väsynyt olen ja toivoton
Ajattelin yrittää purkautua tänne, jos siitä olisi jotain apua. nuorisopsykologilla käyn kerran viikossa,käynyt jo reilun vuoden, mutta en uskalla sanoa siellä asioita kuten ne ovat.
olen ollut masentunut ja ahdistunut nyt niin kauan kuin muistan, en varmaan tuntisi itseäni enää ellen olisi masentunut. en ole onnellinen, en todellakaan. en jaksa tehdä juuri mikään, eikä mikään kiinnosta. arkiset asiat ovat ponnistelujen takana. kaikenlisäksi nyt on alkamassa kaksoistutkintoni viimeinen kevät, edessä ovat kirjoitukset ja ammattiin valmistuminen. tänään sain valmiiksi ammatillisen puolen päättötyön tutkielmaosion, vielä on n. kaksi kolmasosaa koko päättötyöstä tekemättä. en tiedä miten jaksan ja selviänkö kirjoituksista. vaadin itseltäni paljon.
en jaksaisi panostaa kouluun.
avopuolisoni(outoa sanoa avopuoliso mutta niin se on kun yhdessä asumme) lähtee nyt tammikuussa armeijaan, ja paras ystäväni muutti paikkakunnalta pois. tunnen itseni yksinäiseksi.
tilannetta ei yhtään helpota se, etten tunne olevani sinut kroppani kanssa. olen hyvin pieni, tiedän sen ,163/45, mutta omakuvani on vääristynyt. olen aina ollut pienikokoinen, samoin ovat vanhempani, mutta nyt haluaisin enemmän. haluaisin olla kaikista pienin. noidankehä on kamala, olen niin väsynyt ja ahdistunut että joudun pakottamaan itseni edes pienelle lenkille, vaikka oikeasti haluaisin jäädä kotiin nukkumaan. ja molemmin päin tulee paha mieli.
en tiedä miten päin olisin kun ahdistaa niin paljon.
En tiedä osaanko yhtään auttaa sinua, mutta ainakin on pakko kertoa ettet ole yksin joka noin tuntee. Itse en jaksa edes joka päivä nousta aamulla sängystä ylös. Tänäänkin nousin vasta joskus puol kahdelta mikä on itselleni hyvin myöhään. Haluaisin vain nukkua koko päivän ja toivoa, että kaikki unohtaisivat minut ja antasivat olla rauhassa. Välillä jos saan olla yksin kotona, saatan maata koko päivän tekemättä oikeestaan mitää ja joskus itken monta tuntia...
Tunnen itteni lähes joka paikassa yksinäiseksi. Myös kahden kaverini seurassa, jotka olen tuntenut ala-asteelta lähtien. Aina jos meitä on kolme, tunnen oloni ulkopuoliseksi. En tiedä mistä tää tunne on tullut, mutta tunnun olevan hyvin yksinäinen nykyään ja tuntuu, että kaikki ajattelee jotain pahaa miusta.
En varmaan ilman ystävieni seuraa jaksaisi olla täällä, mutta heidänkin seurassa tulee joskus paha olo. Yritin viime viikonloppuna kertoa yhdelle ystävästäni miltä minusta tuntuu mutten saanut sanaa suustani. En sitten millään. Olisi meillä ollut aikaa vaikka neljä tuntia. Haluaisin puhua tämän olon pois, mutta en kykene..
Hyvä huomata etten ole ainoa, joka tuntee näin.
kyllä, minullekin käy usein niin että huomaan nukkuneeni päiväni pilalle, kahteen tai jonnekin. sitten itken koko päivän pahaa oloani kun en jaksa ja halua tehdä mitään, en edes syödä.
tuntuu siltä että kukaan ei oikeasti ymmärrä kuinka paha oloni oikeasti on, ei tätä voi selittää. usein tuntuu että avopuolisonikaan ei ymmärrä.
en tiedä. oon ihan hukassa ja kaikki on harmaata.
kiitos kun vastasit.
se on kyllä todella rasittavaa, kun huomaa nukkuneensa kokopäivän saamatta mitään aikaiseksi. Pistää oikein vihaksi. Sitten valvoo koko yön tehdän muka jotain tärkeää ja taas nukkuu seuraavan päivän.