Yksinäisyys ihmisten keskellä
Hei!
Olen kärsinyt jonkinlaisesta emotionaalisesta yksinäisyydestä jo kauemman aikaa (vuosia). En aluksi tajunnut, että pienimuotoiseen masentumiseeni liittyneet ongelmat poikivat tästä ilmiöstä. Koen yksinäisyyttä ystävien ja ihmisten keskellä, mutta nykyään välillä myös yksin ollesani. Asiaan vaikuttavat varmasti oma kielteinen minäkuvani, haitalliset uskomukset ja introverttisuuteni. Tilanne on tuntunut välillä pahentuvan, kun en ole löytänyt tarpeeksi samanhenkisiä ihmisiä ympärilleni. Ongelmana on ollut myös ihmisviha ja katkeruus sekä kateus kaikkia muita kohtaan, jotka ovat esim. löytäneet elämänkumppanin tms. NäistäKIN synkistä tunteista olen välillä noussut pinnalle, mutta toisinaan stressaavat ajatukset riivaavat sielua ja aiheuttavat hiusten harmaantumista.
Vastoin ehkä lukijan odotuksia, olen saanut ulkopuolisilta ihmisiltä itsestäni vain kehuja sekä ulkonäöstäni että luonteestani. Olen saavuttanut elämässäni paljon 19 elinvuoden aikana, tehnyt vapaaehtoistyötä ja kerännyt paljon sosiaalisia suhteita. Monet ovat olleet minusta kiinnostuneita, mutta en ole vieläkään päässyt irti sisäisistä demoneistani ELI tunteesta, ettei juuri kukaan ole minulle riittävän tärkeä (esim. että lopettaisin toivomasta kuolemaa) tai ymmärrä minua täysin. Olen koko elämäni ajan pelännyt etten koskaan löydä kumppania itselleni. Olen vain todella yksin, ihan kuin etsisin jotain tai jotakuta jatkuvasti, sitä koskaan löytämättä. Ajatus ja TUNNE kasvavasta kärismättömyydestä väsyttävät minua ja saavat rukoilemaan apukeinoja ja vertaistukea.
Mistä hakisin apua, vai yritänkö vain yksin rakentaa kestäviä sosiaalisia suhteita? En kuitenkaan jaksaisi tutustua ihmisiin netin kautta, ja välillä oma itsekriittisyyteni aiheuttaa ongelmia IRL:ssä… Vaikka tämä kuulostaa(?) siltä, että haluaisin seurustelukumppanin – mikä on osaltaan oikeassa – tuntuu tässä taustalla olevan jotain muutakin. Mutta voin olla väärässäkin; haluaisin vaan ottaa siitä selvää.
Hei!
Jadita ymmärrän tunteitasi oikein hyvin kun puhut yksinäisyydestä. Minusta tuntuu välillä yksinäiseltä, vaikka olisi muita ihmisiä ympärillä. Tuntuu silti kuin olisin yksin, koska en tunne olevani osa sitä jossa olen, vaan ulkopuolinen. Usein oloni saattaa käydä kurjemmaksi ihmisten keskellä, sellaisten joilla on hauskaa yhdessä ja he nauravat. Ja minä nauran mukana, mutta en silti tunne olevani mukana. Minusta tuntuu ettei kukaan halua oikeasti olla kanssani, miksi kukaan haluaisi viettää aikaa kanssani?
Minullakin on ongelmana hyvin kielteinen minäkuva itsestäni ja kuten sanoin en usko että kukaan oikeasti haluaa viettää aikaa kanssani. Tämä ajatus johtaa monesti siihen, että alan ajattelemaan hyvin negatiivisesti asioista ja katkeroidun. Tulen kateelliseksi toisten onnesta ja koen kurjuutta omasta tilanteestani. Miksen minä voi olla onnellinen?
Tilanne on vaikea, enkä tiedä varmaksi mitä siinä pitäisi tehdä. Jos tietäisin, kertoisin sen oikein mielelläni myös sinulle. Minulla on elämässäni jo puoliso, joka tukee minua ja välittää selvästi minusta paljon. Olen onnellinen siitä, että hän on olemassa. Silti minun on vaikea uskoa omaa arvoani ja tärkeyttä, vaikka hän kertoo siitä minulle usein. Ja kuvaamani kokemukset ovat osa myös hänen kanssaan vietetyistä hetkistä. Yritän vain sanoa, että ymmärrän täysin että kaipaat kumppania ja aivan varmasti sellaisen vielä löydät rinnallesi. Hän voi toimia tukena ja hyvänä apuna, mutta tärkeintä olisi kai ennen sitä uskoa itse siihen että on arvokas ja ainutlaatuinen ihminen. Sitä ei kuitenkaan kukaan muu voi kertoa meille, jossemme itse usko siihen. Ainakin omalla kohdallani uskoisin sen auttavan, mutta se ei ole niin yksinkertaista. Tsemppiä ja voimia sinulle!