Tuntuu niin turhamaiselta. Perusasiat on elämässä hyvin, opiskelupaikka, rakastava perhe, terveys, rahat riittää. Silti joka ilta sängyssä pyöriessä seuraava päivä ahdistaa jo valmiiksi. Aina sitä samaa: ehkä koulujuttuja, käyn lenkillä, syön, ehkä vähän Netflixiä. Eikä mitään tunteita, mutta toisaalta musertava alakuloisuus.

Korona-aika varmasti pahentanut asiaa entisestään, mutta tuntuu, että koko elämän ajan yksinäisyys on aina ollut syömässä mua jostain sisältäpäin. On mulla kavereita muutama, mutta ei me nähdä kovin usein ja sillon kun nähdään, niin ei musta edelleenkään tunnu miltään. En taida edes enää muistaa mitä on ilo, jännitys, mielenkiinto. Kai se vika on pakko olla minussa? Kaikki läheiset jaksaa kyllä toistella miten rakastavat minua, mutta silti tuntuu, etten saa ihmissuhteista mitään irti.

Vai onko ongelma lopulta jokin muu kuin yksinäisyys? Mistä ihmiset normaalisti saa mielekkyyttä elämään? Ja älkää pliis sanoko harrastukset, mua ei oo ikinä kiinnostanut mikään joukkueurheilu enkä ylipäätään halua maksaa missään ryhmässä käymisestä. Erilaisia ilmaisryhmiäkin on muuten kokeiltu, mutta missä tahansa porukassa jään yleensä yksin, vaikka kuinka olen seurallinen ja aloitan keskusteluja. Sama juttu opiskeluryhmissä. Mikä mussa on vikana, oonko oikeasti ainoa, joka tuntee näin? Oonko vaan jotenkin epämiellyttävä ja sosiaalisesti taidoton, miten voin muuttaa itseäni kun oikeastaan tykkään itsestäni ihan tällaisena?