Ei mun mielestä tunnu mitenkään tyhmältä surra koiran kuolemaa,kiintyyhän noihin eläimiin paljon.Tiedän kokemuksesta,itselläni on kissa,joka on hyvin rakas ja suru tulee olemaan suuri kun se joskus täältä lähtee. Mutta tuosta olen kyllä samaa mieltä että niin kuan kai on toivoa kun tuntee vielä jotain,niin kauan on elossa.Musta tuntuu,että niin kauan kun mä rakastan ja kannan rakkautta sisälläni niin niin kauan on toivoa ja olen elossa.Vielä tuolla sielussa minullakin pieni liekki loistaa,tosin se alkaa olemaan hiipumaan päin.Itselläkin olen ehkä pohjalla enemmän kuin koskaan,parhaiden kaverien kanssa välit poikki lopullisesti,kaikki päin helvettiä,elämänhalu kadonnut ajat sitten johonkin,mikään ei jaksa kiinnostaa eikä innostaa enää,muu kuin viinanjuonti.Mutta silti jotenkin sitä uskoa ja toivoa pitää vielä yllä,vaikka itsemurha on jokaisena päivänä ajatuksissa ja vahvana läsnä,mutta vielä ollaan todella elossa ja koitetaan taistella.Ei tiedä miten siinä taistelussa käy,mutta en aio helpolla luovuttaa,älä sinäkään.Niin kliseistä kuin se onkin niin ehkä jonain päivänä kaikki muuttuu.Katse väkijoukossa voi muuttaa maailman.Kuiskaus yössä antaa toivon uuden.Niin kauan kuin on rakkautta me elämme,ehkä hiljaisina ja näkymättömissä,mut kuitenkin.Koitetaan jaksella,voimia vaan sinullekkin.

Ihana kuulla että on joku ihminen, joka tuntee samoin 🙂 Minäkin jossain vaiheessa hoin koko ajan itselleni jne, et mikää ei enää tunnu miltää ja et oon iha sisäisesti jo kuollu. Mutta enhän mä oo, minähä tunnen kaiken paskan sisälläni, minuunhan sattuu kaikki ihan liikaa. Voiko olla kuollut, jos tuntee vielä? 😐 Ei mun mielestä, mun sisälläni on vielä täysi rakkaus perhettäni ja eläimiä kohtaan. Ja yksi tuhannesosa rakkautta itseäni kohtaan... Se vaan hiipuu päivä päivältä 😞
Tosiaan aika kliseesti sanottu et kyll se viel tästä jne... Mut niin se on, joko se viel tästä tai sitte ei! Musta vaan tuntuu et mun elämä lipuu mun ohitseni omia reittejään ja vaan mä oon jääny kyydistä pois. Viiltelyt tulee lähemmäks päivä päivältä ja jälkeenpäin ne hävettää, niitä pitää peitellä, oikeastaan itseäni pitää peitellä. Minä joka ennen rakastin avarakaula-aukkoisia paitoja, pitää nykyään täysin erillaisia paitoja. Miten yhtä-äkkiä havahtuukin omaan rumuuteensa ja lihavuuteensa ja siitä kehittyy iso pala elämää, elämään jota heitän koko ajan hukkaan menemään. Kaikki tuntuu niin pahalle ja vaikealla, pitäs puhuu mut ku ei pysty, psykologillekkaa ei ehdi kaikkia asioitaan höpötellä sillo ku aika sattuu olemaan... Eikä haluakkaa sanoo kaikkee, liikaa tuskaa ja häpeää...

Palon samanlaisia kokemuksia ja tuntemuksia löytyy minultakin,usein tosiaan tuntuu että seuraa elämäänsä enää vierestä.Mikään ei oikeen enää kiinnosta.Tänään on kyllä taas parempi päivä,elämä on yhtä vuoristorataa,hetken saattaa olla onnellinen ja sit ei tarviikun pari minuuttia ja kaikki on taas päin helvettiä.Sä käyt siis jollain psykiatrilla? Onko siitä muuten mitään hyötyä? Itse olen miettinyt tuota asiaa kun en ole koskaan käynyt missään sellaisella.Apua tässä todellakin tarvis,mut ei vaan osaa pyytää tai ei uskalla,pelkää että leimataan hulluksi.Se on tosiaan jännää,että miten sitä tuntee itsensä rumaksi ja mitättömäksi ja tarpeettomaksi,minkä takia? En tiedä,kai sitä on vaan joutunut pettymään liian monta kertaa.Mut mulla on joskus sit taas sellasiakin hetk8iä,että mä ajattelen,et vittu mähän nousen vielä täältä ja näytän kaikille mihin musta on ja teen vielä jotain suurta,mutta jatuksen tasolle on jäänyt aina vaan.Pitäisi elämässä oikeesti tehdä vaan asioita joista itse tykkää,eikä yrittää tehdä niinkuin toiset sanoo eikä välittää mitä muut ajattelee.Uskon että se on ainut tie onneen,mut mä en vaan pysty siihen,ei oo voimia enää mihinkään.Pitäisi löytää jotain elämisen arvosta,jotain minkä vuoksi herätä aamuisin.Mutta vielä se liekki palaa himmeänä jossain,mä tunnen vielä vihaa ja rakkautta,kaipuuta.Mä en usko et tuun kuoleen koskaan täysin pystyyn,mut onko sitten tällainenkaan elämä ihmisarvoista? Siis se että sua vituttaa ja masentaa suurimman osan elämästäsi ja ne ilon hetket on vaan pieniä,suurin osa elämästä kärsimystä.Eikö lopulta olisi parempi päättää päivänsä.Mutta en vaan voi,tunnen vielä jotain ja haluan vielä nähdä paljon asioita aj juhlia monta juhlaa,ne elämän pikkuasiat todella pitävät mutkin hengissä,esimerkiksi musiikki,se tuo elämääni niitä harvoja iloja.Ja tietysti perhe ja luonto ja eläimet.Ennen kuolemaa tahdon nähdä kuinka meri kimmeltää,ennen kuolemaa tahdon kuulla vielä monta tarinaa,ennen aikojaan en suostu luopumaan.Mut hei älä säkään rupee viilteleen,se vaan kaduttaa jälkeenpäin ja nää arvet on hirveitä piiloteltavia,vaik ne ei näkyiskään,tuntuu et jokainen vastaantulija näkee ne ja tietää mitä sä oot tehnyt itelles,loppupeleissä ne syvemmät haavat on sielussa.Mut voimia sulle ja halauksia,toivottavasti saat sen liekin sisälläsi vielä roihuamaan täysillä!