Eilen mä jouduin ylipuhuu kaverin olemaan viiltämättä. Mä oon ite viiltäny, useamman kerran, ja koitan nyt päästä siitä eroon. Kaveri usko mua lopulta, että se ei kannata. Mulle se oli hirveen rankka kokemus ja kirjotin sille sähköpostin tänään ku oli vielä nii paha olo siitä. Hirvee huoli. Laitan sen nyt tänne, hiukan muunneltuna, koska ajattelin, että ehkä siitä mitä mä haluun sanoo on hyötyä jolleki muulleki.

Mä oon nyt vuoden eläny tän jatkuvan kamppailun kanssa. Se on mielessä joka päivä. Joka ikinen. Se ei oo asia joka tulee mieleen vaan silloin ku ahdistaa oikeen paljon. Se on aina läsnä. Jos se oliski vaa joku hätäkeino johon vois turvautuu ku ei muuten kestä ni se ei ehkä olis nii paha. Mut se ei oo. Ehkä alussa. Mut sen jälkee ku oot alottanu ni et pääse enää eroon. Moni joka on ollu vuodenki viiltämättä ei kuitenkaa oo päässy siitä eroon. Ja se kuluttaa hirveen paljon. Mulla pahin ei oo silloin, ku on oikeen paha olo. Silloin mä tiedän, ettei viiltäminen auta. Pahin on silloin, ku ei oo akuutti paha olo, vaan on kerääntyny liikaa paineita sisälle. Ku on siitä jo turta olo. Ku haluu helpottaa sitä painetta, ku haluu tuntee. Silloin mä en vaa enää välitä. Mä oon täysin tietonen mitä teen, jotenki kylmän rauhallinen. Ja se on tavallaan pahempaa. Koska silloin ei välttämättä tajuu lopettaa. Siinä on sellanen imu ku alkaa viiltää. Se kipu ei tunnu nii paljo ku normaalisti, se ei haittaa. Sitä vaa jatkaa. Eikä se oikeestaan ees helpota. Se fyysinen kipu vaa peittää sen henkisen vähäks aikaa. Nii, että se pääsee kasvamaa siellä alla. Oikeesti. Se on pelottavaa ku tajuu, että voi tehä ittelleen oikeesti pahaa eikä välitä. Koska sen jälkeen kyllä välittää. Mä tiien, että nyt mua ei mukamas haittaa noi arvet, mutta ne tulee haittaamaan. Jossain vaiheessa voi tulla tilanne, että mä voin hyvin, että mä haluisin keskittyy senhetkiseen elämään ja unohtaa tän pahan olon. Mä en tuu koskaa pystyy siihen. Koska noi on aina tossa, ja varmaan tuun aina hirveen helposti tippuu takasin näihin ajatuksiin jos nyt koskaan pääsen eroonkaa. Sä et haluu tulla riippuvaiseks tästä. Tai mistään muustakaan. Sä et tupakoi, sä et juo, sä et käytä huumeita. Älä alota tätä. Tuhoava riippuvuus. Ekan kerran ku viilsin ajatelin, että mä haluun arven etten koskaan unohda tätä. Silloin se tuntu hyvältä ajatukselta. Ja että voin näyttää muille että mullaki menee huonosti. Että mullaki voi. Että mä en aina pärjää, mä en aina oo se vahva. Mut voi sen kertoo muullaki tavalla ku tällä. Josta ei pääse eroon. Sä sanoit, että toivot ettei tää ajatus olis koskaa tullukaa sun päähän. No voin vakuuttaa, että mä toivon, etten olis koskaan viiltäny ekaa kertaa. Silloi se oli pyöriny päässä jo monta kuukautta. Mä luulin, että tekemällä pääsisin eroon siitä tarpeesta. Että se helpottais, että ne ajatukset jättäis rauhaan. Ne vaa paheni. Ja joka kerta ku oon viiltäny, oo viiltäny vähän syvemmälle. Että siitä olis se pieni apu mitä on. Ja joka kerta on vaa nopeemmin pitäny tehä uudestaan. Nyt en oo viiltäny koska en uskalla. Koska en vois olla kertomatta sitä Terapeutille ja se ottaa tän erittäin tosissan. Ja se vaatis, että kerron äidille. Mitä en missään nimessä halua. Tää on sille nii vaikeeta. Mä en halua satuttaa. Mä en halua olla pettymys. Ja jos jatkaisin, varmaa joutuisin osastolla. Tiien, ettei Terapeutti ota vastuuta musta jos oon oikeesti itsetuhonen. Ja silloin tuskin saisin siellä tulla ja mennä miten haluun. Siellä kyllä estetään viiltäminen. Tai muu itsetuhosuus. Mä en aio kattoo vierestä ku sä teet tän saman ittelles, siitä voit olla ihan varma. Mutta mä en myöskään jaksa käydä tätä taistelua kahen ihmisen edestä. Ku en oikee ees itteni kanssa. Eilinen oli mulle hirveen vaikeeta. Mua oikeesti pelotti. Tollanen vie hirveesti voimia, mua pyörrytti koko ajan ku yritin ylipuhuu sut. En tiie pystynkö tekee sitä toista kertaa. Ja nyt on koko ajan pelko ja huoli siitä, että sä teet jotain ittelles. Ku enhän mä sitä oikeesti voi estää. Mä en halua joutuu koko aikaa miettii, että mitä jos. Riittää, että mä muuteki koko ajan oon huolissani susta. Varsinki, ku tuntuu, että jos mä en jaksa huolehtii susta, ni kukaan ei kato perään. Kun ei kukaan tiie. Jos näkisit terapeutin kerran viikossa mä voisin olla rauhallisempi, silloin sillä olis vastuu susta. Mutta ku se ei onnistu. Se mua pelottaa hirveen paljon, että sä oot sanonu ettet täysin tiie mitä teet ku on oikeen vaikeeta. Entä jos sä silloin viillät. Et olis ensimmäinen joka on vahingossa viiltäny valtimo auki, joka ei oo tajunnu mitä tekee. Ja muutenki, ”mä vaan vähän” ei toimi. Se vie mukanaan. Tahdonvoimaan ei voi luottaa tässä tilanteessa. Ja se raapiminenki huolsetuttaa mua. Koska jossain vaiheessa se ei enää riitä. Kun ei siitä oikeesti ole apua, ei ees hetkeks. Se vaa peittää sen pahan olon tai antaa jotain muuta johon keskittyy. Ja koska se ei oikeesti auta, sä tarviit kohta enemmän. Mä en tiie mitä muuta sanoisin, mutta toivon, että ajattelet tätä. Sä sanot että haluut auttaa mua mutta et tiie miten. Nyt tiedät.