Moikka kaikille!
Onpas yhtäkkiä vaikea lähteä kirjoittamaan, kun ei tiedä mistä aloittaa..
Ehkä aloitan joistakin taustatiedoista. Olen vasta 20-vuotta täyttänyt nainen. Asun yksin, elän normaalia opiskelija-arkea. Tai normaaliksi sitä ei kyllä tällä hetkellä vointini vuoksi voi luonnehtia…
Minulla todettiin useampia vuosia sitten keskivaikea masennus, jonka kanssa nyt sitten olen kamppaillut. Välillä on ollut helpompia, lähes ”normaaleja” jaksoja, ja välillä syöksyn todella syvälle. Ja nyt on päässyt käymään juuri niin.
Tuntuu välillä, että olen täysin umpikujassa. Voimani ovat täysin lopussa -ja oikeasti tarkoitan, että täysin lopussa. Minulla on ollut aivan liikaa viime aikoina päiviä, jolloin en kykene tekemään mitään, ja tämä päivä on ollut yksi niistä. En ole edes syönyt juuri mitään. En jaksa laittaa ruokaa. Kaikki tuntuu merkityksettömältä, olen vain maannut. Koulustakin on poissaoloja… Ahdistaa, enkä tiedä mitä pitäisi tehdä.
En tiedä mitä haluan ihmisten minulle sanovan, mutta toivon ehkä vain vertaistukea, ja jonkinlaista toivoa. En jaksa edes kirjoittaa enempää, aivot on liian sumuiset.. Jospa tämä tästä helpottuisi joskus, se on suurin toiveeni tällä hetkellä.
Heippa
Vaikeimmassakin helpointa on ensimmäiset pienet teot ja askeleet, joita tekee ja ottaa vaari monikin muu saman olon tilanteessa.
Etpä siis ole ainoa. Itsekin pyörin noiden samojen fiilisten kanssa ajoittain. Olen opiskelija tai oikeastaan sairaslomalla mutta ennen sitä ehdin elää hetken sitä innostunutta opiskelijan arkea. Masennusta löytyy, alkujaan parin vuoden takaa lievästä lähtien aina nykytilanteen keskivaikeaan... Päivät kuluu ja minä pyörin ilmansuunnasta toiseen tietämättä mitä olen edes tekemässä.
Päiväsi kuulostavat melko samalta, itsekin saatan joinain päivinä pystyä paljonkin mutta välillä tavallinen koti arki on iso mörkö joka ei anna edes kaivaa kattilaa kaapista tai leipä pussia pöydältä ainakaan ilman itkua.
Ja niinkuin aloitit ketjun että haluaisit vertaisia muttet tiedä mitä haluaisit kuulla tai saada - sama olo. En tiedä mitä haluaisin tehdä, en tiedä mitä haluaisin ihmisten sanovan mutta tiedän että parempaan päivään uskominen auttaa edes hetken. Tämä muuttuu vielä, kunhan noihin keksii vastauksia ajan kanssa ja tulee taas parempi päivä.
Itse ajattelen ettei kukaan oikeastaan voi noin vain nostaa toista kaivosta ylös mutta jos sinne saa työkalut niillä voisi itse rakentaa tikkaat - itse on parempi auttaa itseä ja uskoa että onnistuu, kuin odottaa sitä että joukko hölmöjä kurkkii kaivoon miljoonine ehdotuksineen...
Toivottavasti ajatus siitä ettet ole ainoa on edes hetkellinen ajatuksen hyöty, täälta toisesta kaivosta tsemppiä lähetän sinne omaasi. Toivottavasti tikkaiden rakennus joskus onnistuu - sitä siis odotellessa...
Hei.
kiitos sinulle, kun vastasit!
Pientä tilannepäivitystä omaan elämääni: voin tällä hetkellä huomattavasti paremmin kuin tämän viestiketjun aloittaessani. Toki en voi sanoa että kaikki on hyvin ja elämä taas pelkästään hymyilee, mutta voimia on palautunut, suuri kiitos ystävieni ja perheeni. Minussa piilee jossain syvällä kuitenkin valtava sisukkuus puskea eteenpäin. Välillä sitä sisua on vain äärimmäisen vaikeaa kaivaa esille..
Mutta sanomasi tikapuuvertaus on mahtava! Muilta voi saada työkaluja, mutta itse ne tikkaat pois sieltä omasta kaivosta on rakennettava. Tavallaan se on pelottava ajatus, olla itse täysin vastuussa omasta eheytymisestään.. Mutta sitten kun edistyy edes hiukan, niin se fiilis on mahtava. Joskus se voi olla pelkästään sitä, että jaksaa lähteä käymään lenkillä vaikka pelkkä ajatuskin on uuvuttanut, tai vaikka suihkussa. Kuten sanoit, pienistä asioista on lähdettävä liikkeelle.
Tsemppiä sinullekin ja virtuaalinen voimahalaus!
Onneksi kesää kohti mennään, ja tuli vastaan mitä vain, niin koitetaan luottaa siihen että asiat kääntyy lopulta parhain päin. Helpommin toki sanottu kuin tehty, senkin tiedän.. Mutta niin siinä silti usein on ainakin omalla kohdallani käynyt.