttaa sekin, että kysyin tänään aiemmin sosiaalitoimistosta apua tuleviin psykoterapiakäynteihin, ja siellä alettiin samantien puhua opintolainan ottamisesta. Olen nyt jo ihan riittävän hajalla; en kaipaa kaiken muun lisäksi niskaani velkataakkaa, joka minun tuurillani kuitenkin osoittautuisi pidemmän päälle viimeiseksi hirttosilmukaksi. Ensin systeemi tuottaa lähtemättömät stigmat leimaamalla tyhmäksi, kömpelöksi sekä hulluksi, ja nyt vielä odottaa, että sokeasti luottaisin heihin uudestaan 😠
Välillä oikeasti miettii, miksi kukaan ei välitä. Kun yrittää pyytää apua, niin aina joko käännytetään pois hakemaan sitä jostakin muualta tai ollaan heti käsi ojossa kinuamassa rahaa. Mitä ihmettä oikeasti pitää tapahtua, että jostakin löytyisi joku, joka osaa ja haluaa tukea tai edes ymmärtää?
Parasta että lopetan kirjoittamisen nyt tältä illalta tähän, olen nyt aika h*lvetin kiukkuinen ja alkaa tuntua siltä, että haukun täälläpäin väärää puuta.
Kiukkua ja vihaakin on hyvä ilmaista, ehkä sen voi tehdä turvallisesti täällä - saat vähän päästettyä höyryjä pihalle - se on tarpeellista, kun on monta asiaa mielessä. Kaipa se on juuri tämän kirjoittelun idea, saa purkaa asioita ja joskus joku jopa vastaa. Aitoa vuorovaikutusta on niin kovin vähän tänä päivänä. 🙂👍
Oodi kirjoitti 25.9.2008 22:31
Kiukkua ja vihaakin on hyvä ilmaista, ehkä sen voi tehdä turvallisesti täällä - saat vähän päästettyä höyryjä pihalle - se on tarpeellista, kun on monta asiaa mielessä. Kaipa se on juuri tämän kirjoittelun idea, saa purkaa asioita ja joskus joku jopa vastaa. Aitoa vuorovaikutusta on niin kovin vähän tänä päivänä. 🙂👍
No, siinä suhteessa olet ihan oikeassa... Mielummin näin kuin esimerkiksi lyömällä ekaa vastaantulijaa 🤕
Tätä kaikkea on tullut pohdittua aika paljon, varsinkin nyt, kun pitäisi taas mennä katsomaan exääni. Pitkään harkitsin, miten teen puhumisen suhteen, mutta lopulta päätin, että otan erinäisiä asioita puheeksi hänen kanssaan. Pyrin pitäytymään asialinjalla, mutta aion myös tehdä selväksi, että haluan vastauksia. Toivon vain että onnistun olemaan samanaikaisesti sekä riittävän diplomaattinen että jämäkkä.
Toisaalta on sellainen olo, että pitäis vaan unohtaa koko juttu, yrittää olla vähän aikaa omissa oloissa ja sitten etsiä joku toinen. Toisaalta tätä asiaa on aika vaikea niellä... 😐
No juu, joka tapauksessa. Jos joskus vaikutan äreältä täällä kirjoitellessani (tai suorastaan takakireältä), niin älkää ottako liian henkilökohtaisesti. Kuten sanottu, puran täällä vain omia frustraatioitani, tarkoituksenani ei ole haukkua tai kiusata ketään täälläolevaa.
Kirjoitelkaa taas lisää (on ollut kiva, että täällä on ihmisiä, joille jutella 🙂 ) ja hyvää jatkoa teille kaikille!
Kaksijakoinen olo sen kuin jatkuu.
Sikäli olen tyytyväinen, että sain puhuttua entisen tyttöystäväni kanssa asioita selvemmiksi. Sain rohkeasti otettua puheeksi asioita, joita olin pohdiskellut, mutta keskustelun ilmapiiri pysyi ymmärtäväisenä ja sopusointuisena suuntaan ja toiseen. Ilmeisesti pystymme loppujen lopuksi olemaan ainakin jonkinlaisia ystäviä.
Toisaalta, viime päivinä kaikki on tuntunut entistäkin turhauttavammalta ja tarkoituksettomalta. Eilen en meinannut kestää yksinäisyyttä, ja päätin käydä katsomassa isoveljeäni aiemmassa kotikaupungissani. Onneksi sain pistettyä syntymäpäivän piikkiin, herättämättä sen kummempaa ihmetystä, paikalla kun oli yksi sun toinenkin tuttu (ja ihan kaikille heistä en haluaisi toitottaa elämäntilanteestani).
Joka päivä en kuitenkaan voi palata sinne, varani eivät riitä reissujen omatoimiseen rahoittamiseen, enkä viitsisi koko aikaa olla rasitteeksi perheeni lompakolle. Omalla asunnollani oleilu on rajoittunut lähinnä syömiseen, juomiseen, pelaamiseen ja nukkumiseen. Joskus, jos on ollut vähän paremmin voimia, olen saattanut saada hiukan kouluhommiakin aikaiseksi. Usein saatan vain maata useita tunteja sängylläni vain miettien, miksi tämä päätyi tähän.
Tiedän, että eristäytyminen ei ole nyt oikea ratkaisu, mutta toisaalta, kun yritän unohtaa murheeni ja mennä ulos vaikka bileisiin, tilanne päätyy aina siihen, että tulee aivan ulkopuolinen olo, ettei ketään oikeasti kiinnosta minun seurassani oleminen, ja lähden lopulta pettyneempänä pois paikalta. Ihan kaverin ominaisuudessa puhuminen ventovieraalle tuntuu oudolta, ja toisaalta jos yritän puhua naisten kanssa vaikka seurustelumielessä (ei suoraan kysyen, lähinnä ryhtyen puhumaan yleisluontoiseen tyyliin kaikesta arkipäiväisestä tai vaikka kysyen, voinko tarjota juotavaa jne.) , he joko torjuvat minut heti tai viimeistään muutaman minuutin jälkeen ottavat jalat alleen.
En osaa sanoa edes sitä, haluanko etsiä heti uuden parisuhteen, vai olla täysin omissa oloissani seurustelun kannalta ajatellen, vai esimerkiksi alkaa metsästää yhden yön juttuja. Heti, kun kuvittelee löytäneensä oikean lähestymistavan, tulee jotenkin "seinä vastaan", ellei noin konkreettisesti niin jotenkin itse alkaa jänistää tms.
Johtuuko tämä yksinomaan tästä viimeisimmästä jutusta vai kaikesta aiemmin kasautuneesta, en tiedä. Tiedän vain, että nykyään mieleni tekisi lähinnä nukkua tai olla kännissä. Eilen ja toissapäivänä otin jonkin verran, ja se tuntui tilapäisesti helpottavan oloa. Vaikka tiedän taas olevan näitä asioita, että "lähtee helposti lapasesta", niin musta alkaa tuntua siltä, ettei tätä tahdo kestää selvinpäin. No, ainakin se rajoittaa tehokkaasti, että rahani eivät riitä täysin silmittömään juopotteluun.
Olen kyllä varannut aikaa taas YTHS:lle, mutta vastaanotto on vasta ensi kuun puolivälissä. Avun hakemisessakin on äärimmäisen ristiriitaiset tunteet: Mitä jos minut passitetaan taas sairaslomalle, ja jään jälleen opinnoissa jälkeen? Ja jos siitä tulee vielä samanlainen pelleily kuin tämän vielä selvittämättömän Kela-takaisinperinnän kanssa?
Juttuni alkaa rönsyillä liikaa sivupoluille, ja pituuskin alkaa tätä menoa olla romaanin luokkaa, joten ehkä saa riittää tälle kerralle.
Minusta näytää että olet kuitenkin jo päässyt vähän eteenpäin tämän exä-asian kanssa, pitkä matka vielä on edessä mutta parempaan suuntaan olet jo menossa.
Omasta kokemuksesta sanoisin ettei uuden suhteen aloittaminen ole järkevää kun asiat ovat vielä "kesken" omassa mielessä ja sydämessä...ei olisi myöskään oikein sitä uuta ihmistä kohtaan.
Itse olen vastaavassa elämäntilanteessa koittanut bilettämiset, irtosuhteet ja uuden suhteen aloittamisen...eivät toimineet kuin hetkellisesti ja sen jälkeen oli vielä pahempi olo.
Aika oli ainoa joka paransi haavat ja asioiden vatvominen tuhanteen ja taas tuhanteen kertaan (minulla oli onneksi hyvä kaveri joka jaksoi kuunnella, tosin havaitsin hänenkin väsymisen ajoittain).
Voimia!🙂👍