Vertaistukea läheisen psykoosiin
Moikka! Olen uusi täällä enkä ainakaan huomannut, että kukaan olisi vielä aloittanut tällaista keskustelua. Olen jo pitkään miettinyt, että tahtoisin puhua jonkun toisen sellaisen kanssa, joka on kokenut läheisen sairastumisen psykoosiin tai vastaavaan.
Oma äitini sairastui kymmenen vuotta sitten skitsofreniaan, en muista tarkkaa diagnoosia, mutta olemattomia hän kuuli ja oli vainoharhainen. Isäni koetti lakaista koko asian maton alle, kielsi puhumassa kellekään yms koska pelkäsi ihmisten reaktioita. Jouduin sitten yläasteikäisenä teinityttönä katsomaan, kun äiti houri kotona ja oli kuin minua ei olisi olemassa. Jossain vaiheessa äitini päätyi hoitoon ja nyt hän on ns normaali ja asiat hyvin. Kaksi vuotta sitten veljeni kuitenkin sairastui myös, mutta ei onneksi ehtinyt skitsofreniaan asti vaan jäi psykoosiin. Veljeni on edelleen hieman vainoharhainen ja toisinaan aggressiivinen.
En ole oikein osannut puhua asiasta kenellekään, mikä onkin suurin omien ongelmieni lähde. Isäni onnistui piinnyttämään minuun uskon siitä, ettei kukaan halua puhua tällaisista asioista. Löytyiskö joku joka haluaisi kumota tämän uskomuksen? 🙂
Kyllä. Isäni on myös ollut psykoosissa, kaksi kertaa. Minuakin kiellettiin puhumasta asiasta, mutta se oli vähän vaikeeta, kun kylillä tiedettiin että se haettiin ambulanssilla, niin rupees siinä nyt sitten jotain tekosyytä keksimään kun oot muutenkin ihan shokissa.
Olin 15-vuotias, kun se sekosi ekan kerran, juhannuksena. Se vietiin mielisairaalaan ja sieltä odotustilasta se ehti vielä karkaamaan ja lähti sitten taksilla mummulaan, jonne mummu peloissaan soitti poliisit hakemaan poikansa hoitoon. Kun isä pääsi pois se oli pitkään vielä sekava ja koin sen niin ahdistavana, etten kyennyt olemaan yhtään kotona. Syksyä myöten sen tila kuitenkin taas parantui ja se oli paljon aikaisempaa rauhallisempi mutta kuitenkin selväjärkinen, kunnes taas jouluna se päätti puhjeta. Siinä sitten koko joululoma kärsittiin peläten, että mitä se seuraavaksi keksii kun ei viitsitty soittaa apua, koska se vihasi sitä paikkaa jonne viimeksi oli joutunut. Siitä on nyt pari vuotta, mutta muistuu vieläkin mieleen kuin eilinen. Puhuminen auttaa, avautuminen ei ole koskaan väärin, jos siitä tulee itselle parempi olo eikä kenenkään muunkaan mieli ainakaan pahoitu.