Hmm. Enpä tiedä mistä kirjottaisin kun niin paljon asioita pyörinyt eilen illalla ja tänään mielessä. Voi tulla vähän sekavaa tekstiä…
Aloitetaan vaikka viiltelystä. Mulle tuli eilen illalla/yöllä kauhee tarve tehä itelleni jotain, mut en kuitenkaan tehnyt. jes! onnistuin välttämään kiusauksen 🙂 Aloin ajatella, että se oikeesti helpottaa kun tietää paremmin mihin sattuu ja kipu enemmän konketisoituu. Mullahan täää henkinen kipu on jotain aivan käsittämätöntä ja haluan kokoajan tehdä itselleni jotain… Kuitenkin sen tajuumisen et se auttaa, ni sen jälkeen aattelin et ei ne arvet kuitenkaan auttas ku joutuu piilottelee niitä. Ni päätin vastistella sitä kiusausta.
Mä otin kerran lääkkeitä (vissiin 5 eri en muista, enkä sitäkään kuinka monta mitäkiin otin) ja alkoholia sekasin, yksin. Aamulla heräsin vaan ihan hyvän tuulisena (hieman pyörrytti vaan mut muuteen rento olo) ranteet ja nilkka viilleltynä. Ja sit vielä piti ollla skarpppi kun isoäitini tuli kylään eikä vanhempani tietenkään muisstaneet kellonaikaa ja oli sitte lähteny kauppaan… Olin vaan ihan hämmentyny ja sekasin vielä aaamullaki. Mut kyllä se siitä meni ohi.
Sitten sekin on pyöriny jo kauan, liian kauan, mielessä kun mä kiinnyn tai takerrun tai mitä lie enkä osaa päästää irti ihmisistä jotka mua on tän fyysisen parantumattoman sairauden takia hoitanut, tai muulla tavalla auttanut.
Esimerkiksi kun olin ysillä (5v sitten) menin juttelemaan kuraattorin kanssa sen hetkisistä jutuista. Mua oli kiusattu ja nälvitty ja ties mitä viimiset 6 vuotta, mulle tuli ku lennosta joku diagnoosi enkä voi ikinä enää olla normaalisti. Se oli jotenki niin pysäyttävää aikaa. Se kuraattori tuki mua pahimman vuoden läpi mitä mulla on koskaan ollu, ymmärsi ja kannusti, oli läsnä kun en perheelle uskaltanut puhua. Mutta sitte kun 9 luokka loppu ja kaikkki lähti omille teilleen ni mä romahdin. Mä iha kirjaimellisesti romahdin. Se on ihana muisto, mutta samalla ihan kamala. Vuosien varreella tällasia ihmisiä on ollut n. 3. Kaikista oon Tuntenut saman piston rinnassa kun sillon. Nyt on mun fyssan vuoro. Mulle oli 10 kertaa ssitä, 8 kerralla päänsisällä tapahut jotain. Olin parhaani yrittäny etten kiintyis enää sihen vaan ottaiisn sen hoitosuhteen ihan vaan hoitosuhteena. Mut nyt taas kävi näin ja tässä kärssin taas. Siis tä ei oo ihastumista!!
Ei sitä kukaan tervejärkinen voi ymmärtää kuinka helvetin vaikeeta ja pelottavaa ja ahdistavaa on nousta joka aamu ja tietää et taas samanlaine päivä tän huimauksen,, silmän liikehäiriöiden, tasapainon ja säryn kanssa!! Keksin et mulla on tasan kaks vaihtoehtoa: joko kestän täällä maanpäällisessä helvetissä tai sitte meen ja tapan itteni. Niin yksinkertasta. Tätä tää mun elämä on.
Moi hanna-,
Voin vain kuvitella, millaista sinun on herätä aamuisin. Kuitenkin voin myös lukea sun tekstistä, että oot aikamoinen taistelija joka tapauksessa. Pystyit vastustamaan viiltelyä eilen (mikä on tosi hieno juttu 🙂), oot selvinnyt kaikesta huolimatta eteenpäin ja nyt sait kirjoitettua olostasi tänne. Älä satuta itseäsi. Sulla on oikeus saada apua ja hoitoa ongelmiisi.
Ootko käyny esimerkiksi psykologin tai terveydenhoitajan tms. puheilla kertomassa ajatuksistasi? Se voisi auttaa jo alkuun, että pääsisit purkamaan oloasi sanoiksi jollekin ammattilaiselle. Ihmisiin kiintyminen on ihan normaalia, toki jos se on niin voimakasta että se häiritsee itseä, voi siitäkin vähitellen opetella eroon.
Halaus! 🙂🌻
Villikettu! Kiitos kun vastasit! 🙂 Kiva saada kommentteja. 🙂
Onhan sitä paljonkin tässä vuosien varrella tullu puhuttua, monellekkin eikä se vaan auta. Kaipa mun pitää kkoko elämän ajan käydä keskustelemassa jossain jotta jaksan...
Miten mä opettelen kiintymyksestä eroon?? Voinko kertoa esim. mun fyssalle siitä?? Haluaisin nimittäin mutten uskalla. Psykologi tietää ja pari muutakin mut ei ne sitä ymmärrä oikein.
😯🗯️
Moi 🙂
Hm, oletko saanut ymmärrystä niiltä ihmisiltä, joille olet puhunut? Kuuntelijoita ja auttajia on monenlaisia, eikä jokaisen kanssa kemiat kohtaa. Siitä voi kuitenkin olla suurta apua, jos se ihminen oikeasti ymmärtää ja auttaa, jolle menee puhumaan. Ei välttämättä heti eikä kohtakaan, mutta vähitellen.
Kiintyminen ihmisiin, jotka auttaa tai on muuten mukavia, on sinänsä ihan normaalia. Millä tavoin tunnet sen kiintymyksen? Toki voit siitä fyssallekin sanoa. Ammattihenkilöillä on velvollisuus kohdella hoidettavia vain hoitosuhteen tasolla. Voit ajatella, että kiintymyksesi on luonnollista, ja ajan kanssa pystyt päästämään niistä ihmisistä irti. Aivan kuin sanoitkin, että kyse ei ole ihastumisesta. Tällaisissa tunteissa myös aika voi auttaa päästämään irti. Lisäksi mm. kaverien ja muiden ihmisten kanssa oleminen voi helpottaa tällaisten kiintymyksien kanssa.
Tsemppiä ja jaksamisia! 🙂🌻