En nyt jaksa ovin pitkästi kirjoittaa, mutta yhteen lauseeseen tiivistettynä mun koko elämä tähän asti (17 vuotta) on ollu pelkkää taisteluu. Aina kun vuosi vaihtuu niin oon miettiny, että taas pärjäsin vuoden tappamatta itteeni. Tiiän että useilla nuorilla on ongelmia, mutta omat ongelmat ovat alkaneet siitä hetkestä kun synnyin tänne. Kaiken pahan alku ja juuri on ollut huonot vanhemmat. Jo 3 vuotiaasta lähtien (30 vuotiaan siskoni mukaan) näytin hyvin apaattiselta ja masentuneelta, sitä on jatkunut tähän päivään asti. Asiat jotka ovat aiheuttaneet tämän ovat olleet jatkuva yksinäisyys, väkivalta yms. Mun hoitoo on pahasti laiminlyöty, varsinkin isän puolelta, isä ei tehnyt mitään muuta mun koko lapsuuden ku makas sohvalla ja sit kun huusin se tuli joko satuttamaan tai haukku maan rakoon asti, jos vaikka tiputin astian vahingossa niin sain pelätä henkeni edestä. Äidistä ei ole ollut mitään hyötyä, kun se on puolustellut isääni ja syyttänyt minua. Kummaltakaan en ole saanut tarvitsemaani tukea. Olen myös herkkä persoona ja olisin tarvinnut vanhempia vielä jopa enemmän kuin muut. Jouduin myös jatkuvasti todistelemaan omaa ihmisarvoani ja sitä että ansaitsen tulla kohdelluksi hyvin. Isäni on mm. sanonut että olisi tehnyt abortin jos olisi tiennyt että minusta tulee tällainen, verrannut minua siskoihini ja sanonut että on olemassa hyviä ja huonoja lapsia ja minä olen huono. Myös uhannut väkivallalla ja esimerkiksi uhannut hakkaa minut kun olemme kahdestaan. Isä on tukistellut, töninyt, lyönyt, repinyt, lukinnut ulos ymsyms. ja nämä tapahtumat ovat olleet jokapäiväisiä. OLen joutunut esittää kovaa että mitkään isäni sanomiset eivät satuta, ja olen joutunut tappelemaan isäni kanssa, niinkuin olisin ollut aikuinen itsekin, vaikka aina tärisin pelosta, se oli vain ainut tapa selviytyä. Fyysinen väkivalta vaihtui jatkuvaan henkiseen väkivaltaan kun kasvoin kokoa, vaikka henkistä väkivaltaa oli pienenäkin. Nykyään istun päivät pitkät omassa huoneessa, kuulokkeet korvilla, koska tämä on ainut tapa miten voin olla kuuntelematta kun isä jatkuvasti huutaa. Menen syömään aina vasta kun muut ovat syöneet, koska välttelen isääni. Joudun aina kuuntelemaan että millon he menevät pesulle niin juoksen sitten nopeasti hakemaan ruokaa. Tuntuu kuin olisin joku kidnapattu joka taistelee elämästään. Muistissa mulla on todettu vakavia häiriöitä ja lukio ei suju, silti edes yritän, vaikkakin se vie viimeisetkin voimat. Olo on kuitenkin kuin jollain turkiseläimellä, elämänlaatu on ihan hirveä, ei kenenkään kuuluisi elää näin, mutta mulla ei oo muita vaihtoehtoja. Musta on tehty 3 lastensuojelu ilmotusta, ja sossut ei silti tee mitään asialle. Mul on terapeutti, josta ei ole mitään hyötyä. MUlla ei oo ikinä ollut kunnon kavereita, enkä ole oppinut kunnolla sosiaalisia taitoja, vanhemmat ei ole opettanut kiittämään , pyytämään anteeksi yms. normaaleita asiota, jotka olen myöhemmin itse joutunut opetella. Ja kaikkeen tähän unohin lisätä että omat kaverit on kiusannu mua aina ja oon aina ajautunu semmoseen ”kolminkoplaan” jossa oon ollu se ulkopuolinen ja jota on kiusattu. Olo on vain niin toivoton, enkä tiedä onko tässä oikeasti muuta mahdollisuutta kuin tappaa itteni, sillä mä vaan kärsin, eihän tää oo mitään elämistä. Mut on jätetty ihan oman onneni nojaan, kaikki olettaa että pärjäisin itse ku oon tähänki asti pärjänny, oon niin ”vahva”, vaikka ne ei tajuu että oon ollu liian kauan vahva ja mäki oon vain ihminen, enään en kestä yhtään, en mitään. Piti kirjottaa pieni teksti mut eihä tätä voi paril lauseel selittää koko elämää.
Oon tässä miettiny kun kenelläkään kaverilla ei oo tämmöstä perhettä, kaikilla on onnelliset perheet. Esimerkiks vanhojenen tansseissa kattelin ku piti hakea vahempia tanssii nii muut ihanasti tanssi vanhempien kaa ja vanhemmat oli niin ylpeitä, mut mun siä ei ees ollu kattomassa mun vanhijen tansseja. Miten mulla voi olla tämmönen kohtalo? Miten yks ihminen joutuu kärsimään näin paljon, koko elämän ajan.