En mä tiedä mistä alkaisin kertomisen enkä tiedä miksi edes tätä kaikkea kertoisin. Tuntuu vaan siltä että on pakko sanoa/kirjoittaa tämä kaikki ja ehkä sitten voin hengittää taas hetken ja ehkä toisenkin.
Ensimmäiset merkit masennuksestani ovat olleet kun olin 13-vuotias. Lääkärit ihmettelivät päänsärky kierrettäni ja määräsivät tutkimuksia. Eivät ne tajunneet, söin särkylääkkeitä kuin karkkeja silloin. Joskus olin ilman lääkkeitä ja koin silloin särkylääkepäänsärkyjä.
Kukaan ei kuitenkaan koskaan vaivautunut kysymään oliko minulla kaikki hyvin tai miettimään että päänsärky oli vain oire jostakin muusta.
Elämä lapsuudenkodissani oli vaikeaa,isäni on alkoholisti ja äitini työnarkomaani ja liian monta kertaa olen paennut isääni siskoni kanssa. Ei isä koskaan väkivaltainen ollut mutta mestari henkisessä väkivallassa. Olin 15 kun isäni heitti minut ensimmäisen kerran ulos,syynä joku jota en enää edes halua muistaa.
Olin 16-vuotias kun lähdin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle,viikonloput olin vanhemmillani ja tappelin isäni kanssa joka heitti minua ja tavaroitani vähän väliä ulos. Muutin takaisin kotiin 18-vuotiaana kun kouluni loppui. 1½ vuotta asuin vanhempieni sohvalla ja kestin kaiken. Ryyppäsin kolme päivää viikossa ja väistelin vanhempiani.
19-vuotiaana sain oman asunnon joka tuntui pelastukselta,asiat kuitenkin tuntuivat menemmän pahemmin solmuun. Olin yksin,rahani olivat aina lopussa,en nukkunut ja oireilin syömättömyydellä ja sitä seuranneella oksenteluketjulla.
Piakkoin muuttoni jälkeen olin vaikeassa onnettomuudessa jonka seurauksena minulle määrättiin vahvoja lääkkeitä. Kivut onnettomuudesta loppuivat muutamassa kuukaudessa mutta lääkkeet jäivät. Huomasin kuinka helppoa oli olla kun lääkkeet turruttivat kaiken pahan ja kaikki tunteet. Välillä kun tuntui liian pahalta keksin jonkun pahan säryn ja hankin lääkäriltä lisää lääkkeitä.Nappailin erilaisia relaksentteja ja kipulääkkeitä päivittäin ja säikähdin pientäkin kipua tuplaamalla annokseni.Useamman vuoden päivät sujuivat sumussa ja yöt nukuin tajuttomana näkemättä unia tai makasin sängyssä saamatta unta. Kaikki oli kiinni siitä minkä lääkkeen otin minäkin päivänä/hetkenä.
Vuosi sitten aloitin uudessa työpaikassa jossa kaikki viimein räjähti. Lopetin nukkumisen ja tein töitä 8-23.00. Loppuajan pyörin ympyrää asunnossani ja itkin. Asuin tuntemattomalla paikkakunnalla ja katkoin yhteydet ystäviini. 2 kuukautta jaksoin kunnes kävelin mielenterveystoimistoon ja kerroin tarvitsevani apua. Minulla todettiin vaikea masennus,vakava unihäiriö,lääkeriippuvuus ja työuupumus. Sain ensin unilääkkeet, sen jälkeen mielialalääkkeet. Yllättäen kesän alussa, 8kuukauden terapian jälkeen,työntekijäni ilmoitti vaihtavansa työpaikkaa ja minun tapaamiseni loppuisivat,olin kuulemma parantunut.
Paetakseni pahaa oloani muutin uudelle paikkakunnalle ja irtisanoin itseni. Kuvittelin kaiken tämän auttavan mutta nyt huomaan olevani taas samassa suossa. en voi ajatellakkaan nukahtavani ilman unilääkkeitäni tai kipulääkkeitä. En muista koska olisin viimeksi nukkunut niin kuin ”normaalit” ihmiset,katkotta ja ilman lääkkeitä.
Jokainen päivä tuntuu ylivoimaiselta ja haluaisin luovuttaa. Ensimmäistä kertaa mietin jopa onko tätä elämää järkeä jatkaa.
Oli niin vaikeaa myöntää ensimmäisellä kerralla kärsivänsä ongelmasta ja nyt se tuntuu vielä vaikemmalta.En tiedä enää mistä saisin voimaa kävellä jonnekin ja sanoa tarvitsevani apua..en jaksaisi selittää tätä aina uudelle ihmiselle.
Hiljalleen alan pelottaa itseäni ja tiedän ettei tämä näin voi jatkua, mutta mistä voimat..