Hei!
Kun lähdin toisen asteen opintoihin, huomasin etten vietäkään aikaa parhaiden ystävieni kanssa melkein yhtään. Aina on päällekkäisyyksiä yms. Eräs ystäväni on usein kaikesta hyvin negatiivinen ja keksii usein esteitä sille miksi jokin asia ei onnistuisi. Olen nyt huomannut tämän ominaisuuden siirtyneen minuun. Jos hän pyytää minua esim leffaan, keksin monia syitä miksi en voisi, vaikka oikeasti haluan mennä. Tuntuu kuin nämä asiat tulisivat alitajunnastani. Samoin jos äitini pyytää minua tekemään jotain, keksin heti monta asiaa miksen voisi auttaa häntä. Vaikka tehtävä olisikin ihan helppo ja voisin auttaa. Mistäköhän tämä johtuu? Tuntuu että hänen negatiivisuutensa on myrkyttänyt minut. Pidän hänestä paljon ja juuri vähän aikaa sitten ensin kaksi tuntia mietittyämme tietä keksimieni syiden läpi, kävin hänen kanssaan leffassa. Meillä oli tosi tosi hauskaa ja nautin hänen seurastaan. Miksi estän mukavia asioita tapahtumasta?
Vastaan nyt vielä tännekin 😀
Mutta se on kyllä kumma juttu kun toisen ehdottama asia ei monesti meinaa saada innostumaan! Olen sen myös huomannut. Nykyisin lähes kaikki kaverini asuvat kymmenien tai satojen kilometrien päässä, joten lähes ainoa kontaktini heihin on soittaminen (en kuulu facebookiin). Silloin otan asenteekseni sen, että soitan niin monelle kuin tarve vaatii. Kysyn heti onko sopiva hetki jutella, ja jos toinen ei vaikuta halukkaalta sanon soittavani joskus uudelleen. Ja soitan seuraavalle kunnes joku on iloinen ja juttutuulella.
Ei tästä nyt ehkä mitään hyötyä ollut, mutta tarkoitin vain, että me jokainen kuljetaan omaa mielialatietämme pitkin, jotka joskus kohtaavat paremmin muiden kanssa ja joskus taas huonommin. Aika usein on kuitenkin hyvä vain pakottaa itsensä liikkeelle, vaikka yhtään ei huvittaisi! 😎
Kiitos, sinusta oli apua, koska on kiva kuulla etten ole ainoa joka tuntee välillä vastahakoisuutta... Päätinkin eilen soittaa toiselle kaverilleni ja päädyimme puhumaan muutaman tunnin! On kiva että voi jutella puhelimitsekin jos ei ole fiilistä lähteä ulos🌻🙂🌻