Ensimmäinen tekstini tänne koskaan. Seurustelin noin puol vuotta sitten ja en oo vielkä päässy yli, hain lohtua ja oli pieniä ihastumisia mut ei niistä tullu mitään. Mun vanhemmat on eronnu. Ei niitä koskaa oo kiinnostanu mun elämä mitenkää eikä mulla koskaa ole ollu mitään rajoja missää. Esimerkkinä ei kotiin tulo aikoja tai kysy missä menen ja kenenkanssa. Meil ei oo yhteisii ruokahetkii eikä oikeestaa mitään yhteistä. Istun kotona päivät itkien ja miettien ratkaisua. Oon menossa syksyllä amikseen ja pelottaa sekin. Ei oo ketään tukena enkä uskalla puhua kellekkään. Tuntuu vaan tosi yksinäiseltä vaikka on mulla kavereita. Oon myös miettiny menemistä puhuun johonki terapiaan mutta pelkään että musta ei olis siihen.. sen takia varmaan tänne kirjoitinkin..
Voi ei ihan hirveetä kuulla, että sulla menee huonosti.. Mutta suosittelen kyllä, että nyt meet jutteleen jollekkin ihmiselle oli se sitten terapeutti tai vaikka joku sun kaveri. Siitä on huomattavaa apua, kun ei tarvi olla yksin sun asioitten kanssa! Ja älä huoli siitä amiksesta kyllä pärjäät ihan varmasti ja jos et niin sitte vaan haet apua niihin ongelmiin. Hirveesti voimia ja tsemppiä sulle!❤️