Ylioppilas vm. 2006 (vihdoinkin)
Hei kaikille!
Vihdoinkin saan yo-lakin päähäni. Monelle se on vain yksi vaihe elämässä, mutta mulle vähän enemmän, sillä lukioni jäi aikanaan kesken sairastumiseni takia (päädyin psykoottisuuden takia sairaalaan, jossa olin kahdesti). Epäiltiin skitsofreniaa ja kaikenlaista. Kun ystäväni painoivat lakin päähänsä, makasin suljetulla harhaisena ja sekavana ilman edes tietoa poispääsystä. Tuosta eteenpäin lukio oli mulle vaikea asia. Joka vuosi penkkareiden aikana itkin katkerasti (haaveilin penkkareista seiskalta lähtien ja niiden aikaan olin sairas, eli en koskaan päässyt sinne autoajelulle pukeutuneena).
Ja nyt, kaikkien näiden vuosien jälkeen olen aikuislinjalta kirjoittanut ja tämän kevään ylioppilas. Tässä välissä hankin ammatin ja jo amiksen aikana päätin, että nyt käyn lukion loppuun. Kirjoitusten aikana olin psyykkisesti huonossa kunnossa, menin kirjoituksiin lukematta rauhottavien voimalla ja psykoosi oli lähempänä kuin vuosiin. Läheiseni olivat varmoja, että reputan, niin oli minäkin, mutta sain kun sainkin lakin! ☺️ Arvosanat vaihtelevat A-C, mutta olen onnellinen, sillä lakin saaminen merkitsee minulle enemmän. Se symboloi sitä, että olen päässyt takaisin elämään. Olen vielä tällä hetkellä töissä ja kaikki menee hyvin. Ja nyt tämä lakki. Tiedän, että itken lakituksessa, olen niin onnellinen. Ette uskokaan, miten onnellinen. Tätä päivää ei pitänyt tulla ja nyt nimeni lukee uusien ylioppilaiden kohdalla. Se tuntuu liian hyvältä.
Sairastan skitsotyyppistä häiriötä ja olen todella herkkä kaikille tunne-elämän kolhuille. Elämäni on paikka paikoin sairauden takia todella vaikeaa ja en aina voi opiskella, vaikka tahtoisin, kun sairaus imee voimia ja häiritsee keskittymistä. Talvella menee huonommin, en jaksa silloin mitään ja on paha olla. Alkoholia en voi paljon juoda pysyväislääkityksen takia, mutta osaan nauttia elämästä muulla tavoin.
Ei mun pitäny koskaan saavuttaa tätä lakkia, eikä saada ammattia, eikä palata takaisin elämään. Mutta minä olen palannut. Minusta ei näe päältäpäin, että olen vakavastikin psyykkisesti sairas. Avohoidolla, vertaistoiminnalla ja oikealla lääkityksellä elämäni on kohtuullista, paikoin jopa onnellista.
Teininä halusin hyviä arvosanoja, enää ne eivät merkitse niin paljon. Olen onnellinen, että siitä psykoottisesta tytöstä, joka uskalsi ensi kertaa mennä 19-vuotiaana perjantai-iltana kaupungille, on tullut nuori nainen, joka on saavuttanut ammatin, työn ja nyt valkolakin…
Eli, jos olette nyt sairaslomalla ja koulut ovat jääneet kesken, muistakaa, että opiskella voi milloin vain. Minua ei estänyt edes parantumaton sairaus saamaan lakkia ja hankkimaan edes jotenkin ”normaalia” elämää… 🙂👍🙂🌻
Paljon onnea sulle. Myös mie olen yo nyt, arvosanat on jotensakin hyvät. Mulla meni yksi vuosi hukkaan, kun sairastelin ja muutenkin kävin melkein koko lukion sairaalakoulusta pähin. ja jouduin tosi paljon tekee töitä, että sain äidinkielen läp.
Mutta ei musta tunnu enää, että olisin jotain suurta saavuttanut. Mie vieläkin mietin tuota äidinkieltä, kun siihen tarvihin niin paljon apuja. Että oliko se nyt kaiken vaivan arvoista? eelleen mulla mättää kirjottaminen, en osaa kaikkia sanoja, enkä ymmärrä kaikkia sanoja. Silti mulla on M arvosana. Koko ajan päässä pyöriin, että olen äidinkielessä aika pösilö, parin tunnin ajan osasin sitä M;n arvoisesti.
En haluisi yo-juhlia. Kun en sitäkään hössytystä jaksa, kun heti maanantaina joudun taas kuntoutukseen. Kun mun elämä ei muutu vaikka saan sen lakin. Syksyllä jatkuu taas joku koulu ja ei sitä sitten enää muista ees, että on ylioppilas. Paitsi vappuna muistaa, jos ei ole juonut itseään muistamattomaksi.
Niin, että mitä mieltä olette yo-juhlista, onko niitä pakko pitää.
Niin onnea mlemmille ylioppilaille ( ja jos tää vietin alku tuli kahesti syyttäkää mun kissaa, joka hyppäs näppäimistölle 😀 )
Tosiaan iteläki ois ylioppilasjuhlat tulossa ja on jotenki outo olo. Kaikki se hypetys kirjotuksista ja niitten tärkeydestä menee nyt jotenki yli. Vielä ennen kirjotuksia otin kirjotukset aika vakavasti ja nyt tuntuu et ihan sama, vaikka ois menny vielä huonomminki...jotenki tuntuu oudolta pitää hirveet juhlat ku---no se ei vaa tunnu enää miltää.
Silti, toivon kuitenki et maanvaivakin osais olla ylpe itsestään ja suorituksestaan...onhan sitä ainaki 12 vuotta opiskelu jo putkeen!
-Alexi da ylioppilas 😉
Onnea sulleki alexi. Musta tämä on aika hassua, kun silloin kun tuli tieto, että olen yo, niin tunne oli aika mahtava. Että onnistui jossain isossa jutussa, sitten lätsähti. Aloin miettiin kaikkee kuten esmes pääsykokeita mitkä on kohta eessä.
Äiti miettii mitä tarjotaan, montako vierasta kutsutaan, mitä juodaan, mitä mie puen päälle. Mie itte mietin, että osaanko olla kunnolla etten raivostu, miten jaksan käydä isin ja äidin haudalla lakki päässä. Noin niinku, että muut ottavat pääosan mun juhlinnasta ja mie vaan tehen kuten tapana on.
Mie sitten päätin etten pidä juhlia, en ole ees lakkia ostanut. sitten onkin aika paskallinen olo, kun olin päätöksen tehnyt. mie en kestä käydä äidin haudalla lakki päässä, enkä sitäkään näköjään kestä, että en käy. Aina mun kaikki juhlat on kaksitahoset, on iloa ja surua. aivan kuin pitäsi naamaria kesken juhlan vaihtaa ja ottaa uusi rooli ja taas jaksaa olla. Päätin luopua tästä näytelmästä, en sitä olisi osannut oikein näytellä.
Moikka!
Ja minähän itkin lakituksessa. Koko session ajan. Olen niin helvetin ylpeä itsestäni, että nyt mulla on oikeesti se lakki, josta oon haaveillu monta vuotta...
Mulla taas on suuret juhlat, puvunki teetätin ja olen saanut siitä paljon kiitosta. Huomenna juhlin kunnolla ja kavereita tulee ala-asteesta eteenpäin juhliini, myöskin mielenterveyspuolelta ohjaajia ja vertaisia iso liuta. Olen niin ylpeä itsestäni, tämä ei voi olla totta...☺️
oli mulla sittenkin sellainen pieni kahvitus mun suvulle, papille ja teraputille. Mie en saanut lakkia missään koulussa vaan mun entisen koulun rehtori kävi meillä nyt illalla, piti puheen ja panin hatun päähän. mulla oli kyllä saamen puku päällä, koska se sopii kaikkeen juhlaan. Mie luulin ettei mun veli tule ulkomailta juhliini, siksikin koko ajatus juhlista tuntui pahalta. Sitten se vaan yhtäkkiä oli meillä ja aloin vähän juhliin.
Huomenna vasta menen lakki päässä äidin ja mummin haudalle, se on aika kova paikka.
Juhlat on juhlittu ja hyvinhän ne meni! 😀
Kyllä sitä osaski rentoutua ja nauttia saavutuksestaan. Nyt on sitten yks etappi saavutettu, onnea onnea 🙂👍
Mie jo kävin pääsykokeissa AMK ja luontoala. Meni aikasti hyvin, kun päätin etten ole näsäviisas kysyvät mitä tahansa. Mie puhuin poroista , haastattelija jostain muusta. Aattelin, että meni hyvin se haastattelu, kun yhtaikaa lopetimme puhumisen. Olen myös hakenut Norjan yliopistoon lukeen luonnontieteitä, kun en halua etelään ja tuo tuntui hyvältä ajatukselta.
Vähän mulla on vaikiaa elämä, kun en tiedä tarkkaan mitä teen syksyllä.
Minustakin tuli ylioppilas, varmaan joku vahinko tapahtunut siellä YLT:ssä. 🙄
Itse en missään vaiheessa jaksanut uskoa omistavani joskus hassua hattua.
Arvosanatkin oli ihan hyviä M--B. En tajua vieläkään tätä.
Juhlat oli ja meni, suurimman osan niistäkin makasin sängyssä peiton alla ja itkin.
"Mitä ensi syksynä,kai sinä kouluun menet?" Mitä siihen pitää vastata?.
Jos sanoo että pidän välivuoden,tulee hirveä saarna siitä miten minusta ei ikinä tule mitään ja miten en koskaan saa ammattia itselleni. Ja se vasta kohottaakin itsetuntoa.
Olen ajattelut lähteä ulkomaille vuodeksi. Jos ottaisi miehen mukaan ja lähtisi.
Sanoisi perheelle: "Joo,ensi viikonloppuna lähdemme Afrikkaan vuodeksi. Kivat teille,moro!".
Johan tässä on kahdeksantoista vuotta odotettu että uskaltaisi tehdä jotain omaa. Oma päätös, eikö kuulostakin hyvältä?. En tiedä, jotenkin minulla on sellainen mielikuva että jos pääsisin täältä paskan keskeltä hetkeksi pois, kaikki tulisi kuntoon. Tiedän ettei se mene niin, mutta ainakin hetkellisesti se voisi auttaa, niinhän?. Ja olisihan se paljon hohdokkaampaa maata palmun alla masentuneena, kuin omassa sängyssä peittojen alla. Eipähän olisi kukaan kieltämässä ja osoittelemassa sormellaan "tuo on se masentunut tyttö, pitäisikö sille sanoa jotain kivaa".
Hui, tämä kaikki tuli mieleen siitä typerästä lakista. Pidin sitä päässäni ainoastaan silloin, kun vein sylillisen ruusuja veljen haudalle ja kerroin kuulumiset. Teeskentelen jopa kuolleille, hyvä minä.
Tästä se lähtee. Loistavaa.