Hei olen ollut samassa tilanteessa isäni kanssa, sitten isäni kuoli. Minä vartioin isääni melkein ympäri vuorokauden ettei hän tukehtuisi omiin oksennuksiinsa, annoin kaikki vähäiset rahani isän viinaa. Sitten viina vei isän ja hän kuoli ja minä pääsin sossun tukitoimiin vaikka olin jo aikuisiässä. Armeijan aikana kävin terapiassa ja puhuin isästä vuoden ja nyt ne ajat olen jo unohtanut melkein kokonaan. Minulla on työpaikka ja pärjään elämässäni ilmaan sossun apua.

Mutta minulla on juoppo äiti joka lähti pois minun ja isän elämästä nuoruudessani. Isän kuoleman jälkeen hän muutti takaisin kotimökkiini ja asustaa siellä nyt juopon miehen kanssa. Ja minulla on tapana näillä pitemmillä lomillani käydä katsomassa äitiäni ja viedä hänellä ruokaa, tehdä puita ja laittaa taloa kuntoon. Yöksi en koskaan jää, koska olisin pian taas kierteessä jossa valvoisin ettei äitini tukehdu omiin oksennuksiinsa. Töissä on niin kiireitä etten äitiä ehdi ajatella mutta lomat sitten olen aivan kuin olisin äitini isä ja huolehdin kaikesta. Äitini tietää minun aina palaavan ja väliaikoina sotkee kaikki asiat ja minä ne taas laitan kuntoon. Jne tästä minunkin pitäisi päästä eroon, varsinkin kun suunnittelen omaa perhettä.

Minä en sinua osaa neuvoa, koska en itsekään pääse äidistäni eroon. Mutta sosiaalitoimistoon kai voisit äidistäsi soittaa. Minä sain silloin sieltä apua, kun isäni eli.

Kirjoitin täällä aikaisemmin nimimerkillä "tunari", olen unohtanut tunnukseni.

Kiitos "Jerkko". On helpottavaa kuulla että on muitakin ihmisiä joilla on aivan samanlaisia ongelmia, vaikka sen tietäisikin muutenkin. Tämän koko asian tekee jotenkin niin vaikeaksi minulle se, että näen edelleen ja koko ajan äidissäni sen äidin, joka minusta piti huolta, leikki ja silitti minua, kun olin pieni. Ja näen myös sen, ettei äiti ole paha tai huono ihminen, vaan sairas, enkä osaa parantaa häntä siitä. Tai en ainakaan tiedä mitä voisin enää tehdä.
Olen ainoa lapsi ja välit äidin kanssa ovat olleet aina läheiset. Kaikki tämä on hautautunut vaan sen juomisen alle. Minusta tuntuu, että olen ainoa syy äidilleni, miksi hän on yleensäkkään vielä elossa. Riitelen äidin kanssa joka kerta kun hän on humalassa, sitä tapahtuu usein. Tai siis syyllistän tai yritän "takoa järkeä" sen päähän. Sitten tunnen huonoa omaatuntoa, että olen äidille vihainen, koska tiedän että äidillä on jo nyt paha olla, ja sitten äidin juomisesta ja minun vihastani tulee paha olo. Minulle tulee myös huono omatunto jos en soita hänelle päivittäin. Tämä kaikki murentaa henkisesti.
Minulle on kyllä sanottu, että se on jokaisen ihmisen oma valinta, jos ihminen päättää alkaa juomaan, eikä siihen voi kukaan muu mitään tehdä. Tiedän että se on totta, mutta en yksinkertaisesti pysty lopettamaan äidistä huolehtimista. Olen sitäkin yrittänyt. Mietin myös usein, mitä tapahtuu, jos äiti kuolee juomisen vuoksi. Mietin, että en osaa enää elää omaa elämääni, kuin koti vietäisiin alta pois.
Pitäisi osata keskittyä enemmän omaan elämään, mutta en pysty siihen, koska pelkään niin paljon äidin puolesta. On jotenkin vaikeaa hyväksyä sitä, että joku haluaa vain juoda niin kauan että kuolee pois..

Kiitos sinulle Jerkko, toivon sulle paljon valoista ja onnellista elämää 🙂 !

Hei!

Ymmärrän hyvin siteesi alkoholistivanhempaan. Olin itse täysin samassa tilanteessa. Rakastin isääni yli kaiken ja kärsin valtavasti, kun hän tuhosi itsensä alkoholilla. Alkuvuosikymmenent hän joi yhä enenevästi, sitten alkoi terveys ja persoonallisuuskin lopulta pettää, kun aivosoluja oli tuhoutunut riittävästi. Silloinkin vielä näin hänessä sen ihanan isän, joka hän oli joskus ollut. Lopulta hän kuoli.

Olin suunnilleen sinun ikäinen, kuin irtaannuin kotoa ja samalla tietoisesti pakotin itseni irrottamaan huolehtimisen isästäni. Kuten sinäkin, pelkäsin kaikkea pahaa sattuvan, kun en ollut huolehtimassa. Olin kuitenkin niin uuvuksissa, että minun oli pakko aloittaa oma elämä. Tietoisesti teeskentelin itselleni ja kehitin kuvitelmia entisestä vähemmän alkoholisti-isästä mieleeni, vaikka tiesin hyvin, että totuus oli toinen. Kuitenkin näiden torjuntamekanismina toimivien kuvitelmien avulla jaksoin paremmin. En soittanut kotiin lähimainkaan päivittäin, koska en kestänyt kuulla sitä humaltuneen sammaltavaa puhetta. tai vielä pahempaa - hän ei vastaa ollenkaan. Kun en soittanut, uskottelin kaiken olevan paremmalla tolalla. Vaikka koko juttu oli tietoista valhetta itselleni, se jotenkin antoi tilaa minulle koota itseäni ja uutta omaa elämää. Aloin hiljalleen voimaan paremmin ja saamaan vähemmän riippuvaisen suhteen isääni.

Isänikin koki iloa siitä, että ei vienyt minua mukanaan henkiseen onnettomuuden kaivoon. Hän ei mahtanut sairaudelleen mitään ja häntä ahdisti, kun näki minun kärsivän. Hän koki helpotusta, kun minä pääsin eroon riippuvaisuudesta edes jonkin verran. Kun perustin oman perheen, aloin elämään omaa elämää vielä enemmän. Lapsenlapsen veimme kylään vain silloin, kun isä oli korkeintaan pienessä humalassa, koska halusin säästää lapsen näkemästä umpihumalaista isoisää.

Vain sinä itse voit repäistä irti itsesi alkoholistivanhemmasta. Se ei ole helppoa. Se tuottaa alussa valtavaa syyllisyyttä. Yritä ajatella niin, että loppujen lopuksi teet vanhempasikin onnelliseksi, kun hän näkee sinun pääsevän kiinni omaan elämään. Sitähän jokainen vanhempi sisimmässään toivoo, vaikkei sitä ulospäin osaisi näyttääkään. Kauheinta vanhemmalle olisi, että näkisi oman sairauden sairastuttavan vielä oman lapsenkin.

Oletko kertonut vanhempasi sairaudesta sosiaali- ja terveydenhoidon viranomaisille? He voisivat ottaa hänet katkaisuhoitoon tms. Minunkin isäni oli sellaisissa monta kertaa ja usein olikin jonkun aikaa paremmassa kunnossa sen jälkeen, vaikka lopulta repsahtikin aina uudestaan. Sinä et pysty parantamaan vanhempaasi hoivaamalla, siihen tarvitaan muuta apua ja hänen omaa sitoutumiskykyä.

🙂🌻Voimia sinulle