Voimia syksyn muutoksiin, Pygmity!

Syksy tuo mukanaan kaikenlaista uutta: koulujen alkaminen ja yksin asuminen tai omaan asuntoon muuttaminen voivat tuntua pelottavilta.
Kirjoitelkaapa muutkin, millaisia ajatuksia teillä liittyy syksyn tuloon ja opiskelujen alkamiseen! Mitkä asiat tuntuvat pelottavilta? Mitkä asiat innostavat tai herättävät kihelmöivää jännitystä? Miten olette aikaisemmin syksyn tuomista haasteista selviytyneet?

Minä olen jonossa opiskelijakämppään. Odotan ja en odota asuntoa, haluaisin kovasti muuttaa mutta pelkään muuttoa. Minulla ei ole yhtään euroa rahaa, saan isältä takuuvuokran ja muut rahat. En ole hakenut opintotukea, en edes tiedä mistä sitä haetaan. Sossusta kai mutta siihen isä ei suostu.
Olisi kiva asua yksin, mutta pelottaa etten osaa olla yksin. Viikonloput voisin olla kotona. Pyykkiä en osaa pestä, äiti on aina pessyt.

Kelalta voi hakea opintotukea.

Kävin Kelassa ja tein opintotuen-ja lainahakemuksen. Sossussa en ole päässyt vahtimestarin ovea pitemmälle, hän on sitä mieltä etten tarvitse heidän apua.

Minä olen niin paljon soitellut eri paikkohin, että puhelin saldoni alkaa olla lopussa. Olen puhunut saldoni täyteen vastaajille.
Haluaisin tietää sellaisten paikkojen puhelinnumeroita mihin voi soittaa ilmaiseksi, jos olen aikeissa tehdä itsemurhan. Onko kenelläkään toisella tullut vastaan tilannetta ettei vaan ole enää varaa mihinkään ottaa yhteyttä?

Moikka kaikille🙂
Voin ymmärtää sinua hyvin pygmity! Minuakin suorastaan pelottaa, mitä lähempänä olen sitä hetkeä,että pitäisi taas aloittaa opiskelu/mennä töihin! Kun ne vielä siintävät jossain kaukana tulevaisuudessa tuntuu, että kyllä se kaikki siitä sitten, mutta nyt...😞Minua pelottaa,että alan taas stressata ihan hirveästi,ja yritän taas vain epätoivoisesti selvitä seuraavaan viikonloppuun tai lomaan! Sinne kouluun meneminenkin tuntuu jo itsessään niin 😯🗯️-tilanteelta, että saatika sitten kaikki muu!! Kaikki ne tuijottavat ihmiset☹️ Pelkään heidän ajatuksiaan! ...minun pitäisi yrittää soittaa aikuislukioonkin, kirjoituksiin liittyen (ne ovat jääneet kesken), mutta en tiedä, milloin saan sen aikaiseksi, kun se soittaminen on niin vaikeaa!! Töitäkin pitäisi yrittää saada, mutta en tiedä, mihin kykenen...☹️Vai kykenenkö mihinkään!? Sitä ajattelee, että joo, eihän se mitään, ei se niin vaikeaa ole, mutta... sitten joutuu pettymään taas itseensä...! On vaan niin stressaavaa jo mennä julkisille paikoille,että se tuntuu suureltakin saavutukselta aina. Niin paljon helpompi vain jäädä kotiin... 😞

Minulle tuli juuri soitto ja tarjottiin solukämppää neljän muun pojan kanssa. Ajatus jonkun toisen kanssa asumisesta tuntuu aika pelottavalta. Olen aina jakanut huoneeni veljen kanssa, olen odottanut kuinka pääsisin ihan omaan kämppään. Nyt, jos hylkään solukämpän, putoan kai asuntojonossa hännille. Kokemuksia solukämpistä asumisesta?
Ja kumpi olisi parempi vaihtoehto, opintolaina vai iltatyöt? Opintotuki vissiin riittää huonosti?

Terve PaulusJ ja muut!
Täällä 15-vuotiaan pojan äiti, joka on lueskellut teidän kirjoituksianne siksi, että muistaisin oman lapseni tähden millaista oli olla teidän ikäisenne. En ole koskaan ollut sitä mieltä, että olisin jotenkin jäänyt pihalle maailman asioista, mutta pakko kai myöntää, että nuorten maailma on muuttunut siitä kun itse olin nuori. Siksi olen täällä.
PaulusJ kyseli soluasumisesta. Varmaan soluasunto olisi ainakin alkuun parempi ratkaisu sulle kuin kokonaan yksin asuminen varsinkin kun olet tottunut asumaan monen ihmisen kanssa. Onhan solukämpässä kuitenkin kaikilla omat tilat, jonne muut ei pääse, joten yksityisyyttäkin saa jos haluaa. Te kaikki solukämppäläiset olette samassa elämäntilanteessa ja teistä saattaa hyvinkin olla tukea toisillenne kun aloittelette tavallaan kimpassa sitä yksin asumista. Mene PaulusJ rohkeasti vaan solukämppään! Uskallan sanoa näin, sillä olen itse muuttanut samassa iässä yliopistoon opiskelemaan. Aluksi kaverit olivat aika harvassa ja ensimmäiset sosiaaliset kontaktit syntyivät juuri samassa kämpässä ja talossa asuvien kesken. Muutenkin tapasin vasta opiskelemaan lähdettyäni ensimmäisen kerran sellaisia ihmisiä, joiden kanssa tunsin olevani samalla aaltopituudella ja sekin tapahtui solukämpän ansiosta. Sellainen yksinäinen olin minäkin nuorena ja tunsin itseni jotenkin kummaksi...🤔 Nyttemmin tunnen itseni edelleen kummaksi, mutta olen huomannut, että on ne muutkin... Se havainto aikanaan herätti minut elämään täydemmin😀
Iloa ja rohkeutta kaikille!

Kiitos Helga-Elina. Päätin sitten ottaa asunnon, viikon päästä pääsen muuttamaan. Tein myös omasta mielestä rohkean päätöksen enkä kerro olevani lahkolainen uusille kämppäkavereille. Olen sitä tietenkin enkä kiellä uskontoani, jos joku asiaa kysyy kerron rehellisesti mitä olen. Mutten sitä kerro heti aluksi, koska olen huomannut ihmisten hieman vieroksuvan meitä. Kun minuun rauhassa tutustuu, huomaan minun olevan ihan tavallinen ihminen.
Eikä minulla olekaan mitään tarvetta tuoda lahkolaisuuttani joka paikassa esiin vaikka minua yleisesti pidetäänkin, isäni ammatista johtuen, käännyttäjä ja Sananjulistajana.

Tänään siis olin nuorten psyk. hoitopaikassa ja sain jo uuden ajan huomiseksi. Ja hoitaja piti minua niin huonokuntoisena, että melkein pakotti minut menemään kriisikeskukseen lepäämään viikonlopuksi. Lääkkeeni on liian voimakas ja hän yrittää saada minut lääkäriin huomiseksi.
On sellainen olen maanpäällisessä taivaassa olo, kun on ihminen joka sanoo kaikesta huolehtivan. En jaksa isälle mitään puhua, äiti saa kertoa minun muutosta ja kriisikeskukseen menon.

Paulus J, tosi hienoa että pääsit hoitoon ja joku kuuntelee ja ottaa tosissaan! Oon ilonen sun puolesta! Ja hieno päätös ottaa se kämppä vastaan.

Mulla on hirveä paniikki maanantaina alkavasta koulusta. En haluais yhtään mennä sinne. Pelkään uusia paikkoja ja tilanteita aivan hirveästi, lisäks pelkään suunnilleen mun ikäisiä ihmisiä ja niitä siellä koulussa varmasti on. Kaikki vaan sanoo että mee vaan sinne kouluun, kyllä sä pärjäät. Helppo sanoa vierestä. Kukaan ei oikeasti auta - tuskin pystyiskään. Kai mä odotan sitä että joku sanois ettei mun tarvi mennä sinne, mutta pakko kai se on mennä.

Helga-Elina, minusta on hienoa, että tulit tänne varta vasten ymmärtääksesi hieman tätä enemmän tai vähemmän vaikeaakin nuorten ihmisten elämää😉
Minusta kaikkien vanhempien olisi syytä tehdä jotain vastaavaa, sillä olen huomannut usein, miten vaikeaa aikuisten on tänä päivänä ymmärtää lapsia/nuoria ja niitä ongelmia, mitä heillä/meillä on.

Olen usein ihmetellyt, etteivätkö aikuiset tosiaan muista, millaista oli olla nuori?? Vai, mistä on kyse? Eivätkö he joutuneet läpikäymään mitään vastaavaa omassa nuoruudessaan? Ehkä sinä, Helga-Elina, voisit hieman valaista tämän asian suhteen, ainakin noin omalta kohdaltasi. 🙂

Tervehdys Wei, PaulusJ ja muut!
Wei kyseli, että emmekö me aikuiset muista millaista oli olla nuori. Kyllähän siitä melko paljon muistaa. Minun nuoruudessani elämä ehkä kuitenkin näyttäytyi toisenlaisena kuin nykynuorille. Kirjoitin esim. yläasteikäisenä päiväkirjaani miten tylsä paikka maailma on kun ei täällä tapahdu mitään. Silloin elettiin Suomessa Urho Kekkosen aikaa. Sotia ei ollut, ei ainakaan sellaisia jotka olisivat meitä millään tavalla koskettaneet. Terrorismi oli täysin vieras sana. Kaikilla aikuisilla oli työpaikka. Meidän luokalla oli vain yksi tyttö, jonka vanhemmat olivat eronneet, kaikilla muilla oli oma äiti ja isä kotona (paitsi toisella tytöllä, jonka isä oli kuollut). Elämä ei ollut murrosikäiselle huoletonta, mutta ne huolet olivat ehkä toisenlaisia kuin nykyään.
Nykyisin, lähes neljäkymppisenä, peilaan nuoruuttani tietenkin tämänhetkisen ajatusmaailmani kautta. Tajuan nyt kuinka vähän silloin ymmärsin ihmiselämän kulkua, koska iän myötä karttunutta elämänkokemusta ei ollut. Luulin tietäväni kaikenlaista, nyt huomaan etten tiedä vieläkään kovin paljoa. Maailma on muuttunut pelottavaan suuntaan, joten voin vain kuvitella, mitä teidän nuorten päässä tästä kaikesta menosta johtuen liikkuu😞 Minun ja monen muunkin vanhemman nuoruudessa elämä oli oikeasti melko toisenlaista, joten ehkä siksi meidän on joskus (lue: usein) vaikeaa tiedostaa nyt nuoruuttaan elävien ihmisten näkökulmia, kun lähtökohdat ovat toisenlaiset.
Toisaalta minusta tuntuu, että vanhemmat välittävät nykyisin lapsistaan enemmän kuin minun nuoruudessani vai luulenko näin vain siksi, koska näen asiat nyt aikuisen vinkkelistä😐 Perustan väitteeni siihen, että minun nuoruudessani nainen nimeltä Uma Aaltonen otti murrosiän ongelmat ensimmäistä kertaa esille mediassa. Hän kirjoitti oppaita murrosikäisten vanhemmille, teki radio-ohjelmia yms. Sitä ennen kukaan ei kai välittänyt tai tiennyt mitä murrosikäisten päässä liikkui. Meidän vanhempiamme, teidän nykyisten nuorten mummoja ja vaareja, eivät kiinnostaneet nuorten ongelmat. Nykyaikuisilla ne ovat kuitenkin jo toisella tavalla tiedossa kuin silloin minun nuoruudessani - pitäisikö sanoa, että onneksi🙂

Mä olen muuttanut noin kaksi kuukautta sitten omaan kotiin, ja perhe asuu 200km:n päässä. Olen ollut masentuntu viimeiset viisi vuotta, nyt olen 18-vuotias.
Ei tämä mitään herkkua ole, perhettä edelleen kamala ikävä. On tässä kuitenkin hyviä puolia, omasta mielestäni. Saan esimerkiksi nukkua päiväunia rauhassa, äiti ei heti epäile masennuksen pahenemista jos rankan päivän jälkeen haluan ottaa torkut. Toisaalta taas... Jos masennus pahenee, kukaan ei ole ottamassa niskasta kiinni ja kiikuttamassa lääkärille. Se täytyy tehdä itse. Pelkään jo etukäteen sitä tilannetta. Miten silloin, kun mikään ei kiinnosta ja haluaisi vaan kadota peittojen ja tyynyjen sisään voisi jaksaa ymmärtää omaa tilannettaan. Silloin kun olen pahasti masentunut, en välttämättä ymmärä että tarvin apua, ja vaikka ymmärränkin, ei kiinnosta. Yksinasumisessa on paljon hyviä, ja huonoja puolia. Tällä hetkellä tuntuu, että enemmän huonoja. 😭 Perheen mielestä paras tapa itsenäistyä, on repästä kerralla kunnolla irti siitä tutusta ja turvallisesta. Ne ei soittele, eikä paljoa pidä yhteyttä kuulemma juuri tästä syystä. Itse tuntuu siltä, että parempi olisi sellanen pehmeä lasku. Kamalan ikävää. Onneksi oon nyt löytäny tän sivuston, koska se oikeesti tuntuu aika hyvältä tietää, että on muita samassa tilanteessa. Herran jumala jos mä jollekkin kaverille menisin kertomaan näistä asioista. Nehän pitäis mua hulluna. Kuten oon huomannu muillaki masentuneilla, ja useilla muillaki täällä kirjottelevilla, mulla on taipumus olla jotain ihan muuta tuolla "ulkomaailmassa", kun sitte taas kotona. Mä oon koulussa vaan niin helvetin älykäs, ilonen ja jaksava. Pakko olla päsmäri ja paras, muuta ei oo. Rassaa.

Mut hei. Tsemppiä teille omaan kotiin muuttaville. Eri ihmiset kokee sen eritavalla.

Moi Mariia06!

Ota vain päivä kerrallaan. Muista, että sinulla on perhe, joka auttaa jos niin on tarvis. Kumpa minullakin olisi ollut... jouduin muuttamaan pois kotoa 13-vuotiaana, isäni alkoholismin ja siitä johtuvia asioiden takia sekä myös monista muista syistä (mm. henkinen ja fyysinen väkivalta). Silloin minulla ei ollut ketään, majailin milloin missäkin, kavereilla, sukulaisilla - ties missä! Minäkin pidin ns. kulisseja pystyssä, kenellekään en uskaltanut/halunnut kertoa, miltä oikeasti tuntuu. Esitin koulussa olevani kunnossa - se oli paljon helpompaa! Nyt sen tiedän, kuinka väärin olen tehnyt. Nyt, lähes kymmenen vuotta myöhemmin menneisyyden "haamut" ovat alkaneet vaivata. Vieläkään en uskalla avatua kenellekään. Kerran yritin, muutama vuosi sitten, ja sain osakseni pelkkää naurua ja pilkkaa, "kerro sitten kun sulla on oikeasti jotain vaikeuksia". Se sattui niin syvälle...kukaan ei ymmärtänyt heikkoa avunpyyntöäni. Monesti olen harkinnut itsemurhaa, elämänlaatuni EI ole elämisen arvoista... Kuitenkin, nyt jatkan edelleen sitä "esittämistä", pidetään kulissit pystyssä!!! Töissä skarppaan, mutta välillä on pakko mennä esim. vessaan itkemään tai tupakalla ollessa tulee väkisinkin tippa silmään... Anteeksi, kun teksti on ihan epäselvää. Pääni on ihan sekaisin, en saa yhtäkään selvää ajatusta pihalle.
Silti, toivon tai ainakin haluan toivoa, että vielä se aurinko risukasaankin paistaa...ehkä tämä vielä joku päivä helpottaa, en tiedä, mutta sitä toivon. Sen tiedän ettei elämä ole näin kivaa... ei todellakaan...😭

Jaksamisia kaikille! Ja Mariia06, jos siltä tuntuu, niin ota perheesesi yhteyttä, pyydä heiltä apua! Tee se, mihin minä en koskaan pystynyt!!

Hei taas kaikki. Minulla menee jo paremmin, ensi viikolla lähden jo kouluun. Viihdyn mainiosti toisten poikien kanssa ja omaa rauhaakin on ihan riittävästi. Koulupsykologi ei nyt ymmärrä yhtään mitään lahkolaisten säännöistä eikä siten voi ymmärtää minun ja isäni välejä. Puhumme paniikkikohtauksista ja saan neuvoja miten ne voisi estää. Ne ovat aika henkilökohtaisia joten en niitä voi julkaista.

Välimme ovat sellaiset ettei isä minulle puhu mutta saan mennä hänen kokouksiin ja tililleni tulee isältä rahaa ihan riittävästi.
Enkä ymmärrä miksi hän laittaa mulle rahaa mutta en sitten ota opintolainaa. Ehkä se on kunniakysymys isälle ettei perheeseen oteta lainaa.
En tiedä. Tämmöinen isä-poika suhde ei tunnu hyvältä, enkä keksi keinoa miten sen saisin paremmaksi.