En tiedä kuinka monelle nuorelle on liian tuttua olla yksinäinen. Mulle se on tullu liianki tutuksi. Kun ei oo ketään kaveria kenelle puhuu,asun äitini kanssa ja hänen kanssaa sitten puhun päivittäin. Mutta eihän vanhemmille kaikkea kerrota. Käyn töissä ja sitten tuun taas kotiin. Kavereita ei oikeestaan oo ku muutama (3).
Facebookissa ystävälista näyttää suurta lukua,mut mitä ne sellaset kaverit on joita ei koskaan ees nää. Mulla oli ennen yks kaveri jolle mä pystyin puhumaan kaikesta,mutta enää ei pyöritä saman harrastuksen parissakaan. ☹️
En tiiä kuinka kauan jaksan ku ei oo ketään joka oikeesti jaksais kuunnella ja olla kaveri.
Mä oon kans yksinäinen, mullakaan ei oo ketään kenelle puhua. En pysty/halua puhua siskolle tai äitille tai isälle. Ja ei oo ystäviä, jolle pystyis puhuu...kavereita on jonkun verran mut ei niille nyt kaikkee voi kertoo. Oon tosi ahdistunut ja vähän masentunut, koska joudun miettimään kaikenlaisia asioita omassa päässäni vain....Tälläkin hetkellä oon todella ahdistunut....Kunpa ois joku joka kuuntelis....
Määkin olen yksinäinen. On mulla kavereita, mutta en voi puhua niille läheskään kaikista asioista. Oon niin kauan pitäny salassa syömisongelmani etten enää uskalla kertoa. Pelkään että niiden käytös muuttuu eikä ne osaa enää olla normaalisti mun seurassa. Saan kyllä itteäni syyttää tästä yksinäisyydesta, koska oon eristäny itteäni hiljalleen muista. Mutta ku en voi mennä mihinkään koska aina on vaara joutua syömään. -,- Ei kukaan ymmärrä sitä. Olisin silti odottanu jonkinlaista tukea, koska osa on selvästi huomannu tän ongelman. Tässä se nähdään, ettei kukaan välitä. 😞
Kuulostaa niin tutulta. 😞
Muutin lukion jälkeen toiseen kaupunkiin asumaan jatko-opinnoille ja nyt kolmantena opiskeluvuotenakin minulla on täällä tasan yksi ihminen, jota voi kutsua ystäväksi. Opiskelutovereita on toki, mutta eivät tunnu olevan yhtään samalla aaltopituudella, enkä vietä aikaa heidän kanssaan muuten kuin koulussa enkä oikeastaan tunne edes näitä ihmisiä ollenkaan. Tästä ainoasta ystävästä ei taas ole mukaan harrastuksiin tms. joihin itse haluaisin ehkä mennä, mutta yksin en uskalla.
Lukiossa minulla oli 3 hyvää ystävää, joista kahteen olen vieläkin suht tiiviissä yhteydessä ja näemmekin joskus. Asumme kaikki eri paikkakunnilla ja se rajoittaa hirmuisesti. Toiselle näistä pystyn kertomaan melkein kaikista asioista, häntä tuntuu aidosti kiinnostavan pienetkin asiat, kuten miten päivä on mennyt, miten koulu sujuu, mites se tentti, jne.
Kellekään näistä en pysty puhumaan KAIKESTA. Minun on hankala löytää uusia ystäviä, sillä en vaan luota ihmisiin, jotka eivät ole samalla aaltopituudella. Monet tuntuvat ottaman asioita itsestäänselvyyksinä, jotenkin turhan pinnallisesti ja naiivisti, tuomitsee helposti,jne. Itse etsin jotain "henkisempää" sieltä takaa, pohdin paljon yms. itseni kaltaisia ihmisiä ei vaan tunnu löytyvän
😯🗯️