Tämä on varmaan miljoonaan kertaan kuultu laulu, mutta haluan avautua. Jos ei jaksa lukea kilometripostausta, kannattaa kääntyä pois nyt 😀

Olen 18-vuotias tyttö ja ollut yksinäinen ja ulkopuolinen 12-vuotiaasta lähtien.

En osaa muodostaa yhteyttä muihin ihmisiin. Minusta tuntuu, että kaikki muut ovat niin eri aallonpituudella, ettei minulla ole mitään mahdollisuuksia saada yhtään hyvää ystävää (spoiler: minulla ei ole yhtään kaveria eikä vanhempieni ja pikkuveljeni lisäksi ketään, jonka kanssa edes juttelisin.)

Sosiaaliset taitoni ovat huonot ja kärsin ehkä lievästä sosiaalisten tilanteiden pelosta. Pelkoni on tullut siitä, että olen useasti kuullut kolmannelta osapuolelta jonkun sanoneen minua oudoksi, sosiaalisesti kyvyttömäksi, tylsäksi jne. Lisäksi olen huomannut, että kaikki yritykseni saada kavereita ovat epäonnistuneet -> suorituspaineet ovat kasvaneet. Jotkut ”mene juttelemaan tyypille, joka itsekin näyttää olevan yksin” tai ”rohkaistu, kaikki tekevät virheitä” eivät auta, koska en yksinkertaisesti tiedä, miten ihmisten kanssa pitäisi toimia.

Alan tosi usein täristä, hikoilla ja sydämeni alkaa tykyttää sosiaalisiin tilanteisiin joutumisen takia, jopa ihan perus opettajalle puhumisen takia. Inhoan ihmisten lähellä istumista. Olen aina jossain awkwardissa asennossa hartiat lytyssä ja mahdollisimman kaukana muista, koska en tiedä, miten minun pitäisi olla. Varmaan sen takia minulla on koko ajan jännittynyt ja fyysisesti epämukava olo, jota yritän lieventää liikunnalla.

Ihmisten silmiin katsominen on vaikeaa: alan tuijottaa liikaa tai katselen kokonaan muualle. Erityisesti ryhmissä oleminen on kamalaa: puhun koko ajan toisten päälle tai en saa suunvuoroa, ja meteli hermostuttaa minua. Jos paikalle ilmestyy arvaamatta joku uusi ihminen, jäädyn kokonaan ja vaikenen, koska oletan olevani vain tiellä enkä tunne uutta ihmistä tai tiedä, mitä hänelle voisi sanoa. Pystyn puhumaan mielestäni aika normaalisti turhista asioista ”turvallisten” vieraiden kanssa (”Mitä tuli läksyksi?”) mutta minua alkaa välittömästi hävettää, jos kerron jotain itseeni liittyvää. Ei siksi, että vihaisin itseäni, vaan koska pelkään rikkovani sosiaalisia normeja. Small talkia en osaa ollenkaan enkä tiedä miten mahdollisen uuden kaverin mielenkiinnon voisi herättää.

Silloin, kun minulla oli vielä muutama kaveri ja silloin kun olen perheeni kanssa, vedän puheliaisuuden kuitenkin överiksi:

Jos puhun jostain asiasta, josta pidän, kaikki tylsistyvät. Minulle on sanottu, että minun täytyisi puhua ”oikeista asioista” eikä jankuttaa samoja pitkästyttäviä asioita koko ajan. Taidan olla enemmän kiinnostunut omista asioistani kuin muiden, koska jatkan samoista kiinnostuksen kohteistani (kirjoittaminen, manga ja pari muuta asiaa) koko ajan. Olen syyllinen yli puolen tunnin monologien pitämiseen enkä huomaa, jos kuuntelija haluaisi vaihtaa aihetta. Elämäni koostuu lähinnä harrastusteni parissa puuhailemisesta, unelmoimisesta ja tietokoneella olemisesta, joten ne ovat minulle ”oikeita asioita”. En tiedä mistään muusta eikä mikään muu kiinnosta minua. En halua muuttaa itseäni, sillä en osaa, ja jos yritän, jään aina kiinni teeskentelystä.

En kuitenkaan pärjää edes samoista asioista pitävien ihmisten kanssa, koska en joko ole tarpeeksi tietäväinen keskustellakseni heidän kanssaan kunnolla tai onnistun pitkästyttämään heidätkin. Kaipaan ystävyyttä ja läheisyyttä, mutta pidän ystävyyssuhdetta turhana, ellen voi höpöttää harrastuksistani. Pelkään pinnallisuutta, mutta tavallaan minunkin tyylini on kamalan pinnallinen. Pidän ihmissuhteita ehkä liikaa suorituksina, ystävän hankkimisena ja pitämisenä ja tietojen vaihtamisena.

Pidän etäisyyttä muihin ihmisiin, sillä jotenkin aina päädyn olettamaan, että niin kuuluu tehdä ja että se on kohteliasta. Hymyilen kohteliaasti ja etäisesti. Saatan teeskennellä jotain, jotta en loukkaisi ketään. Silti lipsautan koko ajan jotain törkeyksiä, joiden en tajunnut olevan epäkohteliaita. En mielelläni puhu tunteista (lol, mikä tämä viesti sitten on?), sillä pelkään suututtavani jonkun tai kerjääväni tahattomasti sääliä. Lisäksi en halua investoida ihmisiin, joista en ole varma saavani ystävää, sillä minun on hyvin vaikeaa luottaa keneenkään ja pelkään, että minua pilkataan.

Siksi minua on monesti kuvailtu kylmäksi, ylimieliseksi, oudoksi ja epäempaattiseksi tyypiksi, joka ei osaa lohduttaa. Kontrastina tälle olen kuitenkin itkupilli. Ja olen kyllä empaattinen, mutta olen tottunut ilmaisemaan myötätuntoa ehkä liian ”loogisesti”, etten vain sanoisi mitään kliseistä. Minusta tuntuu, että minun on pakko tarjota jokin uusi näkökulma tai sanoa jotain älykästä, tai muuten minun ei kannata sanoa mitään. Reagoin hitaasti tilanteisiin, jotka eivät kosketa jotain minua erityisesti kiinnostavaa asiaa tai ole sellaisia, joita erityisesti pelkään.

En osaa sanoa, milloin joku on oikeasti kiinnostunut minusta. Siksi en tee mitään vastatakseni. Pelkään epäonnistumista, väärin tulkitsemista ja loukkaamista. Kaksi vuotta sitten tunsin yhden pojan, ja vaikka hän kirjoitti romanttisen novellin, lähetti sen minulle ja sanoi sen kertovan minusta, en vieläkään tajunnut hänen tunteitaan. Neljä vuotta sitten eri poika tunnusti minulle ihastuksensa, mutta olin vuorenvarma, että hän teki sen jonkin lapsellisen vedon häviämisen takia. Nyt uskon, että he olivat kyllä tosissaan. En myöskään erota romanttista kosketusta platonisesta kosketuksesta (enkä muuten pidä siitä, että minuun kosketaan). Jos joku tekee jotain kaverillista minulle, todennäköisesti ajattelen hänen vain säälivän minua ja aikovan unohtaa minut heti sen jälkeen. Minusta kaikki kehut ovat epäilyttäviä.

Erityisesti en luota ihmisiin, jotka sanovat itseään oudoiksi, ujoiksi ja yksinäisiksi, koska olen hirveän kateellinen kaikille, joilla on edes jonkin verran sosiaalista elämää (vaikka onhan minulla perheeni), ja pidän kaikkien muiden sosiaalisia saavutuksia tuhat kertaa parempina kuin mikään minun tekemäni. Olen yrittänyt tutustua ongelmaisiin ja ujoihin ihmisiin, mutta he ovat lähteneet sosiaalisemman entisen kaverini matkaan tai kyllästyneet minuun, koska olen liian ujo. En sovi minkäänlaisten ihmisten kanssa yhteen.

Olen pelokas myös netissä. Välttelen palstoja, jonne olen laittanut viestin, tai poistan tunnukseni kokonaan, jos joku vastaa. Tarkistan monta kertaa, onko esim. tekstiviesteissäni kirjoitusvirheitä. Pelkään puhelujen vastaanottamista (koska luulen että ymmärtäisin asian väärin) ja oviin koputtamista. En kuitenkaan pelkää mitään niin kauan kun en ole vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa: voin esimerkiksi pukeutua oudosti enkä edes huomaa, jos minua tuijotetaan.

Sosiaalisten tilanteiden jälkeen tulen ”krapulaan”. Ajatukseni leviävät yltympäriinsä enkä osaa sanoa melkein mitään. Se oli erityisen huomattavaa silloin kun minulla oli vielä kaveri ja olin yökylässä hänen luonaan: seuraavana aamuna en edes saanut suutani auki, koska olin niin väsynyt sosialisoinnista ja aivoni löivät tyhjää. Kaikki sosiaalinen tekeminen on minulle kauhean uuvuttavaa, vaikka nauttisin siitä. Ennen kuin meni välit poikki viimeisen ystävän™ kanssa, hänelle tekstaaminen ja hänen pyytämisensä mukaan jonnekin saattoi saada minut itkemään.

Lisää ärsyttäviä piirteitä: olen jääräpää ja inhoan sitä, että minua oikaistaan. Saatan väittää vastaan ihan vain sen takia, että totteleminen nöyryyttäisi minua, vaikka todellisuudessa tietäisin olevani väärässä. Olen kankea myös siinä suhteessa, että en voi yrittää tutustua keneenkään koulussani, sillä minulle on jo vakiintunut loner-status.

Olen myös huono tunnistamaan kasvoja (myös perheenjäsenteni, joiden kanssa vietän sentään suhteellisen paljon aikaa) ja muistamaan nimiä. Minun pitää käyttää salapoliisinkeinoja nolojen tilanteiden välttelyyn. Ja olen kirjatoukka ja hikipinko: luen ja opiskelen mieluummin kuin lähden pois kotoa.

En oleta, että joku kertoo ihmekeinon jolla saan yhtäkkiä miljoona kaveria tai edes yhden. Enemmän minua kiinnostaa, onko minussa jotain ”vialla”, siis muutakin kuin huono luonne 😀 ja onko jollain toisella samankaltaisia kokemuksia.