Samaistun. Viime vuonnakin viiltelin jatkuvasti jouluna ja pahemmin kuin ikinä. Tänäkin vuonna on ollut todella ankea olo.

Mutta loppujen lopuksi auttaako viiltely mitään?

Nääh, eipä juurikaan

Mut silti sitä on jostain syystä pakko tehdä..

Joulurauhaa kaikille ja toivoa vuoteen 2017!
Tuo oli niin hyvä pohdinta "auttaako viiltely mitään?" että pysäytti minutkin. Oman läheisen ihmisen elämää seuranneena voin vain vastata, että se näyttää auttavan vain siinä hetkessä ja vähän aikaa silloinkin, joten jokainen kerta kun jättää viiltelemättä on voitto teille itsellenne.

Tiedän että sitä on "pakko" tehdä. Viiltelenhän itsekkin välillä. Etenkin näin talviaikaan. Siihen tunteeseen joka viiltelystä tulee jää kiinni. Ainakin minä.

Millä sitä voisi yrittää vähentää? Itseäni helpottaa liikunta ja musiikki.

Ainakin DKT (DialektinenKäyttäytymisTerapia) opettaa muita ahdistuksen hallintakeinoja viiltelyn tilalle. Oma läheiseni on myös tiukasti koukussa viiltelyyn, mutta hiukan oppinut ennakoimaan ja esim hengittämällä, kylmillä jääpaloilla, liikkeelle lähdöllä (ulos omasta huoneesta) saanut sietämättömän ahdistuksen tunteen välillä katkaistuksi ilman viiltelyä. Hänellä on varmaan se sama tunne, että "on pakko tehdä sitä".

Näin läheisen näkökulmasta riippuvuus viiltelystä vaikuttaa yhtä pahalta kuin riippuvuus päihteistä - kummastakin on vaikea päästä irti ja kumpikin aiheuttaa itselle vahinkoa. Tuo liikunta apukeinona myös toimii - ja moni muu. Tsemppiä teille kaikille!

Elämän ihmettelijä, miten sä pärjäät läheisen viiltelyn kanssa. Itse tunnen häpeää ja syyllisyyttä enkä uskalla kertoa siitä. Ja en halua huolestuttaa.

Hei Särjetty, kysyit tärkeän kysymyksen siitä miten viiltelijän lähipiiriin kuuluvat pärjäävät asian kanssa. Ainakin paremmmin kuin viiltelijä itse luulee/pelkää. Oma läheiseni on kertonut samasta häpeän tunteesta mistä sinäkin ja ajatuksesta olla kuormittamatta meitä läheisiään. Pelko, että tuottaa meille pettymyksen paljastuessaan viiltelijäksi ja psyykkisesti epävakaaksi, oli myös ollut suuri.

Alussa olin tietenkin järkyttynyt ja pahoillani läheiseni puolesta, mutta myös valmis auttamaan avun hankkimisessa. Onneksi läheiseni oli myös itse sitä mieltä, että haluaa apua ja nyt hän on ollut psykiatrisen hoidon piirissä yli 1,5v. Kun pääsee avun piiriin, niin myös lähipiiri saa tietoa ja tukea - näin ainakin meidän tapauksessamme.

Alkujärkytyksen mentyä ohi olen keskittynyt antamaan omalta osaltani tukea ja kannustusta läheiselleni. En häpeä häntä eikä hän ole tuottanut minulle pettymystä. Olen iloinen, että hän lopulta paljasti viiltelynsä ja sen miten huonosti hän todella voi. Voin vain kuvitella miten raskasta on salata näin vaikeita asioita. Siispä kannustaisin muitakin jollekkin läheiselle ihmiselle paljastamaan viiltelynsä ja hakeutumaan avun piiriin jos ei vielä ole niin tehnyt. Jos ajatus läheiselle kertomisesta tuntuu liian vaikealta, niin sitten kannattaa puhua jollekkin ammatti-ihmiselle.

Itse olen kokenut pelkästään hyvänä ja helpottavana asiana sen, että tiedän. Luulen, että meidän tapauksessamme läheisellemme on ollut tärkeintä huomata, ettei häntä ole hylätty viiltelyn takia eikä hän myöskään ole meidän silmisämme muuttunut mitenkään vastenmieliseksi tai jotain. Vaikea oire, mutta ihminen on edelleen sama ja tärkeä. Vastasinkohan minä sinun kysymykseesi, Särjetty?

Elämän ihmettelijä kyllä taisit vastata🙂

On varmaan monenlaisia viiltelijöitä ja monenlaisia tarinoita niiden takana - kuten sinullakin Särjetty on omasi josta saa aavistuksen kun katsoo nimimerkkiäsi. Minun läheiseni tarina on rankka, mutta nyt 1,5v hoidon piirissä olemisen jälkeen tunnelin päässä näkyy valoa. Sinulle Särjetty haluaisin sanoa, että eivät ne ihmiset jotka oikeasti välittävät, hylkää. Huolestuminen puolestasi on taas merkki välittämisestä. Parempaa uutta vuotta 2017 kaikille!