Ystävän itsemurha
En tiedä mitä sanoisin. En tiedä mitä kirjoittaisin. En tiedä mitä ajattelisin. Siitä on kaksi päivää kun sain kuulla työkaverini tehneen itsemurhan. Kyllä meni koko työpäivä siihen että yritin pitää itseäni kasassa. Minulla on sellainen huono tapa että en halua näyttää omia tunteitani, toisin sanoen tyypillinen suomalainen mies. Eilen illalla itkin itseni uneen, yksin ja en halunnut jakaa suruani. Työpaikkani on mielenterveyskuntoutujille tarkoitettu työkeskus jossa tehdään ruokaa, leivotaan, tehdään käsitöitä, puutöitä. En tiedä selviänkö huomiseen: luultavasti. Yksi juttu on jäänyt erityisesti mieleen hänestä: meillä oli aina hauskaa töissä, huumori kukki, mutta nyt hän on poissa ja ei voi palata takaisin😭 On vain yksi kysymys: Miksi?😭
Viimeksi kun näimme
olit jo luovuttanut
Mutta halusin halata
ihan kuin tuntisin
sen vieläkin
Mutta nyt olet
poissa,
minä mieleni
soissa mietin:
Nyt sinulla ei ole
ahdistusta tai elämän tuskaa
Tahtoisin sinut
nähdä vielä
Siellä missä sinä
olet, tahtoisin olla
minäkin
Ihan kuin kuulisin
äänesi sanovan:
”Nyt minulla on
hyvä olla.
Täällä odotan
ystävien kohtaavan”
Ystäväni yritti itsemurhaa torstaiyönä. Kuoli eilen. Luulin jo kaiken kääntyneen parhain päin, mutta sitten ihan yhtäkkiä... tuli viesti hänen entiseltä tyttöystävältään, että nyt hän on kuollut. En osaa kirjoittaa mitään, en osaa ajatella mitään. Sisälläni on vain hirveän paha olo.
Ystäväni oli minulle todella tärkeä. Elämäni tärkein ihminen. Sai minut aina uskomaan. Sanoi, että jokainen ihminen tarvitsee jonkun, joka uskoo häneen. Hän sanoi uskovansa minuun. Sanoi minun selviävän, pärjäävän. Hän sanoi uskovansa minuun kaikkine heikkoukseni! Minä uskon häneen.
Hän sanoi minulle vähän ennen tätä... että minä kuolen hänen mukanaan. Luulin hänen tarkoittavan sitä, että kun olin sanonut hänelle hänen olevan elämäni tärkein ihminen, ihminen joka pitää hengissä, jonka vuoksi jaksan herätä huomiseen. Mutta nyt ymmärrän. Hänen mukanaan minusta kuoli jotain. Se jotain on ihan kaikki. Rakkaus. Usko. Toivo. Lohtu. Pelastus. Ystävyys. Tunne, että olen tärkeä. Jäljelle jäin vain tämä käsittämättömän kamala suru. Ikävä, viha ja ahdistus.
Ei se kuolema ja kuoleminen itsessään, vaan se, etten saa häntä koskaan takaisin. En saa kuulla hänen ihania juttujaan. Nauraa hänen kanssaan paskoja läppiä. En saa itkeä hänen kanssaan. En saa ihania viestejä häneltä enää. Ikinä.
Toivon hänen niin tulevan takaisin. Tiedän, tyhmää toivoa. Kuollut ja kuolleena pysyy. Mutta silti. Eilen luulin jokaisen viestin jonka sain olevan häneltä. Luulin. Olin innoissani ja toiveissani. "Jee! Viesti! Se on varmaan ystävältäni!" Sitten... ainiin. Hän ei enää koskaan laita minulle viestiä.
Vielä toivon sitä, mutta tiedän, että ei pitäisi uskotella itselleen jotain sellaista. Ei hän tule enää koskaan takaisin.
Hän oli todella hieno ihminen. Hienoin, mitä olen koskaan tavannut. Ihminen, jonka kaltaista toista ei ole eikä tule. Hän osasi arvostaa muiden mielipiteitä ja ajatuksia, vaikka saattoi olla niiden kanssa aivan erimieltä. Kuunteli. Lohdutti. Sai tuntemaan itsensä tärkeäksi. Sai hymyilemään pahimmankin olon aikana kyynelten läpi.
Mä rakastan sinua niin kovasti. Tule takaisin!
mun mies yritti itsemurhaa reilu viikko sitte..mutta toipui kuin ihmeen kaupalla..lääkkeet ja alkoholi ei sovi yhteen..onko sulla mese?? voitas tukea toistamme?
mun mese :neitokainen76@hotmail.com,muutkin saa lisätä..jos haluaa...ja jos on vastaavaa kokenut tai läheispiirissä ...🤔
Otan osaa ! ☹️
Voimia ! 🙂🌻