Särkynyt, jos tää nyt yhtään lohduttaa (tai vaikkei lohduttaisikaan), niin et ole ainoa. Mulla kyllä oli ystävä, jonka olin tuntenut yli 10 vuotta. Hän päätti sitten kesken viimeisen lukiovuoden heittää veivit oman käden kautta. Ei me vapaa-aikana nähty paljoakaan, mutta koulussa me tultiin aina hyvin juttuun, se jopa vihjaisi aikeistaan sanomalla tyyliin "mitä me tässä enää porskutellaan, kaikkihan joskus kupsahtaa ennemmin tai myöhemmin". En sitten tajunnut tai pikemminkin osannut reagoida siihen voimakkaammin, kun vaan juttelemalla niitä näitä takaisin. 😞 Nyt on tavallaan jo tottunut tähän, ettei ole oikeestaan muita kun oma perhe.. vaikka oishan se kiva löytää ystävän, mutta ei se näin menoa haittaa, ainakaan paljoa. Näin luulisin..

Mulla on yksi ainut sellainen todellinen sydänystävä,jonka olen tuntenut yläasteen seitsemänneltä luokalta asti.Olemme samalla luokalla,meillä on samanlaisia periaatteita elämässä ja vietämme vapaa-aikaakin yhdessä.
Nyt olen siis 3 vuotta tuntenut häntä.Me olemme yksinkertaisesti hyviä ystäviä,bestiksiä.
Mulla on monta "hyvänpäiväntuttua",sellaisia juttukavereita.Mutta vain yksi hyvä ystävä,joka todella tuntee minut ja jolle olen kertonut kaikki salaisuuteni.
Minun mielestä ihmiselle riittää jos on yksi tai muutama luotettava ja hyvä ystävä.
"Paljon ystäviä,vähän ystävyyttä" on totta.Eikä itseään voi jakaa kaikille..Aikaa ei riitä minulla moniin ystävyyssuhteisiin,koska minulla on paljon harrastuksia ja tykkään myös yksinolosta toisinaan.
Ystävän voi löytää mistä vaan.
Ystävä voi olla perheenjäsen,sukulainen,työ/koulukaveri,vanhus vanhainkodilla,nettikaveri toisella puolella maailmaa tai ihan kuka vaan..Ystävän voi löytää mistä vain,milloin vain, jos etsii ahkerasti.
Itse löysin ystävän.Toivon että kaikki löytävät🙂🌻

Ystäviä voi löytää vaikka uusista harrastuksista, julkisista ajoneuvoista kun pitää vain silmät auki ja suun pienessä hymyssä.
Positiivinen asenne antaa ulkopuolisellekkin jo hyvin sosiaalisen ja avoimen kuvan sinusta ja sinulle on helpompi tulla juttelemaan.
Onko joku kaveri jäänyt vähän vähemmälle huomiolle kun olet saanut uuden ystävän, älä kuitnekaan hylkää vanhoja kavereitasi, joku päivä voit tarvita heitä!

*sähköpostia kannattaa jos haluu,niin lähettää tohon osotteeseen: muumipehmo@hotmail.com (rowanberry@luukku.com on vanhentunut,ei toimi )

Hm. Kun olin ala-asteella, mulla ei ollut edes kavereita. Yläasteella oli eräs tyttö josta tuli ystävä,mutta välit katkesivat yhdeksännellä luokalla. Yläasteeni pelasti kaksi poikaa, ilman heitä saattaisin olla vaikka kuollut. Seurustelin kahdeksannelta luokalta asti vuoden verran toisen kanssa ja sitten keväällä ennen kuin yhdeksäs luokka loppui aloin seurustelemaan toisen näistä kanssa, me seurustelimme yli kaksi vuotta.
Toinen näistä pojista on vieläkin hyvä kaveri ja hänen nykyinen tyttöystävänsä on minulle erittäin läheinen. Toisen kanssa välit ovat kokonaan poikki.

Onneksi lukiosta löytyi uusia kavereita. Aikuistuneena pystyin selvittämään välini yläaste aikaisen ystäväni (tämä tyttö) kanssa ja olemme nyt erään kolmannen tytön kanssa sellainen joskus jopa paheksuttukin "kopla". Aina yhdessä. Me tytöt ja meidän poikaystävämme olemme tiivisti yhteydessä.Eli monen vuoden risaisen tien jälkeen mä löysin jonkun joka oikeesti kestää mua. Mulla oli tuuria🙂

Menetin kaikki kaverini yläasteella, kun masennukseni paheni. En vain osannut pitää ytheyttä enää kahteen parhaaseen kaveriini, ja olin liian epävarma hankkimaan uusia ystäviä. Se oli aivan kamalaa ja häpesin yksinoloani hirveästi. Tuntui, etten koskaan saisi uusia kavereita, koska kaikki välttelisivät minua siksi, että olin muutenkin aina yksin.

Lukion alkaessa olin niin kyllästynyt kurjaan olotilaani, että melkein vuoden ajan vain kieltäydyin vajoamasta pohjamutiin. Aloin olla oma itseni, enkä enää jaksanut välitää, mitä minusta ajateltiin. Uudessa paikassa kukaan ei muutenkaan tuntenut minua, joten minun ei ollut vaikeaa olla omaksumatta samaa roolia kuin aiemmin. Lukion toisen vuoden alkaessa yhtäkkiä vain huomasin, että olin jotenkin eksynyt monta ihmistä käsittävään kaveripiiriin ja aloin lähen saumattomasti pitää yllä lähes samanlaista sosiaalista elämää, kuin muutkin ikäiseni - aivan kuin en olisi yläastetta koskaan käynytkään. Se taisi johtua siitä, etten enää pelännyt muita ihmisiä niin paljon, tai tuntenut olevani liian kummallinen. Olin vain oma itseni ja uskalsin luottaa siihen, etteivät muut halunneet minulle pelkkää pahaa. Vieläkin vähän jännittää joskus, että ehkä muut pitävät minua vain pilkkanaan, mutta se riski on vain otettava.

Viime syksynä, kun aloin taas oireilla, aloin taas vaistonvaraisesti eristäytyä, uskotellen itselleni etteivät muut halua minua lähelleen. Tein juuri samalla tavalla niille kahdelle parhaalle kaverilleni vuosia aiemmin. Onneksi en kuitenkaan tällä kertaa onnistunut, vaan ystäväni tietämättään saivat minut huomamaan, että niin ei ollutkaan. Olen hyvin kiitollinen, että minulla on heidät.

Ei ystäviä kai sitten vaan voi hankkia. Niitä saa, kun uskaltaa luottaa ihmisiin ja itseensä sen verran, että uskoo heidän pitävän sinusta vilpittömästi.