Eilen mä jouduin ylipuhuu kaverin olemaan viiltämättä. Mä oon ite viiltäny, useamman kerran, ja koitan nyt päästä siitä eroon. Kaveri usko mua lopulta, että se ei kannata. Mulle se oli hirveen rankka kokemus ja kirjotin sille sähköpostin tänään ku oli vielä nii paha olo siitä. Hirvee huoli. Laitan sen nyt tänne, hiukan muunneltuna, koska ajattelin, että ehkä siitä mitä mä haluun sanoo on hyötyä jolleki muulleki.
Mä oon nyt vuoden eläny tän jatkuvan kamppailun kanssa. Se on mielessä joka päivä. Joka ikinen. Se ei oo asia joka tulee mieleen vaan silloin ku ahdistaa oikeen paljon. Se on aina läsnä. Jos se oliski vaa joku hätäkeino johon vois turvautuu ku ei muuten kestä ni se ei ehkä olis nii paha. Mut se ei oo. Ehkä alussa. Mut sen jälkee ku oot alottanu ni et pääse enää eroon. Moni joka on ollu vuodenki viiltämättä ei kuitenkaa oo päässy siitä eroon. Ja se kuluttaa hirveen paljon. Mulla pahin ei oo silloin, ku on oikeen paha olo. Silloin mä tiedän, ettei viiltäminen auta. Pahin on silloin, ku ei oo akuutti paha olo, vaan on kerääntyny liikaa paineita sisälle. Ku on siitä jo turta olo. Ku haluu helpottaa sitä painetta, ku haluu tuntee. Silloin mä en vaa enää välitä. Mä oon täysin tietonen mitä teen, jotenki kylmän rauhallinen. Ja se on tavallaan pahempaa. Koska silloin ei välttämättä tajuu lopettaa. Siinä on sellanen imu ku alkaa viiltää. Se kipu ei tunnu nii paljo ku normaalisti, se ei haittaa. Sitä vaa jatkaa. Eikä se oikeestaan ees helpota. Se fyysinen kipu vaa peittää sen henkisen vähäks aikaa. Nii, että se pääsee kasvamaa siellä alla. Oikeesti. Se on pelottavaa ku tajuu, että voi tehä ittelleen oikeesti pahaa eikä välitä. Koska sen jälkeen kyllä välittää. Mä tiien, että nyt mua ei mukamas haittaa noi arvet, mutta ne tulee haittaamaan. Jossain vaiheessa voi tulla tilanne, että mä voin hyvin, että mä haluisin keskittyy senhetkiseen elämään ja unohtaa tän pahan olon. Mä en tuu koskaa pystyy siihen. Koska noi on aina tossa, ja varmaan tuun aina hirveen helposti tippuu takasin näihin ajatuksiin jos nyt koskaan pääsen eroonkaa. Sä et haluu tulla riippuvaiseks tästä. Tai mistään muustakaan. Sä et tupakoi, sä et juo, sä et käytä huumeita. Älä alota tätä. Tuhoava riippuvuus. Ekan kerran ku viilsin ajatelin, että mä haluun arven etten koskaan unohda tätä. Silloin se tuntu hyvältä ajatukselta. Ja että voin näyttää muille että mullaki menee huonosti. Että mullaki voi. Että mä en aina pärjää, mä en aina oo se vahva. Mut voi sen kertoo muullaki tavalla ku tällä. Josta ei pääse eroon. Sä sanoit, että toivot ettei tää ajatus olis koskaa tullukaa sun päähän. No voin vakuuttaa, että mä toivon, etten olis koskaan viiltäny ekaa kertaa. Silloi se oli pyöriny päässä jo monta kuukautta. Mä luulin, että tekemällä pääsisin eroon siitä tarpeesta. Että se helpottais, että ne ajatukset jättäis rauhaan. Ne vaa paheni. Ja joka kerta ku oon viiltäny, oo viiltäny vähän syvemmälle. Että siitä olis se pieni apu mitä on. Ja joka kerta on vaa nopeemmin pitäny tehä uudestaan. Nyt en oo viiltäny koska en uskalla. Koska en vois olla kertomatta sitä Terapeutille ja se ottaa tän erittäin tosissan. Ja se vaatis, että kerron äidille. Mitä en missään nimessä halua. Tää on sille nii vaikeeta. Mä en halua satuttaa. Mä en halua olla pettymys. Ja jos jatkaisin, varmaa joutuisin osastolla. Tiien, ettei Terapeutti ota vastuuta musta jos oon oikeesti itsetuhonen. Ja silloin tuskin saisin siellä tulla ja mennä miten haluun. Siellä kyllä estetään viiltäminen. Tai muu itsetuhosuus. Mä en aio kattoo vierestä ku sä teet tän saman ittelles, siitä voit olla ihan varma. Mutta mä en myöskään jaksa käydä tätä taistelua kahen ihmisen edestä. Ku en oikee ees itteni kanssa. Eilinen oli mulle hirveen vaikeeta. Mua oikeesti pelotti. Tollanen vie hirveesti voimia, mua pyörrytti koko ajan ku yritin ylipuhuu sut. En tiie pystynkö tekee sitä toista kertaa. Ja nyt on koko ajan pelko ja huoli siitä, että sä teet jotain ittelles. Ku enhän mä sitä oikeesti voi estää. Mä en halua joutuu koko aikaa miettii, että mitä jos. Riittää, että mä muuteki koko ajan oon huolissani susta. Varsinki, ku tuntuu, että jos mä en jaksa huolehtii susta, ni kukaan ei kato perään. Kun ei kukaan tiie. Jos näkisit terapeutin kerran viikossa mä voisin olla rauhallisempi, silloin sillä olis vastuu susta. Mutta ku se ei onnistu. Se mua pelottaa hirveen paljon, että sä oot sanonu ettet täysin tiie mitä teet ku on oikeen vaikeeta. Entä jos sä silloin viillät. Et olis ensimmäinen joka on vahingossa viiltäny valtimo auki, joka ei oo tajunnu mitä tekee. Ja muutenki, ”mä vaan vähän” ei toimi. Se vie mukanaan. Tahdonvoimaan ei voi luottaa tässä tilanteessa. Ja se raapiminenki huolsetuttaa mua. Koska jossain vaiheessa se ei enää riitä. Kun ei siitä oikeesti ole apua, ei ees hetkeks. Se vaa peittää sen pahan olon tai antaa jotain muuta johon keskittyy. Ja koska se ei oikeesti auta, sä tarviit kohta enemmän. Mä en tiie mitä muuta sanoisin, mutta toivon, että ajattelet tätä. Sä sanot että haluut auttaa mua mutta et tiie miten. Nyt tiedät.
Minulla on viiltämistä ollut puolen vuoden ajan muutaman kuukauden jaksoina. Viimeinen tapaus on viimeviikolta kun mulla oli ihan hirveen paha olla eikä mulla ollu muuta vaihtoehtoa. Totta, se auttaa vain hetkittäisesti, mutta minulla se taitaa olla ainoa "toimiva" ratkaisu... 🙄
Olisihan minulla koulukodilla tietysti aikuisia joille puhua, mutta välillä rasittaa kun nekään ei tunnu ymmärtävän ja on välistä liiankin kiinni mun elämässä. Ihan ku ne pystyis päättämään siitä mitä mä teen silloinku olen käymässä kotona.
Täytyy kyllä sanoa,että ei kannata viillellä,vaikka helppohan se toki on sanoa.Itse en ole koskaan viillellyt,mutta toisenlaista itseni vahingoittamista kyllä harjoittanut.Nimittäin tässä taannoin kun olin humalassa ja oli oikein paha olla niin tuli sitten tumppailtua röökejä iholle ja kieleen,että on nyt sitten ihan komeat arvet kädessä ja kasvoissa.Ei oikeen toi syvä masennus ja alkoholi oo mikään paras mixaus.Kyllä saatana kaduttaa.Jotenkin se vaan tuntuu hyvältä se kipu hetken aikaa,voi vain keksittyä siihen,kai se sama asia on tuon viiltelyn kanssa.Nyt täytyy pitää pitkähihaisia paitoja,kun ei kehtaa näyttää arpiaan,mut syvemmät arvet tosta ehkä kuitenkin jää sieluun.Ehkä toi oli mullakin vaan sellanen avunhuuto,et yrittää et jos joku nyt huomais sitten kuinka paha olo mulla on kun ei muuten tahdo huomata,kun olin vielä kaveriporukassa kun tuollaista tein,mutta kyllä siinä ihmiset huolestuivatkin jonkun verran,mutta ei siitä sen kummempia toimenpiteitä kukaan aloittanut.Pitäisi varmaan hankkiutua hoitoon.Ja anteeksi jos tää nyt meni vähän offtopiciksi,mut kyllähän tonkin voi periaatteessa viiltelyyn rinnastaa.Kyllä sitä joskus pieniä viiltojakin tulee tehtyä ja muuta joka satuttaa.Mut tää oli nyt eka viesti minkä kirjoitin,et toivottavasti tänne joukkoon sopii.Ja voimia kaikille!
Viiltelyä tammikuusta asti. Tammi- ja helmikuun viiltelin käsiä, jälkien peitteleminen vei kuitenkin niin paljon energiaa, että siirryin jalkoihin. Ei niitä kukaan sieltä näe ellei tiedä. Onhan tuossa kädessä edelleen aika selvät jäljet, raskasta yrittää peittää niitä, mutta onneksi ne eivät enää kuitenkaan pistä niin pahasti silmään. Miettiihän sitä välillä, että entä sitten vaikka vuodenkin päästä jos kaikki onkin taas hyvin, jäljet ovat edelleen muistuttamassa, jäljet vaikuttavat tulevaisuuteen. Jos sitä tulevaisuutta on.
Alussa viiltely oli vain satunnaista, sillon tällön ja ei mitenkään syviä viiltoja. Pikku hiljaa sitä alkoi tapahtumaan useammin.. Välillä kuitenkin saatoin pitää viikkojenkin taukoja, kun ajattelin lopettaa sen. Loppujen lopuksi siihen sortui aina uudestaan tauonkin jälkeen.. Uskon, että pystyisin lopettamaan jos oikeasti haluaisin tai ainakin olisin pystynyt silloin aiemmin, mutta kun en itse halua lopettaa, en oikeasti.. Nykyään se on taas lähes joka päiväistä.. Välillä useita kertoja päivässä, koulussakin saatan mennä vessaan, vetää lahkeet ylös ja laittaa terän jalkaa vasten.. Ja nykyään tietenkin paljon syvempiä kuin ennen.. Kipukynnys muuttuu korkeammaksi ja kipuun tottuun, kun tarpeeksi sattuu, niinhän sitä sanotaan.
Shaniya kirjoitti 29.11.2005 klo 19:03:
Kipukynnys muuttuu korkeammaksi ja kipuun tottuun, kun tarpeeksi sattuu, niinhän sitä sanotaan.
joo niinhän se on.. on pakko kyl sanoo et ku luin tän ja overdozen kirjotuksen tai kuka lie olikaan (anteeks jos en muista nimimerkkiä) mut tuli melkee kyyneleet silmii =( mut tohon voin sanoo et ku koulus viilsin lyijärillä nii sit yks kimma kysy "eiks toi satu?" nii sanoin ei. ja kuten moni on sanonu, nii henkinen kipu on isompi ku fyysinen, itse aiheuttama. Melkee muistuttaa masokismia, mut ite ei pysty satuttaa nii paljo mitä tarvis. tai siis se olo mikä on, nii sitä ei pysty pukee sanoiks. Sitä vois melkee viitata deat metallii, tai siihe tyyliin.. tekis mieli huutaa, "kattokaa, mitä oon tehny!!" mut ketää ei kiinnosta. täällä on monta ihmistä jonka tietää ton tunteen, josta kirjotin.. ja siinä ei mitkää viillot tai polttamiset tunnu miltään.. ne ehkä helpottaa, vähäks aikaa.. mäki olin kesän yli viiltelemättä.. mut jotenki tää sama vuoristorata jatkuu vaa aina, nii ei kestä. ja mietin täs just tai kirjotinki meses yhelle kimmalle et jos polttaisin, nii miltähän mun käsivarret näyttäis.. niitten tumppauksien takia. kohta meinaa tulla itkuki =(
Mä oon 14 vuotias ja mä oon villelly jo jonkun aikaa enkä tunnu pääsevän siit mitenkään eroo.. mä oon jo monta kertaaa sanonu ittelleni et "tää on tosi tyhmää, eikä täs oo mitään järkee". mut ainoa syy miks mä viiltelen on se et mä haluun vaan koko ajan satuttaa itteeni... koska mä ajattelen et kaikki vihaaa mua, vaikka mulla kyl on ystäviäkin. :/ olis kiva ku munkin elämä olis samanlaist ku joittenki toisten.. (vaikka mä viiltelen ja haluun satuttaaa itteeni niin kumminkaaan se viiltely ei enään satuta, ku sitä on tehny jo niin monta kertaa.. mun kaveri pyys mua tulla käymään tääl sivuilla ja jutella jonkun tyypin kaaa jos se vaik helpottais.. en tiiiä onko tästä ollu mitään hyötyy, koska viiltely vaan tuntuu jatkuvan. mä haluisin mennä jonnekki hakemaan apua, mut mä en vaan uskalla :/ ja se on tosi ikävää. mä mietin et jos mä meen jonnekki hakeen jotain apua jotkut ihmiset pitäis mua ihan tyhmänä, vaikka se ei oliskaa niin :/...)
jos jotain voin vihata tosissani, niin viiltelyä ☹️
mua alkaa oksettaa aina kun nään jäljet kädessä, haaleita valkosia viiruja..
en mä oo ikinä niitä oikein peitelly, aina jos joku kysy, niin joku kissa ei oikein ollut tykännyt musta.. tai jos koulussa yritettiin asiasta kiusata tyyliin "hei viiltelijä, koska meet taas psygologille?" vitsinä heitin siihen jotain..
suhteellisen rauhassa siis olen saanut olla, ajan myötä ihmiset hyväksyi sen etten kumminkaan kerro mikä oikeasti on.
sit mä tein virheen 😞
mä menin puhumaan viiltelystä ystävälleni, enkä tajunnut miten se häneen vaikkutti..
niinpä mä sain vahingossa ystäväni aloittamaan naarmuttamisen 😭
nyt on asiat alkanu mennä vähä parempaan suuntaan, olen ollut viiltelystä kuivilla jo puolivuotta, mutta ystäväni puhuu edelleen asiasta ammatti auttajan kanssa, jolle myös minut on pari kertaa puhumaan lähetetty..
Vanhemmat erosivat riitaisasti kun mä olin 8v. ja siitä on edelleen traumoja,ja välillä tulee itkettyä sitä "kadotettua lapsuutta" jonka ois voinu onnellisena elää,jos vanhemmat ois yhdessä osannu olla.
Viiltelyn keksin vuoden eron jälkeen kun itku ei enää auttanut.pieniä viiltoja käsivarsiin ja reisiin tein samoin pistohaavoja josta ei tullut niin suuria jälkiä mutta sattuivat niin pirusti,ja tuntui hyvältä.
Nyt olen 15v, ja vielä vajaa vuosi sitten viiltelin itseäni lähes joka viikko. Viiltely johtui vain henkisestä yksinäisyydestä ja syrjäytymisentunteesta. Sitten viime kesän alussa tuli elämän suuri muutos🙂 Löysin pojan johon rakastuin ja joka myös oli rakastunut minuun,vaikka olikin 3½vanhempi,mutta liikuimme samoissa piireissä.
Siihen loppui viiltely siltä erää. Piristyin ja hänen kanssaan pystyin unohtamaan huonon olon ja jos en pystynyt,hänen olkapäätään vasten sain itkeä. Hän oli ensimmäinen joka sai kuulla miten vieläkin 7 vuoden jälkeen surin vanhempieni eroa.
Syksyllä kaikki meni taas päin mäntyä. Paras kaveri vain pisti välit poikki ilman syytä, ja koulussa ei yhtäkkiä ollutkaan ketään jonka kanssa olisi viettänyt aikaa tai jutellut.kaikki tuntui kaatuvan päälle ja viiltelin taas, ja sitä jatkui ja jatkui,mutta vain pieniä viiltoja ettei kukaan huomaisi.Varsinkaan oma rakas. Itsetuhoisuus alkoi myös vaivata tässä vaiheessa.Mietin joka päivä junalla kulkiessani miten helppo sen alle vain olisi hypätäilman että kukaan pystyisi estämään.
Lopulta olin niin masentunut että poikaystävä sen huomasi ja kysyi ihan suoraan että mikä on vikana. Mä sorruin täysin ja kerroin sille kaiken itsemurha-ajatuksista ja viiltelystä ja siitä kuinka mä välillä halusin vaan pois.Ja ensimmäisen kerran mä näin kun mun rakkain itki,ja hän itki mun takia. Mua se kosketti,ja hän pisti minut lupaamaan etten tee itselleni mitään,koska hän ja varmasti moni muukin jäisi kaipaamaan minua todella paljon.
Nykyään en enää viiltele,olen pitänyt lupaukseni, mutta minussa asuu pieni tai vähän suurempikin masokisti.minulla on usein suuria mustelmia ja polvet ja kädet ovat verillä kun pelaan jalkapalloa ja kun pelaan odotan sitä että saan kaatua ja satuttaa itseäni ilman että sitä tuomitaan millään lailla.
Itselleni se että sain itse kertoa asian jollekulle auttoi todella paljon,tosin siihen liittyi myös suuri tunnelatáus joka osaltaan vaikutti lopettamiseen.Toivon että joku jaksaa lukea tämänkin tilityksen ja että siitä olisi ehkä jopa jotain hyötyä.
Muistakaa ihmeessä että uskallus tunnustaa ongelmat auttaa paljon. <3
ite oon viillelly aika kauan ja siihen ei tunnu tulevan loppua. kotona ja muuallakin ongelmia. ☹️ ei oo oikeen ihmisiä joille puhua, apua oon yrittänyt hakea.. 😯🗯️ mutta ei oo löytyny.. :/ kirjotelkaa sähköpostiin jos haluatte..
joku aika sitten edellisestä viiltely kerrasta oli jokunen viikko, mutta sorruin siihen tänään. mulla on kauhee olla, ei oo ketään jolle puhua, oon monesti miettiny että soittaisin mannerheimin lastensuojelu liittoon. mutta en pysty. oisko jollain kokemuksia että jos on soittanu sinne?.. ja nyt viillot on syvempiä mitä ennen ja niitä on kädessä ja jalassa..☹️ peittely on inhottavaa. kun ei pysty puhumaan kellekkään. :/
😞
Mulla on pitkä historia siitä miten viiltämisestä tuli ensin mun ystävä ja lopulta vihollinen. Kaikki alkoi siitä kun nuorisopsykiatrisella osastolla yks likka viilteli itteään. Sitten se kerran kysy oisko mulla mitään terävää jolla vois viillellä. Löysin pilttipurkin, jonka me hajotettii. Se likka alko sitte veteleen käteen viiltoja ja mäkin sitte päätin kokeilla, auts! eka viilto teki kipeää. Mutta tän "episodin" jälkeen aloin viilteleen "säännöllisesti". Aina kun oli vähänkin huono olo aloin naarmutteleen itteeni. Ja kaikki nauro mulle kun ne jäljet oli niin säälittäviä. Oli pakko nayttää et mä pystyn tekemään jotain pahempaa. Pyysin hoitajilta säärienkarva-ajokoneen. Suihkussa mä hajotin sen ja viilsin, viilsin yhä syvemmälle ja pidempiä viiltoja. Harmittaa vaan etten älynny laittaa suihkua päälle, hoitajat arvas et kaikki ei oo kunnossa ja tuli pesuhuoneeseen, jonka lattia oli aivan veressä. Käteen tuli kymmeniä tikkejä ja oli lähellä etten kuollu verenhukkaan. 😐 Siitä se mun kunnon viiltely alkoi, ei mun oo koskaan halua kuolla viiltelyyn vaikka moni niin luulee kun kattoo mun kättä, en varmasti pysty laskemaan, mut vekkejä on yli sata ja tikin jälkiäkin n.40. Mut mä en häpee mun kättäni, kuljen kesän toppi päällä ja näytän ettei menneisyyttä ja huonoa oloa tarvio peitellä. Mä oon 15-vuotiaasta 20-vuotiaaksi viillellyt ehkä kerrran muutamassa viikossa, mut nut mä lentäisin kuntoutumiskodista pois jos vielä ilmestyy yksikin vekki käteen, joten olen ollut melkein puoli vuotta viiltelemättä. Tekis kyl koko ajan mieli viillellä, eilenkin oli terottimen terä kädessä, sillä mä sivelin kättä ja mietin uskallanko ottaa riskin et viiltelen. Onneks en viillelly sitte kuitenkaa.. Mutta se on ihme , siihen todella jää koukkuun, niinku tupakkaan tai alkoholiin tms. Mutta nyt huonosta olosta huolimatta haluan toivottaa hyvää tai parempaa kesää, tsemppausta pästä irti viiltelystä, siihen todella voi vahingossa kuolla..🙂👍
Mulla tää viiltämishelvetti vasta alkoi. Oli todella paha olla, näin vasta teroitetut sakset vieressä, avasin ne, laitoin kädelle ja viilsin. Katsoin rauhallisena ranteelle valuvaa verta. Viilsin seuraavan jalkaan, paikkaan jonne ei näe muuta kuin etsimällä. Fyysinen kipu vie henkisen kipun hetkeksi pois. Hetkeksi vain ja taas on paha olla. Pelottaa, milloin viillän viimeisen viiltoni ja kuolen siihen? 😑❓
llikkanen; onko sulla mitään syytä siihen,että viiltelet? se pitää saada loppumaan. oon itse toipumassa juuri. ja olen saanut apua tuttaviltani. olisko sinulla ketään jolle puhua? -voi kirjottaa minullekkin; chi@suomi24.fi , voin auttaa..
☹️
Toi viiltely on kyllä aivan kauheeta ja toivon että jokainen pääsis siitä tavasta eroon. Itekki aloin miettiin tässä vähä aikaa sitten viiltelyä ja tulin siihen johtopäätökseen etten voi. En ainakaan vielä oo pystyny kellekkään sukulaiselle/kaverille kertoo mitä munki päässä nykyään liikkuu, ja jos viiltelisin mut nähtäis. Tavallaan haluisin et joku tajuis et mulla ei oo kaikki hyvin, mutta tavallaan en. Tajuukohan kukaan mitä sekoilen 😳
No nyt kuitenkin toivon kaikille AURINKOISTA kesää ja yritetään piristyä auringon voimalla! 😎
-Alexi
Mun viiltely alko itseasiassa aika huvittavalla tavalla.Joskus kymmenisen vuotta sitten uskonnon opettaja opetti että ihminen joka kykenee viiltämään itseään,on sielullisesti sairas😐 No pakkohan siitä oli ottaa selvää että oonko sairas vai en😉 Sillon siitä ei tullu mulle mitään tapaa,mutta kai se oli osittain oikeessa😑❓ Niihin aikoihin olin väliin masentunut,vaikken sitä kai itse oikeen tiedostanutkaan... Myöhemmin oon kyllä viillelly silloin tällöin,mutta löytänyt sitten muitakin keinoja,mm.röökillä polttanu kämmeneen rakkulan ja sit purru sen pois ja polttanu sit sitä avohaavaa... Oon myös lyöny enemmän ja vähemmän teräviä esineitä käsiin ja jalkoihin kiinni... ...ja hakannu rystyset verille seiniin/puihin ja autojen ikkunoista läpi.Jossain vaiheessa rupesin sitten turruttamaan pahaa oloa viinalla ja myöhemmin myös huumeilla😝 Ja siitähän ne ongelmat tietenkin vaan paheni,suinpäin syöksykierteeseen... Nyt oon onneks katkaisemassa päihteitä pois elämästä,toivon mukaan saan elämänsyrjästä taas kiinni ja ehkä jopa eroon masennuksesta? Aika näyttää,tällä hetkellä elämä on yhtä kaaosta.Olen kuitenkin onneksi tajunnut ettei kiirettä ole,ellei sitä itselleen luo.Pakottava tarve jakaa fiiliksiä mitä ei vielä uskalla ääneen puhua,auttaa tää kirjottaminenkin jonkin verran kun joutuu ajattelemaan... Liian monta vuotta on menny hukkaan jahkaillessa ja asioden kohtaamisen lykkäämisessä!Elämään meidät kuitenkin tänne on käsittääkseni luotu,joten pakko yrittää tehdä tästä elämisen arvoista🙂
Kaikki nää mitä muut on kirjottanu saa mutkin kirjottamaan. On kiva lukea toisten ajatuksia viiltelemisestä mutta silti surullista.
Itse alotin viiltelemisen kun olin 5-luokalla, olen viillellyt jo 2 vuotta mutta nyt päätin lopettaa siirryin toiseen vaiheeseen..
Apua olen saanut silloin vitos luokalla mutta en sen jälkeen koska kaikki luuli että lopetin sen.
Nyt olen itse ryhtynyt avun etsimiseen, käyn täällä ja toisessa paikassa juttelemassa mutta kumpikin netin kautta..Eniten inhottaa kaikki se miksi mä viiltelin ja aina kun katsoo kättä huomaa jäljet..
Niitä on inhottava piilotella koko ajan.. Mulla on niin pahat jäljet että kestää kauhean kauan että niitä ei enää näkyisi..
Inhottaa kun kesälläkään en voinut topilla olla koska muuten olisin jäänyt kiinni viiltelemisestä ja sitä mä en halunnut,jouduin pitämään koko ajan pitkähihaista paitaa.
No nyt kun lopetin viiltelemisen, siitä on kyllä vain 1. päivä mut hyvin on tähän mennessä sujunut..Siirryin toiseen tapaan jolla voin satuttaa itseäni jos on tarve.Mä en tarkota kenellekkään kun teen sitä että "huudan" apua vaikka jotku niin käsittääkin. Mä haluan itse yksin selviytyä tästä.
Ja hyvää vauhtia menee koko ajan eteenpäin. Niin, se mitä mä nykyään teen, mulla on kuminauha kädessä ja vedän sen mahollisimman pitkälle ja päästän irti, se jättää punaisen jäljen ja sattuu.Onneksi se punainen jälki lähtee kummiski päivän mittaa pois siitä..En halunnut enää että jälkiä tulisi vielä lisää.
Toivottavasti kaikki tajuaa kuinka vaarallista viiltely on, tiedän sen itsekkin vaikka oonki aika nuori. Mutta mä oon kokenut aika monia asioita joista mä oon oppinu..
Onnea lopettamisen merkeissä kaikille. 🙂🌻 😳