Moi
Mä oon miettiny omaa 16 vuotista elämääni ja pohdin mikä on vinossa. Mulla pitäs olla kaikki ihan hyvin: Oon terve, mul on ihania ystäviä, oon lukiossa ja on oma kämppä yms. Mut silti, vaikka mul onki ystäviä, mä tunnen itteni tosi yksinäiseksi..
Mä oon asunu jotai puol vuotta vasta tän pikkukaupungin keskustassa. Mä oon siis asunu periaatteessa koko elämäni ajan maalla. Nyt ku oon tullu tänne, oon huomannu et kaikki kaupungilla koko pienen ikänsä asuneet, tuntee iha älytön lössiä ja ne kaikki on melkeen kavereita keskenään. Tosi iso osa lukiolaisista tietää toisensa, tuntuu et oon sitä vähemmistöä, joka ei kuulu mihinkää piireihin.
Tänään pohdin istuessani yhdessa kahvilassa, et mikä mussa on vikana. Mul ei oo poikii kavereina(kerran oli, mutta heitti vaan kylmästi meijän ystävyyden roskikseen. toinen poika on kaveri koulussa mut eipä me paljoa sielläkään puhuta) tyttöjä kyllä ystävinä löytyy. Ne ystävät onki ollu tarpeen, mutta haluisin jotai kavereita, joitten kans olla koulussa jne.
Kai mussa on se vika, etten polta tai juo. Valtaosa nuorisoa tekee tuota joka viikonloput, mutta minä vietän sen selvinpäin. Perjantaisin porukka lähtee amistelemaan täyteen tupatuilla autoilla, huuattaa musiikkia ja vetää päänsä täyteen. Mutta mitä minä teen? Minä saatan istua ystävän kanssa kotosalla tai sitte hillutaan jossai pienessä marketissa, selvinpäin. Kaikki mun ystävät ovat siitä ”järkevästä” päästä, jossa ei käytetä alkoholia tai polteta.
Mulla ois pientä kiinnostusta juomiseen. En mitään kännejä kaipaa, kuhan vaan kavereitten kans vähä ottais ja pitäis hauskaa. Mutta eipä tuohonkaan ole mahdollisuutta. Ei oo niitä piirejä, mitä kautta voisi jotain saada.
En kuulu mihinkään piireihin ja oon hirmu kateellinen niille, joitten kaverien laskemiseen menee enemmän ku kymmenen sormea. Saatan kuulostaa itsekkäältä, kun omistan ihania ystäviä, mutta kaipaan seikkailua ja hieman vaihtelua elämääni. Ihan oksettaa joskus miten erilaiseksi itsensä tuntee, kun ei perjantai-iltana lähe ryyppäämään ja hillumaan kylälle. Onko se niin väärin et oon vaan oma itteni?
Tuntuu et kaikki kaatuu mun persoonaani. Mietittiin ystävän kans kerran et voispa joskus olla aattelematta sitä et mikä on oikein ja mikä väärin. Meillä valitettavasti on tallella harkintakyky ja itsesuojeluvaisto. Esim, mulla ei oo poikaystävää. (nyt en itke tänne et sitä kauheena tarvisin). En kulje piireissä, jossa niitä poikia olisi. Ja aina kun ihastun, en ikinä saa mahdollisuutta tutustua kehenkään. Jos et ole missuomi vähintään ja polta tai juo, et saa hyväksyntää.
Ja sitte sanotaan et onneksi on mun kaltasia nuoria, joille se alkoholi ja tupakka ei oo se henkireikä elämässä. Mut sitte jos ei nuin ole, niin ollaan halveksittu ja erinlainen. Mikä tätä maailmaa vaivaa kun pilataan mahdollisuudet onnelliseen elämään?!
On tosi paha olla ku pidetään tyhmänä ja pentuna ku on erinlainen ja oma ittensä…. 😭
(jonku mielestä mun ongelma on vaan tavallinen teini-pillitystä. Mut mua masentaa tää asia. Mua kiusattin koko ala-asteen ajan, siellä olin erinlainen ja kaikkien silmätikku. Haluan sen jo päättyvän. En halua enää olla erinlainen. Pitääkö vetää pää täyteen ja alkaa polttamaan et sais hyväksyntää!?)
Mä ymmärsin oikein hyvin mitä tarkoitit yksinäisyydellä ja sillä ettei tunne kuuluvansa mihinkään. Itse tunsin ennen aivan samoin, vaikka kavereita olikin ympärillä. Joskus viel nykyäänkin on tunne ett jää kaikesta ulkopuolelle, ei kuitenkaan niin paljon kuin opiskeluaikoina. Silloin kaverit järjesteli kaikkia pirskeitä ja muita sekoiluja. Toki mä joskus niihin mukaan menin,silloin kun ne sattui viikonlopulle. Mua kuitenkin katsottiin kieroon jos/kun en ollut arkisin vetämässä kännejä kaupungilla. Ennemmin olin kotona ja otin rennosti. Joskus yksi kavereistani tuli illaksi mun luo, juotiin kahvia ja juteltiin, tehtiin tyttöjen juttuja. Se oli mukavaa! Oli usein ulkopuolinen olo kun koulussa kerrottiin kännireissuilta koottuja juttuja tai kirottiin sitä kun on tentin teko ja armoton krapula. En ollut varsinaisesti kateellinen, mutt ikinä mulla ei ollut niihin mitään sanottavaa.
Harmittavaa on että mitä paremman näköinen tai puheliaampi on, sitä helpommin tutustuu uusiin ihmisiin ja vastakkaisen sukupuolen edustaja kiinnittää huomionsa. Mutt noi asiat on vain sitä pinnallista, mikä ensimmäisenä huomataan. Mä kuitenkin uskon ett jokaiselle on varattuna ainakin yksi todellinen ystävä ja yksi oikea rakkaus. Nyt vähän "vanhempana" oon huomannut ettei enää pärjää vain sillä ett on hyvännäköinen, todellinen luonne merkkaa enemmän. Jopa miehet ajattelee noin!
En kannusta sua ryyppäämään ja heilumaan kaupungilla kuten tuttusi, mutta voithan kokeilla rauhassa kaverisi seurassa, mutt varovasti. Aina kun on mahdollisuus ett juo liikaa ja silloin olo ei todellakaan ole kehuttava!😝
Toivon ja uskon ett sä löydät paikkasi, elä rauhassa tätä päivää niin löydät kyllä etsimäsi.🙂
mut hei siistii, kerranki nuorisossa 1 fiksu taas pongattu. 🙂🌻
ei toi oo huono, ehkä ne poikakaverit tulee sitte ku toi vaihe niil menee ohi, ei toi miss prinsessa jatku kovinkaa kauaa, omaa tyhmyyttä se on mennä siihe messii.
oo vaa niitte normiksien kanssa ja keksi viikonlopuiks jotai muuta 🙂 oon iha ehottomasti sitä mieltä.
Hei, tyttö.
Ymmärrän tuon sun tunteen. Minä olen käynyt vastaavia ja käyn edelleen.
En kuitenkaan pysty juomaan, koska vanhempieni alkoholikäyttö oli niin valtavaa. Se jätti ikuiset arvet.
Enkä sitä tarvitsekaan.. Joskus se toki harmittaa kun on niin erillään valtavirrasta. Kaipaa sitä yhteisön hyväksyntää.
Mutta.
Ajan myötä ihminen voi oppia elämässään löytämään uusia onnen asioita. Sellaisia sisäisiä asioita.
Ne tuntuvat kaukaisilta, mutta onnea on niin monenlaista. Eikä mikään onni ole ilmaista tai täydellistä.
Siitä pitää vain nauttia. Löytää.
Ainahan voit minullekin kirjoittaa, sähköposti-osoitteeni oli siellä jossain runosivulla. Mielelläni vastailen kaikkiin kiperiin kysymyksiin, ihan luottamuksellisesti.
Tiät mun tarinan ja minä sinun tarinaasi, joten uskoisin yhteistä juteltavaa löytyvän.
Uudet ystävät ovat aina tervetulleita. 🙂
Kyllä minäkin välillä itseni yksinäiseksi tunnen vaikka olisikin KAVEREITA!
Mun kamut vaan puhuu koko ajan pahaa musta! 😑❓
Musta on tosi rohkasevaa kuulla, et muillakin joista vastaavalta on tuntunut, menee silti hyvin. Tuntuu ettei oikeen kukaan ymärrä täällä, mitä yritän sanoa. Vaikka osaanki pukea tunteita ja ajatuksia sanoiksi, ei ne silti vaan mee muille tajuntaan. Ei voi ymmärtää miksi on vaan niin hankala saada hyväksyntää muilta.. Mun pitäs varmaankin vaan hyväksyy oma tilanteeni, mutta en mä halua hyväksyä tätä. Mä en halua tyytyä tähän nykyiseen elämäntilanteeseeni. Vuosista toisiin samoilla rutiineilla meen eteenpäin. Etin vaan itteäni, mut etin sitä muista. Aina ku tunnistan jossain ihmisessä osan itteäni, haluan olla sen ihmisen ystävä. Mutta se on hankalaa, kun itteäni näen myös siinä vastakkaisessa sukupuolessa.. mä oon aatellu, et nään pintaa syvemmälle. Jonku toisen pahan olon näen, vaikka se peittääkin sen kiitettävän hyvin, mut yrittää tukahuttaa sen kaikin voimin. Mä nään miten se kuluttaa siihen energiaa ja miten se kärsii. Mutta se ei valita.Eikä varsinkaan päästä lähelle. Kai mussa on se vika, et en halua kellekään pahaa oloa, kuten itselläni on. Itselläni oli monta vuotta paha olla, ja se tunne seuraa mua edelleen. Hiipii hiljaa puitten ja pensaitten takana, on pisin valon luoma varjo mun kannoilla - eikä se mene pois. Se kipu, mitä mä oon tuntenu, henkistä sortoa - mä en halua sitä kellekään.
Mutta ne samat rutiinit. Mä oon oppinu kantapään kautta, etten mä saa ikinä pojasta ystävää. Se on aina se "hyi vittu", mitä ne sanoo. Ja sitten kun ei ystävää haluta minusta, niin erehdyn ihastumaan. Sitäkään en ymmärrä miksi luulisin et kelpaan tyttöystäväksi, kun ei pelkkä ystäväkään voi olla..
Tai oli mulla yksi ystävä. Se oli mulle tosi tärkee, se oli yläasteella. Mä olin sillo 14 ja se poika oli vuotta vanhempi. Se oli mulle niin kiltti ja suojeli mua, ku kaikki omat luokkalaiset kiusas mua siitä pojasta..se oli vaan mun rakas ystävä, mun puolelta. Oishan mulla pitäny tajuta, ettei nuin ihanaa "ystävää" voi olla olemassakaan. Tietenkin se poika oli ihastunu. En mä sitä tajunnu, vaikka muut näkiki sen. Sitte vasta ymmärsin kun se poika ei enää pitäny yhteyttä eikä mitään. Kuulin et se oli alkanu seurustelemaan sillon ku hylkäs mut.. ja koko meijän pikkunen paikkakunta puhu sillo siitä pojasta ja musta, kun oleskeltiin aina kylällä tai sen luona. Se satutti ja jätti haavat, jotka ei varmasti ikinä parannu..mä luotin siihen poikaan. Se oli mulle rakas, ystävä.Se oli ensimmäinen poika, joka ei kahtonu vaan pintaa, vaan välitti mun sisimmästä. Mun persoonastani. Mä kerroin sille asioitani ja sekin puhu mulle. En vaan tajua miksi sekin piti viedä multa pois... Ja nyt nään sen pojan joka päivä lukiossa. Se tuli lukioon samaan aikaan ku minä, joten samoilla kursseila päivittäin ollaan. Juteltiin yhellä kurssilla ja yhes välissä kävi hetken tuulahdus menneestä. Siinä vaiheessa löin jarrut pohjaan ja se poikaki huomas et nyt entiin väärään suuntaan. En mä halua palata enää siihen, enkä usko et sekään haluisi..
Kai se on tuo juttu, jonka jälkeen sitte oon uskonu et pojat vois tykätä..olinhan mä aikasemminki sekoillu poikien kans, mut ei ne koskaan onnistunu, ku olin niin ujo. Vaikka kiinostusta ois pojilta ollukin. Ja yksi poika, johon olin aivan älyttömän ihastunut..sain myöhemmin kans ymmärtää sen miten sekin silloin tunsi samoin..mutta hölmöyttäni en uskonut, että kukaan voisi nähdä enää mun pinnan alle..se oli sen pojan ansiota, joka hylkäsi minut.. Nyt saanki sitte itkeä kaiken lisäksi sitä, että ikävä tätä ihanaa poikaa, mutta enää hänen elämäänsä en voi päästä. Sil on jo uudet kuviot, tiiän sen ja varmasti joku tyttökin. Menneisyyttäni en saa muutettua, ja vihaan omien mokieni takia itseäni. anteeksi pitäisi varmaan itselleni antaa, mutta omien mokieni takia saan kaiken lisäksi kärsiä niistäkin.
Nyt mä oon vaan saanu huomata et tein mä mitä vaan, ketään poikaa en saa, edes ystävksi. Heti käännytetään pois, jos välittäsin. On nyt yksi poika, kaverina. Sen kans voi joskus jutella koulussa. Ja siten vielä entinen luokkakaveri. Niitten kans tulee joskus juteltua, mut joskus näyttää että niitä hävettää jos meen puhumaan niille jne. Joten pysyttelen aika taka-alalla niitten kans.
Ja tuohon poika-juttuihin liittys vielä vaikka kuinka paljon, mut tää alkaa tuntuu että valittasin jolleki ihmissuhde-palstalle.
Mutta totuus on se, että en kuulu piireihin, missä oisin suosittu/hyväksytty ja jossa pidettäs hauskaa isolla porukalla, eikä välitettäs huomisesta. Ois ihana välillä antaa vaan virran kuljettaa, eikä aina mennä sitä omaa tietä. Mut totuus on, että kun korvessa oon koko ikäni ollut, koulukiusattu, haavoitettu ja nöyryytetty, en uskalla tehä oikeen mitään liikettä sinne vastakkaisen sukupuolen edustajia kohti. Ja sitte oon huomannu että ihan vaan tyttöjäkin kartan, jos ne on tosi kauniita ja paksun meikin alla. En mä osaa mennä juttelemaan ihmiselle, joka on kymmenen kertaa kauniimpi ja johon ei pysty ees vertaamaan itseäni. Ja kyllä, oma itsetuntoni on aika pohjalukemissa. Ja sitten kun on allergiaa, niin tulee ihottumaa naamaan eikä periaatteessa voisi syödä oikein mitään. Multa viedään vähitellen kaikki. Ei saa nauttia edes siitä et saa mahan täyteen, ilman et se näkyisi sitten naamassa ja sitten saapi olla taas häpeilemässä jne. Ikuinen noidankierre tuokin.
Mutta haluiaisin, kohta jopa pakkomielteisesti, saada muilta hyväksyntää. Mä en halua et tää maailma muokkaa musta kovan, kun oon erilainen ja pitää peittää sen erilaisuuden tuottama tuska. Miksi oon syntyny tällaiseksi...kadun välillä omia valintojani..kun valitsin elämän, missä kuljen järjen j avaiston äänellä, mutta välillä liiaksi myös tunteen äänellä, saan kärsiä siitä. Eikö mun pitäs olla se "fiksu nuori"? miksi sitten tälä fiksulla on paha olla ja tää fiksu toivoo et osi samanlainen paskanjauhaja ku kaikki mutkin...miksi mun ei anneta elää täysillä niinkuin haluan? Onko mun pakko olla yhtä tyhmä muiden kanssa, että saisin nauttia elämästäni täysillä?😭 Mä en lakkaa yllättymästä, miten paha olla mun on tän asian kans... Aina mun onni on yritetty pilata ja joka ikinen kerta kun voin sanoa olevani onnellinen, se onni on riistetty multa. Heti jollain ystävällä on paha olla tai tapahtuu jotain hirveetä yms, mikä syöksee munki elämäni raiteiltaan. Eikö mun elämä oo tarpeeksi sekasin ilman nuita muita yllätyksiä? (saatan taas kuulostaa itsekkäältä, mutta sen verta välitän itsestäni että haluan tän olon loppuvan)
😯🗯️😭
Hei!
Minä olin koko alaikäisyyteni ajan selvinpäin, enkä koskaan roikkunut kaupungilla. En halunnut. Tosin myöhemmin tajusin, että ehkä olisin halunnut, mutta pahojen pelkotilojen takia en siihen pystynyt. Päivälukiossa mulla oli muutama kaveri, mutta piireihin en kuulunut. Olin kaukana niistä. Kun täytin 18, pakenin toiseen kaupunkiin omia juhliani. En halunnut niitä. Minua ahdisti.
Ekat kännit vedin, kun olin 18,5 erään toisen kaverin kanssa, joka ei myöskään tätä ennen ollut paljon mitään juonut. Mulla ei ollut mitään piirejä, oli vain muutamia ystäviä.
18-vuotiaana sairastuin sitten psykoosiin ja tipahdin aika totaalisesti kaikesta. Olin puolitoista vuotta sairaslomalla ja aloin sen aikana vasta käydä baareissa ja tutustua porukkaan ja "päästä piireihin". Koulussa olin aina se kiusattu ruma friiki, 20-vuotiaana olin jotain aivan muuta. Nuori nainen, jota tultiin iskemään baareissa. Tottkai otin siitä kaiken mahdollisen irti. Kun pääsin mielisairaaalasta, en ollut enää ujo ja hiljainen tyttö. Olin räväkkä ja rohkea. Pääsin eroon vuosien peloista.
Kohta olen 23-vuotias ja jonkin aikaan olen jonkinlaisissa piireissä ollut, katsellut, miten porukka ryyppää aina kun on siihen tilaisuus. Ja että onko se siistiä ja coolia? Ei vitussa ole. Niillä ihmisillä on paljon kavereita, mutta eivät ne ole onnellisempia kuin ne, kellä on niitä oikeita ystäviä. Mulla on tällä hetkellä jonkin verran tuttuja, mutta luojan kiitos oikeita ystäviä. Jos mulla olisi vain nää tutut, elämäni olisi todella onnetonta.
Ja välillä miettii näitä ihmisiä. Ne juovat kaikki opintotukensa ja rahansa. Eivät koskaan matkusta mihinkään. Eivät tee mitään. Jumiutuvat paikalleen ja juovat. Eivätkä ole onnellisia. Niiden onni kestää nousuhumalan ajan ja loppuu siihen. Ja kun todellisuus alkaa taas ahdistaa, otetaan uudet kännit ja pidetään hauskaa. Eikä tartte paljon miettiä, mihin toi johtaa. Kuka jaksaa sellasta katella, ellei itse lähde siihen mukaan? Minä olen taas totutellut olemaan selvinpäin ja kestän aika pitkälle kännisiä ihmisiä, koska olen itse niin sosiaalinen, etten siihen alkoholia tarvitse.
Usein olen tosin minäkin jäänyt itkemään, että miksi mun nuoruus oli paskaa. Miksen ollut kaupungilla, miksen ollut niissä piireissä. Mikä mussa oli vikana, kun mua ei huolittu niihin juttuihin mukaan? Olenko hukannut elämästäni vuosia. Mutta aina kun näen nää tietyt piirit kännissä tai lauman teinejä puistossa kesäöinä, ajattelen, etten ole hävinnyt yhtään mitään. Vai onko se sitten 30-vuotiaana kiva herätä, ettei ole mennyt oikeastaan mihinkään, ei nähnyt mitään, ei ollut missään. Että on ollut kännissä viimeiset 15 vuotta niillä rahoilla olisi saanut aika monta reissua ulkomaille ja aika monta paljon parempaakin kokemusta kuin hetkellisen onnellisuustilan..Minä koetin "pitää hauskaa" viinalla puolen vuoden ajan ja pää meinasi pettää uudelleen. Itselläni on lääkitys aloitettu 18-vuotiaana ja sitä tulen vielä kauan syömään.
Että jos ei ole vielä 17-vuotiaana ollut kännissä, niin ei siinä paljon ole hävinnyt. Olen tässä huomannut, että baarissa on jopa hauskempaa selvinpäin kuin kännissä. Tokihan sitä joskus on kiva ottaa, mutta mulle ryyppääminen ei sovi, ellen sitten halua löytää itseäni sairaalasta uudelleen sekoilemassa.
Minä siis olen nyt 23-vuotias, 20-vuotiaana tunsin ekoja kertoja itseäni eläväksi, kun pelkotilat saatin pois ja tämän kolmen vuoden aikana olen ollut vaikka missä ja tehnyt ties mitä. Että kiire ei todellakaan ole!
on hirmu kiire eikä milläään ehdi lukemaan ja kirjoittamaan niin paljon kuin haluaisi, näinpä päätin laittaa erään tekemäni runon kannustimeksi:
Ei ole kaunista olla viisas; viisasta olla kaunis
Ei ole kauneutta olla rikas; rikkautta olla kaunis
Ei ole erilaista olla ruma; rumaa olla erilainen
Ei ole rumaa asioiden ollessa väärin; väärin niiden ollessa rumaa
IHMINEN EI OLE OMAITSENSÄ OLLESSAAN OIKEIN ROHKEA, MUTTA ROHKEA OLLESSAAN OIKEA OMAITSENSÄ!
Hei..Taas meni yks perjantai ja viikonloppu. Istuin perjantaina yhessä marketissa yksinäni ja puhuin puhelimeen. Ja sieltä ne taas tuli, yks porukka jonka piiriin haluaisin kuulua... Vaikka tiiänki et se tarkotta sitä et pitäs vetää pää täyteen ja alkaa polttamaan...välistä tuntuu et mitä välii vaikka niin tekisinki...alkaa ihan tosissaan tuntuu tyhmältä et oon aika "yksin"...ja asiaa ei auta et naama taas yhtä ihottumaa vaan, peiliin kahtoessa saa iha kunnolla ehtiä sitä ihmistä sieltä..
En mä mihinkään kanalaumaan haluais kuulua, haluttas vaan joku oma porukka mis ois tyttöjä ja poikia..ku aina oon ollu se jota poijat sortaa, en haluais koko ikääni luulla et vika onki mussa.
Toi runo herätti miettimään.."rumaa olla erinlainen"..niinpä...enkä mä enää haluais olla erinlainen...
Kiitti niille jotka vastaa tänne jotai...tuntuu hyvältä et ainaki jotaki kautta saapi kuulla muitten mielipiteitä..
En mä tiiä: Minä olin vuosia ilman poikaseuraa. Luulin, etteivät pojat voi sietää mua tai että mussa on jotain vikaa.
Tällä hetkellä mulla on kaveriporukoita, missä on kumpiakin ja useimmiten olen aina baarissa nimenomaan poikien tai no, miesten kanssa. Sun ikäsenä pelkäsin miehiä, nykyään ne on melkein mun parhaita kavereita. 🙂🙂 Vihaan akkalaumoja baarissa. Istuvat siellä naama mutrulla arvostelemassa toisten meikkejä, vaatteita ja vartaloa. Luulis olevan parempaakin tekemistä ku arvostella muita. Itse en jaksa baarissa keskittyä toisten akkojen arvioimiseen. Vaikka joku ois siellä alasti, ni aivan sama mulle. Kamujeni takia miä siellä olen ja pitämässä hauskaa.
Minä olen myös yksinäinen. Elän yhä perheeni kanssa ja kesällä pitäisi muuttaa, mutta en jaksa odottaa sitä. Nyt olen 17 vuotta elämästäni tuhlannut, parhaimmillaan minulla oli ala-asteella neljä kaveria. Kaverit vähenivät kahteen yläasteella ja lukion alettua ei kavereita ollutkaan. Tai luulin, että minulla oli yhä kaveri, kuitenkin hänen synttäreillään huomasin, että hänellä on uudet ystävät ja kaveriporukka. Olin nyt yksin.
Eilen yritin itsemurhaa voitettuani pelon kuolemasta. Olen aina pelännyt kuolemaa, koska pelkään vain kaatuvani maahan ja täten olevani vain ei mitään. Kuitenkin tulin tulokseen, että jos biologia asian näin väittää, niin miksi elää. En nähnyt syytä elää, ennen sain ajan tapettua tietokoneella, mutta olen jo kasvanut pois pelaamisesta, ei siitä ole hyötyä eikä se pidemmän päälle ole mitään huippuhupia. Päivät pitenevät ja jokaisena päivänä on yhä vähemmän ja vähemmän tekemistä. Olisi ollut helppoa vetäistä ranne auki ja lopettaa tämä naurettava kituuttaminen, miksi täällä pitäisi elää päivästä toiseen sietäen surua ja kipua, jos nyt lähtisin ei olisi mitään mitä murehtia. Olin asettanut elämälleni tavoitteet, saada kiva ammatti ja joku kiva perhe, mutta tällä menolla oli toiveeni mahdoton. Elämäni on kuin loputtoman kirjan lukemista, ja nyt kun sain tilaisuuden sulkea kirjan, en sulkenut sitä.
Olen uusi kirjoittaja täällä. Ajattelin, että tänne kirjoittaminen voisi auttaa. Tässä hieman minun yksinäisyydestäni.
Ollessani noin 13-vuotias tutustuin poikaan, joka on minua 2 vuotta vanhempi. Tutustuimme ikävä kyllä netin välityksellä, emmekä uskoneet ikinä näkevämme toisiamme, vaikka toivo aina eli. Ajat kuluivat ja lopulta olin aivan rakastunut tuohon poikaan. Voiko edes sanoa, että 13-vuotias on rakastunut, ainakin päättömästi ihastunut. Ajattelin sitä poikaa jokaikinen hetki. En saanut mitään muuta mieleeni. Eristäydyin täysin muusta maailmasta. Istuin koneen ja puhelimen ääressä, odotellen, että hän tulisi tai ottaisi edes jonkinlaisen yhteyden minuun. Olin aivan päättömän rakastunut poikaan jotain ~2½ vuotta, enkä saanut mitään muuta mahtumaan elämääni. Kaverit katosivat elämästäni täysin. Aloin tapailla poikaa, mutta tapasimme loppujen lopuksi vain muutaman kerran. Lopulta parhaan kaverini isosisko rakastui samaan poikaan, jolle minä olin antanut sydämeni. Tietenkin poika innostui kaverini isosiskosta, eikä minulla ollut enää mitään väliä. Kaikki "yhteiset kokemuksemme" katosivat elämästäni, masennuin puoleksi vuodeksi ja elämä oli romahtaa. En tajua, miten olin niin sokea. Miten saatoin heittää kaverini pois elämästäni.
Pinnistelyjen myötä sain kaverisuhteita kirittyä takaisin kuukausien kuluttua. Tajusin, miten olin rakentanut koko elämäni ja unelmani pojan varaan. Tiesin, että elämää oli jatkettava. Unohdin pojan, ja jatkoin elämääni kaverien kanssa monia vuosia.
Olemme toki vielä "kavereita" edellisen pojan kanssa, mutta lopulta säälin häntä ja kovin. Pettämiset ja toisten loukkaamiset ovat aivan turhia temppuja, jotka satuttavat lopulta vain vastakkaista persoonaa. En ikinä ole katunut sitä, että tiemme erosivat pojan kanssa, joka jaksoi satuttaa ja jättää minut yksinäisyyteen. Aina jaksoi tehdä minut mustasukkaiseksi, ja nuoleskella uuden tyttöystävänsä kanssa suoraan nenäni edessä, ja kertoa mitä kaikkea he olivat tehneet sängyssä yms.
Nyt on aivan eri asia kuin ennen. Olen seurustellut mielettömän ihanan pojan kanssa pian 3 vuotta. Siihenkin aikaan kuuluu iloja ja suruja, mutta tämä 3 vuotta on ollut aivan uskomatonta. 😳 Tämä poija jaksaa kuunnella, lohduttaa ja pitää hauskaa kanssani. En ole kertaakaan tuntenut häpeäväni hänen seurassaa. Saa taas hengittää rauhassa, eikä pelätä, mitä tuleman pitää. Tämä suhde ei ole laisinkaan sellaista kuin se edellinen. 🙄
Rakas ja pitkään kanssamme ollut koiramme nukkui pois tässä muutama kuukausi sitten, ja olen tuntenut jälleen surua, joka kalvaa mieltä. Onneksi minulla on oma kultaseni, joka jaksaa piristää, ja kertoa, kuinka hyvä olo on meidän rakkaalla koirallamme koirien taivaassa. Kun jaksaa ajatella positiivisesti, niin elämäkin tuntuu hymyilevän takaisin, vaikka se ei aina olisikaan niin herkkua. 🙂
Hyvät ystävänpäivät teille kaikille lukijoille! Muistakaa nauttia ihanista talvi-ilmoista ja hymyä huuleen 🙂👍
Hei...unohin tunnukseni niin en oo päässy käymään. Oon siis tän keskustelun aloittaja ja nimi on vaa vähäsen eri...
Tällä hetkellä mä en tunne itseäni yksinäiseksi. Koulussa menee ihan ok:sti, kavereita on muka aika paljoki nykyään. Aina löytyy joku juttukaveri 🙂
Täällä on muitaki yksinäisiä, ja lissää ois kiva kuulla nuista kokemuksista ja nuin.. ei sitä tiiä vaikka kohta taas oisin yksin...