Yritys parantua epäonnistui..
Moikka.
Olen 18-vuotias tyttö ja olen kärsinyt noin 3 vuotta vakavasta masennuksesta. Välillä tunsin oloni paremmaksi, mutta nyt taas pahempaan päin. En syö mitään lääkkeitä, koska tunsin itseni tunteettomaksi silloin kun söin. Olin hyvin apaattinen. Sain myös inhottavia sivuoireita kuten ahdistusta aluksi ja ruokahalun lisääntyminen. Kun lopetin lääkkeet, päässäni kirjaimellisesti napsahti: tulin hulluksi. Tein kaikkea arvaamatonta ja kaikkea en edes muista, sillä olin niin sekaisin. Muistan pari kertaa ja toinen tapahtui kun mieheni yritti estää minua viiltämästä itseäni. Hän otti puukon kädestäni väkisin ja se viilsi haavan sormeeni. Mentiin sitten sairaalaan ja tikkasivat ilman puudutusta yhden tikin.. Sekin tuotti lisäkipua.
Nyt käyn etälukiota, mutta stressaan sitä kauheasti ja en millään haluaisi opiskella. Ajattelen, että kuitenkin epäonnistun yo-kokeissa. En aio hakea mihinkään päiväkouluun ylioppilastutkinnon jälkeen. Kärsin sos. tilanteiden pelosta ja se rajoittaa elämääni. Olen myös ihmisenä aivan täysin erilainen kuin muut ihmiset ja näytän myös. Ihmiset mulkoilevat minua todella pahasti ja käyttäytyvät minua kohtaan tylysti. 😴
En tiedä miten jaksan, mutta pakkohan se on. En haluaisi aloittaa masennuslääkkeitä ja mieheni ei anna minun edes aloittaa. Hän sanoi, että ne pistää minut ihan sekaisin ja taas teen arvaamattomia asioita. ☹️
Kiitos lukemisesta.
Moi, mulla on jokseenkin samanlainen tilanne. Olen myös 18 ja vakavasti masentunut (kai?) mietin itsemurhaa, en nyt aio kuitenkaan ainakaan vielä sitä tehdä. Mutta sen ajattelu on jotenkin lohduttavaa ja turvallista. Viiltelen, en jaksaisi mitään ja teen ihan hulluja asioita enkä välttämättä muista edes mitä olen tehnyt.
Kannattaa hakea apua, ja sanoa ettet halua syödä mitään lääkkeitä, että ne tekevät sinusta tuollaisen. Vaikka ne kuitenkin yrittää tyrkyttää ja tyrkyttää ja tyrkyttää lääkkeitä ja jättää sinut sitten omilleen niin VAADI apua. Mene vaikka miehesi kanssa puhumaan jonnekin lääkärille/terveydenhoitajalle.
Itse olen koko syksyn yrittänyt hakea apua, ja nyt sain soitettua mieheni tukemana terveyskeskukseen ja sain ajan alkuviikolle. Mieheni tulee sinne mukaan tuekseni. Ihan sinne lääkärihuoneeseen asti.
Itse en kanssa halua syödä MITÄÄN lääkkeitä. Enkä aio syödä. Kirjottakoot reseptin. Aion repiä sen nätisti siinä lääkärin silmien alla. Niin olen ennenkin tehnyt. Olen itsekin joskus nuorempana (12-13v) syönyt masennuslääkkeitä ja ne veivät tilannetta vain huonompaan suuntaan: olin kuin zombi enkä liikkunut sängystä mihinkään. Sitten yritin tappaa itseni ja sairaalasta kun pääsin niin psykiatriselle osastolle.
Anteeksi OT, mutta minua tuossa avun hakemisessa pelotti eniten ehkä se, että joudun osastolle. En ole menossa, en halua pois mieheni luota. Hän on niin suuri tuki ja turva minulle. Haluan olla kotona, mutta haluan parantua. Saa nähdä mitä tapahtuu.
Toivottavasti tekstistäni oli edes jotain apua...
nibris kirjoitti 27.11.2010 14:42
Moi, mulla on jokseenkin samanlainen tilanne. Olen myös 18 ja vakavasti masentunut (kai?) mietin itsemurhaa, en nyt aio kuitenkaan ainakaan vielä sitä tehdä. Mutta sen ajattelu on jotenkin lohduttavaa ja turvallista. Viiltelen, en jaksaisi mitään ja teen ihan hulluja asioita enkä välttämättä muista edes mitä olen tehnyt.
Kannattaa hakea apua, ja sanoa ettet halua syödä mitään lääkkeitä, että ne tekevät sinusta tuollaisen. Vaikka ne kuitenkin yrittää tyrkyttää ja tyrkyttää ja tyrkyttää lääkkeitä ja jättää sinut sitten omilleen niin VAADI apua. Mene vaikka miehesi kanssa puhumaan jonnekin lääkärille/terveydenhoitajalle.
Itse olen koko syksyn yrittänyt hakea apua, ja nyt sain soitettua mieheni tukemana terveyskeskukseen ja sain ajan alkuviikolle. Mieheni tulee sinne mukaan tuekseni. Ihan sinne lääkärihuoneeseen asti.
Itse en kanssa halua syödä MITÄÄN lääkkeitä. Enkä aio syödä. Kirjottakoot reseptin. Aion repiä sen nätisti siinä lääkärin silmien alla. Niin olen ennenkin tehnyt. Olen itsekin joskus nuorempana (12-13v) syönyt masennuslääkkeitä ja ne veivät tilannetta vain huonompaan suuntaan: olin kuin zombi enkä liikkunut sängystä mihinkään. Sitten yritin tappaa itseni ja sairaalasta kun pääsin niin psykiatriselle osastolle.
Anteeksi OT, mutta minua tuossa avun hakemisessa pelotti eniten ehkä se, että joudun osastolle. En ole menossa, en halua pois mieheni luota. Hän on niin suuri tuki ja turva minulle. Haluan olla kotona, mutta haluan parantua. Saa nähdä mitä tapahtuu.
Toivottavasti tekstistäni oli edes jotain apua...
Kiitos viestistäsi 🙂 Parantumisia. Menin myös käymään viikko sitten lääkärissä. Sieltä ohjasivat psykiatrian poliklinikalle. En saanut masennukseen lääkkeitä, paniikkihäiriöön kyllä. En esim pysty istumaan bussissa tai tekemään muutakaan kun iskee paniikki. Aika inhottava tunne. Ajattelin syödä paniikkihäiriöön määrättyä lääkettä, jotta se helpottaisi. Niitä ei onneks tarvi syödä joka päivä 🙂 Mua on nyt masentanut tää pimeys & ei voi olla ulkona. Oon paljon sisällä, mutta kyllä se siitä!
🙂👍
Parantumisia sinnekin! Kävin terkalla, hän pisti lähetteen lääkärille ja hän kuulemma pistää asiaa eteenpäin psykologille tms. Kiva, että asiat järjestyvät viimeinkin.