Hei, otan osaa.
Itse menetin erään läheisen, josta en aikaisemmin ollut ajatellut niin läheiseksi, hieman yli pari kuukautta sitten.
Julia jättäytyi junan alle, halusi pois kaikesta mitä täällä oli.
Se oli sellainen aika iso juttu, jossain iltalehessäkin oli ollut kuulemma juttua.
Niinkuin sanoit, jaksaminen tuntuu vaikealta, ja kun olen todella tunnollinen, en osaa oikein ilmaista oloani muille..

Aivan kamalaa, minua alkoi itkettää kun luin viestisi... 😭 Otan todella osaa suruusi, ja sekin tuntuu niin pahalta kun tiedän etteivät nuo sanat auta oloosi. En ole itse menettänyt koskaan ketään todella läheistä, joten en osaa kuvitella oloasi. Ja vielä itsemurha... Olen miettinyt että jos paras ystäväni tekisi niin itselleen (hänkin on kärsinyt masennuksesta), en ikinä selviäisi siitä täysjärkisenä. Sen takia yritän itse ponnistella, en tahdo tehdä mitään niin kamalaa ihmisille jotka minusta välittävät, tai ainakin niin väittävät.

Toivon mukaan ystävälläsi on hyvä olla nyt. 😑❓ Se on niin jännää, että ulospäin hyvinvoivilta ihmisiltä näyttävätkin saattavat olla noin suuren epätoivon vallassa. Monta halausta sinne päin ja yritä jaksaa. <3 Anna itsellesi aikaa surra asiat, ja mitä siitä vaikka itkisitkin?! Olet ihminen, ja vaikka olisit kuinka peri-suomalainen mies sinulla on oikeus purkaa oloasi kyynelin. Suremisen kieltäminen tuntuu paljon pahemmalta kuin sureminen, kokeile vaikka. Ei sinun tarvitse saada itkukohtausta julkisella paikalla, mutta käy asia rauhassa mielessäsi vaikkapa kotonasi. Pura paha olosi ulos. Jos et tee niin, se voi jäädä kalvamaan sinua pitkäksi aikaa, ja sitähän kukaan ei toivo. Uskon että olet vahva ihminen ja selviät tästä kyllä kun vain käyt läpi kaikki suremisen vaiheet. Ensimmäinenhän on asian kieltäminen, sitten suuri suru, sitten asioiden käsittäminen ja lopulta hidas selviäminen. Paljon jaksamista sinulle, toivottavasti viestini auttaa sinua! 🙂🌻

Kiitos Jude90 ja Lasia-nimimerkit tuesta! Olen nyt itkenyt ja ainaki yrittänyt käsitellä asiaa, kävin tänään terapiassa ja sain puhua asiasta. Meni koko terapiaaika siihen vaikka olisi ollut muitakin asioita mitä käsitellä: Paskakasa kun olen. Mä oon kärsinyt elämässä niin paljon. Lukekaapa minun elämäntarinani joka löytyy edellisistä viesteistäni. Niin paljon pahaa tapahtuu maailmassa että en jaksa käsittää ja en oikeastaan haluakaan. Muistan kun puhuin hänen kanssaan kerran itsemurhasta, niin sanoin hänelle: "Me emme luovuta, me taistelemme." Mutta hän luovutti, ja siirsi oman mahdottoman tuskansa muille, meille jotka olemme täällä. Tunteeni vaihtelevat vihan ja ymmärryksen välillä: "Mitä v....a menit tekemään?" tai "nyt sinulla on parempi olla." En ole elämän ja kuoleman tuomari vaan hän on aivan joku muu, ja siksi en tuomitse mutta en myöskään armahda koska en voi sitä tehdä. Niinkuin toinen teistä sanoi: "ei aikakaan paranna sieluni haavaa joka tuli tästä tragediasta." Niin se vain on että sieluni haavat tulen kantamaan niin kauan kuin elän. Hän, kaikista korkein suojelkoon teitä ja minua elämämme luonnolliseen loppuun asti! 🙂🌻

niin.
otan osaa myös.

itsellä enoni on tehnyt itsemurhan, mutta en edes tuntenut häntä.

työkaverisi varmaan osasi hyvin piilottaa masennuksensa, ei sitä aina ihmiset huomaa, vaikka sisimmässään jokainen masentunut haluaisi jonkun auttavan.
älä kuitenkaan syytä itseäsi, sinä et voinut tietää työkaverisi masennuksesta tai itsemurha-aikeista.

en osaa muuta sanoa. menin mykäksi. pärjäile kuitenkin.

Minä taas täällä. Nyt on noin kolme viikkoa kulunut. Minun sisälläni oleva tuska on sanoin kuvaamaton, mutta itsemurhaa en tee. Minulle on annettu elämä elettäväksi, ei itsemurhaa varten. Ja jos minut ois tarkotettu kuolevan niin se ois varmasti tapahtunut vaikkapa niiden monien leikkauksien aikana, tai niiden jälkeen lääkärien ja hoitajien käsiin. Nyt olen ollut auttamassa äitiä ja isää kun ne on jo niin vanhoja, ja isä ei osaa tehdä ruokaa ja äidiltä on leikattu polvi. Niinpä minun on työni on ollu kokkaaminen mutta kun ei jaksa.😞 Mä oon niin poikki, että tänään kämpillä oon vaan maannut.😭 Meidän pitäs olla prkl vähän itsekäämpiä😠 Mä en jaksa enää olla sympaattinen tai vähintään empaattinen😠...

Kamalaa 😞. Vaikka en edes tunne sinua, Daniel, tai ystävääsi, aloin itkeä. Olen ollut myötätuntoinen koko ikäni, mutta jokin aika sitten kun tutustuin erääseen kaveriini paremmin ja meistä tuli läheiset ystävät, hän kertoi perheestään hirveitä asioita. Järkytyin tuolloin suuresti, koska ystäväni oli aina ollut iloinen ulospäin ja tullut hyvin toimeen kaikkien kanssa. Hän osasi aina vain peittää pahan olonsa.

Aihe muuttui lopussa, mutta kerroin jokatapauksessa asiani. Sekavaa, anteeksi 😟

On muutama biisi jotka ovat tulleet mieleeni: "hän tahtoi nimensä tähtiin, hän halusi olla kuolematon... ennen tähdenlentoa pakko kuolla on." toinen biisi on suuresti ihailemani Kaija Koon Tinakenkätyttö. Siin lauletaan jotenki näin: " hän katselee rauhattomattomana itään, tuo tyttö hentoinen tinakengissään. Kuuluuko sieltä suunnalta ketään joka voisi ottaa tytön reppuselkään? Hän on piirtänyt viestin tarkkaan, siinä lukee: ’Vie minut turvaan!’ Ehkä hänet on luotu lentämään ettei tie sulata hänen kenkiään. en sitä salaa, näillä teillä loppuunpalaa..."

Tinakenkätyttöä lämmöllä muistaen

Tänään oli sitten jo pakko tehdä seuraava askel että pääsisin tästä ystäväni kuolemasta jollakin tavoin eteenpäin😞 Soitin kriisikeskukseen ja sain ajan psykologille. Se on huomenna, mutta vasta huomenna...😞 Siihen on vielä yli kaksitoista tuntia aikaa... täytyy sanoa niinkuin Anssi Kela laulaa: "Luoja auta, sillä minä en." En pelkää yötä tai itseäni, mutta kun vain sais unesta kiinni niin se ois kaikista paras... Nyt tää taas menee itkeskelyksi mutta onneksi ette näe minua😭 Mä itken tasan niin kauan että se s.....a loppuu😠 Mutta kuollut ei saa elämään takaisin ja se on fakta. Oikeastaan toivon että tää kaikki ois vaan pahaa unta ja mä herään onnellisena lapsuudenkodissa(jota ei ole enää olemassakaan...) Menipä taas lässyttämiseksi😠

"Lässyttäminen" on ihan ok. Silloin ei ainakaan kykene pääsemään ylitse tapahtuneesta, jatkamaan omaa elämäänsä. Siskoni on yrittänyt itsemurhaa 3kertaa,sattumoisin aina joulunaikoihin. Viimeisestä kerrasta on jo 3 vuotta, mutta tapaus varjostaa silti edelleen elämääni. Okei, ehkä näitä asioita ei voi verrata, kun oma siskoni on täällä edelleen sotkemassa elämäänsä, mutta mutta... Hmmm. Puhu asiasta. Itse en tehnyt, kielsin koko asian. Ja tässä sitä ollaan, kärsitään vaikeasta masennuksesta ja syömisongelmista ja pakkosuorittamisesta.

Hei Daniel!
Samaistuin tunteisiisi. Oma ystäväni lähti myös oman käden kautta vain kuukausi sitten. Hän täyttäisi pian vasta 18v. ☹️
En kyennyt edes hautajaisiin! En vain pystynyt.
En todellakaan voi tietää miltä sinusta tuntuu, en pysty edes kuvittelemaan. Haluan vain sanoa, ettet ole ainut. Muutkin ovat käyneet samoja tunteita läpi kuin sinä, ja he ovat myös selvinneet siitä. Sinäkin selviät, ajan kanssa.
Otan osaa. Hirveästi voimia sinulle.

Hei! Tiedän miltä susta tuntuu. Mun naapuri ampui itsensä... Meillä oli vähän juttuu ja siks se oli läheinen. Se oli kuin veli mulle, enemmänkin. Pärjäile. Ikävöin sitä tyyppiä vaikka siitä on jo yli 2vuotta (mua ei edes päästetty hautajaisiin), mutta: elämä jatkuu....😭😭😭

Edelleen tulee itku kun luen tätä viestiketjua. Itku saa tulla ja se ei mua haittaa... Mä käyn omahoitajan kanssa lähiaikoina hänen haudallaan ja vein kynttilän sinne ainakin... Jospa se järjestyisi alkukesästä... Itse olen määritellyt itsemurhaa monella tapaa: se on joko itsekäs tai epäitsekäs teko. Se tehdään syystä että tekijä tuntee olevansa taakka muille(epäitsekkyys) tai että tekijä tuntee olevansa itse niin epäonnistunut elämässä ettei ole muuta mahdollisuutta kuin itsemurha(itsekkyys). Onhan näitä teorioita niin paljon kuin on itsemurhia... Kaikesta huolimatta pitäkää lippu korkealla, niin minäkin teen🙂👍

Eilen kävin viemässä kukan ystäväni hautakiven juureen. Haudalla ei ollut yhtään kukkaa, siinä makaa äitinsä vieressä... Tuli mieleeni: Kaipaako kukaan häntä? Onko hänet unohdettu vähän yli puolessa vuodessa? Minä en koskaan unohda, olihan hän minun paras työkaveri ja sitä kautta parhaimpia ymmärtäjiäni.😭

Hänen kuolemastaan on nyt tasan vuosi. Muistan päivän kuin eilisen mutta siitä on jo kuitenkin vuosi. Olen ehkä tapahtuman johdosta kasvanut ihmisenä. Kauniit muistot hänestä ovat enää jäljellä. Hän eli täyden elämän vaikka hänen elämänsä loppui kesken. Elämä ja kuolema ovat kaukana toisistaan mutta kuitenkin yllättävän lähellä. Kuolemaa ei kukaan toivo, en minäkään. Haluaisin että hän eläisi. Mutta tosiasia on: hän ei ole täällä. Hänen kuolemansa ja muistot herättävät minut uudestaan toteamaan: "Arvosta muita ja itseäsi. Kohtele muita niinkuin haluaisit itseäsi kohdeltavan." Kaiken tämän kirjoituksen takana on ajatus: "Jumala määrää päiviemme luvun" vaikkakin tapahtuma oli traaginen. Kaikkea hyvää ja kaunista toivottaen Daniel

Minä pelkään ystäväni tekevän itsemurhan. En ole koskaan tavannut häntä, kirjoitellut vain, mutta hän on minulle todella tärkeä. Mitä minä teen, jos hän tappaa itsensä? Mitä minä voin tehdä, ettei hän tee niin?
Mitä tälle pelolle voi tehdä? Toisaalta pitäisi pystyä luottamaan, että hän pitää sanansa ja elää - mutta entä jos hän ei eläkään?
Tämä kaikki vain ponnahti mieleeni huomatessani viestiketjusi Daniel, ja nyt on huono olla. Pitäisi olla koetta kirjoittamassa puolentunnin päästä ja jumituin tähän ajatukseen, pahan unen kuvaelmaan.

ekida