degard, kerro toki itsestäsi syvällisemmin, viestejäsi on mukava lukea. 🙂

Minäkin piilotan kaikki oireeni ja ongelmani. Olen todella läheinen perheeni kanssa, joten he luultavasti tajuavat, ettei kaikki ole hyvin. Joko he ovat tottuneet siihen tai sitten he tahtovat suojella sekä itseään ja minua. Kavereille yritin yläasteella avautua, he vain nauroivat päin naamaa ja sanoivat, että stressaan liikaa tai olen liian tosikko(?!). Ääneen avautuminen ei siis kiinnosta, vaikka se varmaan auttaisi eniten.

En edes tiedä, osaisinko puhua näistä asioista muille. On käsittämätöntä ajatella, että jotain (perheen ulkopuolista) saattaisi kiinnostaa mitä _minulle_ kuuluu. Siis oikeasti, vilpittömästi.

Kerroin aiemmin, etten juurikaan unelmoi mistään. Vaikka elämäni ei ole ollut mitään helvettiä, se on täynnä pieniä mutta merkityksellisiä vastoinkäymisiä. Suurin osa ongelmistani linkittyy kaikissa muodoissaan kouluun, vaikka en ole koskaan ollut pahasti koulukiusattu. Luin, että se on yleistä niillä, joilla on hoitamattomia oppimisvaikeuksia.

Aivan kuin maailmankaikkeus tahtoisi tehdä kiusaa. Haluisin naimisiin ja saada lapsia, mutta en näe mitään syytä unelmoida kummastakaan: ne eivät tule koskaan tapahtumaan. Nyt ei edes ole kyse mistään itsesäälistä ja ruikuttamisesta. Minä vain _tiedän_ sen ja hyväksyn ääneti. Miksi minulle tapahtuisi jotain niin hyvää? Ihmeet tapahtuvat muille.

Yllä olevat ajatukset ovat sellaisia, etten ole ikinä jakanut niitä kenenkään kanssa. Kyllä tuntuu hyvältä, kun pääsen purkamaan ne jonnekin. Muiden seurassa en ole ikinä näin melankolinen, mutta nämä ajatukset ja tunteet tulevat suoraan sydämestä.

Katsa, pakko-oireet hävettää hyvin paljon ja niistä yleensä kommentoidaan hyvin loukkaavasti. Kotonakin saan kuunnella jatkuvaa valitusta niistä ja jopa saan maksaa ylimääräistä vesimaksua. Ihmiset eivät vain hyväksy pakko-oireita. En itsekkään hyväksy niitä, koska se logiikka on ihan tyhmää sen takana, silti niitä tulee vain tehtyä. En niin sanotusti esitä myöskään mitään, jätän vain paljon asioita pimentoon muilta. Pelottaa vaan se että minut leimataan mielenterveysongelmalliseksi ja kukaan ei tykkää minusta sen jälkeen. Oot myös itse huomannut tuon lesbojuorun jälkeen että ihmiset häviävät ja alkavat puhua paskaa. Samanlainen asia varmaan kävisi minulle. En usko että minulla on edes montaa todellista ystävää jotka pysyisivät minun kaverina sen jälkeen kun tietäiset miten olen "sekaisin" 🙂.
Sun kotitilanteesta on vaikea sanoa mitään katsa, minulla on ollut vähän erilaista täällä. Mutta olen kuitenkin oppinut vain sulkeutumaan omaan huoneeseeni ja sillä selvinnyt päivistä.

Tervetuloa ketjuun Maukku.

Janava, olen myös huomannut ettei kavereille voi avautua tai edes perheelle(he kutsuvat yleensä sairaaksi tai tyhmäksi), mutta puhun sentään täysin avoimesti sossulle. Se on auttanut ainakin itseäni.

Olen myös siinnä uskossa että ketään ei kiinnosta mitä minä oikeasti tunnen tai mitä minulle oikeasti kuuluu, ei edes perhe. Mutta en halua olla samalla tavalla tyly muille kuin he ovat minulle. Joten minä oikeasti haluan tietää mitä sinulle kuuluu. Yritän laittaa hyvää kiertämään tällä tavalla 🙂.

On minullakin ollut nuita vastoinkäymisiä pitkin elämää. On kiusattu, syrjitty, jätetty, perhetilanne, mielenterveysongelmat, tuntuu etten kuulu mihinkään. Viestistäsi kuulostaa, että olisit menettänyt toivon ja et uskalla unelmoida. Minua tuo vähän harmittaa sillä olen itse juuri elänyt sen takia, että joskus olen taas normaali ja onnellinen. Minulla on monta unelmaa joista uskallan haaveilla päivittäin. Haluan tuntea intohimoista rakkautta, haluan ihanan vaimon, haluan myös oman pojan, haluan hyvä palkkaisen työn, haluan oman yrityksen, haluan olla onnellinen, haluan koiran, haluan olla terve, haluan olla mukava kaikille, haluan oman kodin. En usko, että mikään näistä tapahtuisi ihmeenä vaan niiden eteen on tehtävä työtä. Ja sitä työtä minä teen kokoajan, enkä luovuta ennen kuin olen huipulla 🙂. Uskon itseeni ja saan sen mitä haluan. Saattaa kestää kauan aikaa, mutta jonain päivänä minulla on perhe jonka luokse tulen onnellisena töistä.

Ei saa luovuttaa koskaan vaan kaikesta on taisteltava läpi! 🙂

Heips, Maukku. Kiva saada uusia keskustelijoita tänne. 🙂

Minäkin tykkään puhua syvällisistä asioista. Oikeastaan tykkään kaikenlaisesta puhumisesta. Eikä minuakaan kiinnosta baareissa juokseminen – niissä on ihan liikaa ihmisiä, melua ja mesoamista. Tietysti se auttaisi saamaan uutta seuraa, mutta vähän epäilyttää. 🙄

degard, en välttämättä puhuisi luovuttamisesta. En oikein tiedä, olenko koskaan haaveillut mistään suuremmasta. En tiedä millaista olisi elää kuin ”normaalit” ihmiset, olen kärsinyt niin kauan mielenterveysongelmista. Minulla ei ole koskaan ollut tavallista teini-ikää, enkä enää koskaan saa sitä takaisin.

En edes voi käsittää sitä, enkä osaa kuvitella muunlaista elämää. En tiedä, millaista olisi jakaa elämänsä jonkun kanssa, pyrkiä siihen ja rakentaa elämä se varaan. Olisiko se mukavaa, ehkä?

Tietysti aina välillä tulee kirkkaita toivonpilkahduksia. Mutta toiveet eivät kosketa itseäni: olen onnellinen kun kuulen, että heillä menee hyvin. Oikeasti.

Nyt, perjantai-iltana, en jaksa kirjoitella enempää. Seuraavassa viestissä sitten taas enemmän juttuja. 🙂

Janava sä taidat haluta pitää jalat maassa. Pessimistit ei pety 😀. Mutta minulla ainakin on haaveena juuri päästä eroon mielenterveysongelmista, niin miksi et sinäkin voisi haaveilla siitä? Olen melkein itse irti masennuksesta. Ja muistaakseni kerroit, että olet vapautunut pakko-oireista. Kehitystä on siis ainakin jotain parempaan suuntaan. Minä ainakin itsen jaksan uskoa, että olen joku päivä taas "normaali". Tietenkin jos nuo ongelmat on kestänyt jo monia vuosia niin toivo saattaa hiipua ☹️.

Et saa menetettyjä vuosiasi takaisin joten kannattaako niistä edes välittää?

Olen varma, että sinullekkin tapahtuu jotain hyvää jos uskallat tarttua mahdollisuuksiin. Itseäni pelottaa ja ahdistaa kaikki uudet tilanteet ja minulla on kauheasti ennakkoluuloja kaikesta. Kuitenkin pakotan vain itseni tilanteisiin ja huomaan miten iloisempi olen nykyään.

Koneelle en päässyt päiväkausiin, olenhan mökillä.
Katsa kertoi, miten isä kohtelee;
otan osaa ja rukoilen apua sinulle, sillä tilanteesi on vakavampi kuin oletin.

Tilanne on haastava, mutta suosittelisin yhteydenottoa lastensuojeluun tai muihin viranomaisiin, kunnes saat apua;
enempää en osaa neuvoa, mutta toivottavasti kaikki järjestyy.

Ja Janava kertoi itsestään, kun kysyin ikää ja sukupuolta.
Tämä parikymppinen neito esitti vastakysymyksensä, johon vastaus on:

Olen suunnilleen 18 ja poika 🙂

Voi, pääsisipä sitä itsekin mökille. En ole ollut siellä vielä kertaakaan tänä vuonna, ja näillä näkymin pääsen vasta heinäkuussa. ☹️

Ensi viikonloppuna lähden kuitenkin Helsinkiin, sisareni ja hänen poikaystävänsä kanssa. Kolmas pyörä, mikä se on? 😀 He sentään pyysivät itse minua mukaan, en siis tunge kutsumatta. Perjantaina on tilipäiväkin, joten voi hyvällä omalla tunnolla syödä muutakin kuin näkkileipää ja tehdä muutakin kuin ikkunaostoksia. 🙂 Eikä ”rakas” seuralaiseni, ahdistava jännittäminen, ole vielä päässyt iskemään. Yritän olla ajattelematta sitä, niin ehkä se pysyykin loitolla.

Oli ihanaa/rentouttavaa/helpottavaa olla pidempi aika onnellinen. Valitettavasti kohtalo päätti tänään muistuttaa siitä, ettei minulla ole oikeutta olla tyytyväinen elämääni. Nimittäin:

Työkaveri valitti. (Hän valittaa kyllä yleensäkin.)
Pomo valitti.
Asiakas huusi päin naamaa.
Paras työkaveri vaihtaa työpaikkaa jo ensi viikolla.

Nyt fiilis on taas hyvin, hyvin synkkä. Ei tekisi mieli tehdä mitään muuta kuin mennä nukkumaan, mutta silloin huominen tulisi nopeammin. En tahdo huomista, enkä todellakaan tahdo töihin. Heinäkuun loppuun olisi pakko vielä jaksaa.

Ajattelin sen olevan helppoa, jos olisin saanut olla sen kivan työkaverin pari, mutta nyt kävi näin. _Aina_ käy näin. Jos erehdyn pitämään jostakin, niin puoli vuotta eteenpäin → henkilö muuttaa/vaihtaa koulua tai työpaikkaa. Kerran tätä vielä kestäisi, mutta ei vuodesta toiseen, alakoulusta tähän päivään ja tulevaisuuteen. Tämä on se syy, miksi en haaveile enää. Ei siitä ole kuitenkaan mitään apua.

Hei janava! On tosi kurjaa että sua tollatavalla kohdellaan töissä. Onko sulla hajua siitä miks sun työkaveri ja pomo sulle valitti, onko niillä esim yksityiselämässä jotain ongelmia. Tiedätkö Sä muuten mihin ja miks Se sun työkaveri vaihtaa työpaikkaa?
PS. Kyllä Se elämä vielä joskus taas hymyilee. 🌻🙂🌻

Miten se reissu Stadiin?
Joko retkellä olitte vai ensi viikollako?

Isot kiitokset tuesta. ☺️❤️ En tiedä, mikä työkavereitani pännii – en ole ainoa uusi työntekijä, mutta saan silti kaikki valitukset niskoilleni. Se harmittaa, varsinkin kun tykkään työstäni. En halua mennä sinne niiden ihmisten takia. Onneksi lopetan ensi kuun 26 päivä. Ihan kohta se jo on.

Helsingin reissu oli viime viikonloppuna ja siellä oli todella mukavaa. Tuntui melkein siltä, kuin olisi mennyt jonnekin kauemmas, ulkomaille saakka. Teki siis hyvää. 🙂

Heih, tämä keskustelu on päässyt tippumaan ihan kunnolla! 😯🗯️ Mitä teille kuuluu, ja löytyykö uusia yksinäisiä juttukumppaneiksi?

Täällä myös 23 vuotias Kotkan suunnilta ilman ystävän ystävää.. todella turhauttavaa ja ei välillä jaksa nousta uuteen aamuun kun tietää että sen joutuu kokemaan yksin. ☹️, vaikeaa on mutta taistellaan:/ 😞

Tsemppiä sinne,
vaikeaa ajoittain on elämämme,
mutta toivottavasti löydämme onnen, jok'ikinen meistä.

Hei vaan kaikille pitkästä aikaa.
Elämä on ollut pelkkiä vastoinkäymisiä toistensa perään, kun on joutunut olemaan kotona ja kaikki ovat vaan kiusanneet.
Mutta ilmeisesti pienillä asioilla saa hyvän mielen pitkäksi aikaa, sillä mä olin just seurakunnan leirillä, sain sieltä monta uutta ystävää, paljon lisää itseluottamusta ja hyvää mieltä. Kotona nää kolme päivää on ollu kamalia, mutta nyt onneks pääsee taas uudelle leirille.
Suosittelen kaikille jotka vain jaksavat lähteä niin lämpimästi leirejä, koska siellä pääsee arjesta irti ja ainakin mun itsetunto parani paljon kun ei tarvinnut olla kotona.
Lämpimiä kesäpäiviä kaikille! 😎