Mulla on yksi maailman ihanin ystävä ja varmasti yksi rakkaimmista ihmisistä mulle.
Tavattiin yläasteen alussa ja ollaan molemmat nyt 16v. Onhan niitä ongelmiakin ollut, mutta kaikki mikä ei oo tappanu, on vahvistanu vaan meijän välejä. On vaan meinannu kuolla, kun on ollu välit niin kovalla koetuksella. No kuolemaan se ainakin mun tapauksessa johtais - ei mulla ois enää mitään iloa elää. Nytkin oon vaan jaksanu ystäväni voimalla ja tuella. Tuemme toisiamme puolin ja toisin, enkä vaihtaisi häntä mihinkään. En edes siihne poikaystävään, minkä jonain päivänä toivottavasti saan tai että olisin tosi nätti. Mikään ei sais mua vaihtamaan ystävääni pois.
On mul sit monta muutaki ystävää - niitä on enemmän ku pelkkiä kavereita.
Mun mielestä kavereita saa koulusta ja harrastuksista, mutta silloin pitää itsellä olla se aloittava osapuoli, joka alkaa tehdä tuttavuutta. Ystäviäkin heistä voi saada, mutta siinä täytyy myös muilla tulla vastaan. Itse ainakin olen huomannut, että kun osoitan luottavani uuteen ihmiseen ja kerron hänelle jonkin henk.koht asian, hänkin tietää silloin, että muhun voi luottaa ja kertoo vastapainoksi jotain itsestään. Ja näitä asioitahan tietenkään ei levitetä muille. En kyllä itse kaikille kaikkea kerro, jos uskon etten vois luottaa heihin.
Kannattaa tosiaan olla rennosti (mikä on helpommin sanottu kuin tehty, sen tiiän koulukiusatun kokemuksella) ja avata vain rohkeasti suu ja kysyä esim. koulussa vaikka jotain "tuliko meille läksyjä" yms. Siitä se lähtee, eikä kannata antaa periksi, vaikka aluksi joku tyyppi ei vaikuttaskaan kiinnostuneelta tutustumaan.
Onnea teille, jotka lähdette etsimään ystäviä. Etsikää toisenne ja yllättäkää itsenne olemalla se osapuoli, joka menee ensin tutustumaan. 🙂🌻