Hei.
Olen 25-vuotias nainen, jonka hyvä ystävä kuoli lähes vuosi sitten. Kuolema tuli yllätyksenä, mutta kerkesin käydä hyvästelemässä hänet sairaalassa. Olen siinä määrin onnekas, että kerkesin hyvästellä, mutta minua kaduttaa paljon, etten sanonut kaikkea mitä olisin halunut. Olin ehkä niin järkyttyneessä tilassa ja en uskonut oikeasti hänen kuolevan niin pian. Tiedän, että syyllisyys kuuluu suruprosessiin. Haluausin vain tämän tunteen menevän pois. Näen toisinaan unta, että pystyn sanomaan kaiken ystävälleni vielä.
Tiedän myös, että jokainen suree omalla tavallaa ja suruaika vie jokaiselta oman aikansa, mutta en tiedä miten pääsen tästä eteenpäin. Olen pystynyt hoitamaan hyvin koulu ja muut asiat, mutta olen sysännyt ajatukset pois. Välillä ne tulee hyvin voimakkaasti esille ja yritän vain olla ajattelematta asiaa. En oikein pysty puhumaan näistä asioista kenenkään tutun kanssa ja ajattelin, että tuntemattomien kanssa olisi helpompi. Haluaisin pystyväni ajattelemaan ystävääni ilman että purskahan hysteeriseen itkuun ja meinaan saaha paniikkikohtauksen. Kävin pari viikkoa sitten ystäväni kotikaupungissa ja se oli hyvin ahistavaa paikoittain, vaikka olin siellä ihan muissa merkeissä. Itkuitta en päässyt.
Minua vasrmasti helpottaisi ajatus, että elämää on kuoleman jälkeen, mutta itse ajattelen hyvin tieteellisesti ja tarvitsen aina jonkin todisteen johonkin väitteeseen.
En oikein saa tuotettua mitään järkevää tekstiä asioista, mitä minun päässäni liikkuu. Onko kenelläkään mitään neuvoja tai haluaako kukaan jakaa omia kokemuksia?
Yksi vuosi surussa on vielä lyhyt aika. Minun äitini kuoli kauan sitten ja meni varmaan viisi vuotta, kun pystyin häntä muistelemaan ilman itkua.
Surua pitäisi jotenkin käsitellä, ehkä kirjoitella tai vaikka muistella ystävien kanssa. Ei se mitään haittaa vaikka se muuttuu itkuksi.
Voimia suremiseen.
Kiitos. Minusta olisi hyvä päästä juttelemaan varmaan jonkun kanssa asiasta ja ystävästäni, mutta kukaan muu minun kavereistani ei tunne häntä. Minulla ei ole koskaan ollut kaveriporukkaa, vaan minulla on kavereita siellä täällä.
Kuolema on aina surullista oli kyse sitten vanhasta tai nuoresta ihmisestä tai eläimestä. Muistan kun koirani kuoli. Hän oli ainut kaverini. Vaikka siitä on 2 vuotta aikaa itken vieläkin, itku ei ole enään sellaista että kokoajan itkisin ja pystyn nykyään jopa nauramaan yhteisille hyville muistoille <3
Jos olisin sinä menisin puhumaan vaikka papille, diakonille jos joku/jotkut tietävät jotain kuolemasta niin juuri papit ym. Et kerro oliko kaverisi uskonnollinen jos oli papeista voi hyvinkin olla apua mutta jos ei ollut mene vaikka puhumaan psykologille.
Minulla oli tuota samaa että mietin mitä kuoleman jälkeen on ym. Merkkejä.
Ystäväni tai minä emme kuulu kirkkoon tai mihinkään uskontokuntaan. Ystäväni kuitenkin uskoi henkimaailmaan. Itse olen valitettavasti liian teoreettinen ja aina kaipaan "todisteita" esimerkiksi juuri kuolemanjälkeisestä elämästä. Uskon, että minun olisi helpompi olla, jos uskoisin esim. Jumalaan ja taivaaseen.
Olen harkinnut psykologille menemistä, mutta jotenkin se on vain niin iso kynnys. Olen myös etsinyt joitain vertaistukiryhmiä, missä voisi kasvokkain nähdä, mutta en ole vielä löytänyt Kuopiosta, missä asun tällä hetkellä.
Lisäksi olen harkinnut meediolle menemistä, ihan ystäväni ajatusmaailmaa ajatellen, mutta vaikeaa on löytää "kunnon" meediota ja he sitäpaitsi rahastavat todella paljon.
Onko kenelläkään kokemusta psykologilla käynneistä? Haluaisin hieman tietää, että millaisia nämä tapaamiset voivat olla ja kuinka hintavia.
Moi.
Olen myös 25-vuotias ja hyvä kaverini kuoli puolisen vuotta sitten oman käden kautta. Sen jälkeen ollut mielessä itsetuhoiset ajatukset lähes jatkuvasti. Ajattelen vaan että kaveri pääsi tuskistaan ja minä joudun täällä kitumaan. Olen yrittänyt tehdä kaikenlaista, mutta tuntuu että jokin voima sysää koko ajan kohti väistämätöntä... SItä miettii, että jonain iltana vielä... Kun on ollut tossa kaikenlaista muutakin ongelmaa terveyden kanssa. Se olis vaan niin helppoo päästää irti elämästä ja vaipua tyhjyyteen. EI tarvis enää kärsiä tai kokea kosmista yksinäisyyttä. Ei tarvis herätä enää aamulla eikä huolehtia mistään... Kun kumminkin tiedän että tuskin tulen hirveän vanhaksi elämään... Mutta voimia sulle silti.
Moi minäitse89,
Otan osaa suruusi. Kaverin menettäminen on aina kova paikka. Saatko apua terveydellisiin asioihin, tai oletko puhunut surustasi ja itsetuhoisista ajatuksista kenellekään? On joka tapauksessa hienoa, että oot yrittänyt tehdä monenlaisia asioita. Se voi jo auttaa pitämään elämästä kiinni. Yksinäisyys ei kestä loputtomiin ja säkin voit löytää itsellesi ystävän.
Tuhannesti voimia sulle. Toivon sulle valoa ja parempaa huomista ☺️❤️
Kiitos, olen surusta puhunut, mutten itsetuhoisista ajatuksista. Kyllä kerran viikossa käyn juttelemassa sairaanhoitajalle, mutta meidän hoitosuhde on tässä vuosien saatossa kylmentynyt, kun on ollut aika paljon erimielisyyksiä yms. Kyllä mulla kavereita on, mutten viitsi niille puhua näin vaikeista asioista. Tuntuu vaan siltä että ahdistus ei lopu koskaan ja koko ajan on sellainen stressaava olo... Mutta kiitos kumminkin villikettu.🙂
Moi minäitse89
Itselleni ei ole tullut itsetuhoisia ajatuksia siinä mielessä, että henkeni ottaisin pois. Toisinaan fyysinen kipu on helpottanut henkistä kipua. En kuitenkaan voisi kuvitella tappavani itseäni, sillä tiedän miltä tuntuu menettää joku rakas ja en halua kenenkään minun rakkaani kokevan sitä. Tietenkään en tiedä sinun elämästäsi mitään ja varmasti sinulla on rankkaa. Suosittelen puhumaan asiasta jonkun kanssa. Voi olla, että omat ajatukset alkaa selkiytyä, vaikka toinen osapuoli ei antaisikaan "vastausta", vaan pääsisit ihan ääneen miettimään asioita. Tämä ei tietenkään auta kaikkia, mutta minulla on usein pienemmissä asioissa ainakin auttanut puhuminen ja omat ajatukset ovat selkityneet hieman vaikka toinen osapuoli olisinkin ollut kuuntelijan roolissa.
Ystävälläni oli synnynnäinen keuhkosairaus, johon hän kuolikin. Hän oli jatkuvasti sairaalassa, mutta aina päässyt kotiin sairaalassa "lepäämisen" jälkeen. Hän ei kuolinpäivänäänkään luovuttanut, vaan toivoi kovasti paranevansa. Hän kuitenkin sanoi, että jos olisi tienyt, ettei tule elämään kovin vanhaksi (lääkärit sanoneet vanhemmille ystäväni ollessa pieni, mutta ystäväni ei sitä tienyt kuin vasta loppuvaiheessa), että olisi elänyt elämänsä ihan eri tavalla. Hän olisi nauttinut jokaisesta hetkestä aivan eri tavalla ja tehnyt erilaisia päätöksiä.
Toivottavasti tämä ei pahenna sinun oloasi, sitä en halua, mutta toivottavasti saat jotakin uusia ajatuksia tästä. Voimia sinulle!
Moi Essiex!
Ei pahentanut. Sillä tavallahan se tuntuu menevän, että sitten kun ihminen on elämänsä lopussa, niin sitä vasta tuntee, kuinka arvokas elämä on. Elämä tuntuu olevan aika erikoista, koska tavallisena arkipäivänä miettii, ettei tässä paljon menetä, vaikka täältä poistuisi, mutta sitten jos makaat henkihieverissä esim. kolari paikalla, niin ei mikään tunnu silloin paremmalta kuin tavallinen arki. Elämä on absurdia, mutta päämäärät ja erityisesti niiden tavoittelu, antavat kummasti mieltä elämään... Otan osaa ystäväsi puolesta.