Kaikki tuntuu niin turhalta. Oon voimaton, väsynyt, masentunut. Tätä on jatkunut pian kymmenen vuotta. En tiedä saisinko edes kirjoittaa tänne nuorten puolelle, sillä ikää on 24 vuotta, mutta tunnen itseni enemmän nuoreksi kuin aikuiseksi – ja silti ikivanhaksi.
Ei, mitään erityistä ei ole tapahtunut viime aikoina. Silti elämä tuntuu sietämättömän vaikealta. Tein BDI(21)-masennustestin ja sain 51 pistettä. En voi soittaa kenellekään, esim. Kriisipuhelimeen, sillä olen porukoillani ja he heräisivät. En halua huolestuttaa – ja lisäksi saisin vain vihat niskaani; ”miksi valvot vielä!?” (kyllä, ne valvovat mua vaikka olen jo näin ”vanha”).
Mulla on pahoja itsetuhoflasheja päässäni. Näen itseni milloin sakset vatsassa, milloin kuristuneena lakanaan. Juuri nytkin. Mulla on diagnosoitu skitsofrenia, ja siihen vuosien lääkitys ja hoitosuhde. Se ei vaan tunnu auttavan, ja en meinaa löytää voimia elää mistään.
Mulla on periaatteessa kaikki hyvin; on perhe ja ystäviä jne., mutta silti kaikki on perseellään. Oon niin helvetin väsynyt. Joku käski vain ottaa itseään niskasta kiinni ja yrittää, mutta jos on yrittänyt kymmenen vuotta eikä tämä mene minnekään tämä olo niin mitä helvettiä tässä pitäisi enää yrittää?
Joo, anteeksi.
Samassa veneessä ollaan, tavallaan. Mulla lähes kymmenen vuotta jatkunut masennus, olen 25-vuotias. Itsemurhasuunnitelmia ei ole pariin vuoteen ollut, mutta voimaton, väsynyt ja masentunut olo vain jatkuu, enkä jaksa enää edes hakea apua. Syön maksimiannoksen masennuslääkettä, mikä pitää minut ajoittain toimintakykyisenä, mutta pienenkin vastoinkäymisen kohdatessani, romahdan täysin.
Minullakin periaatteessa kaikki hyvin - perhe, ihanat ystävät, koulutus.. Mutta kun mikään ei vaan tunnu miltään ja yritetty on täälläkin sen kymmenen vuotta, eikä mikään vaan suju. Diagnoosi neljän vuoden takaa oli maanis-depressiivisiä piirteitä omaava vakava masennus ja ahdistuneisuushäiriö. Joskus innostun yrittämään kun sattuu "maanisempi" vaihe päälle, mutta joudun aina pettymään, jolloin vaivun takaisin masennukseen. Nyt lyhyen, huonosti päättyneen, "yritys-jakson" jälkeen tuntuu taas, etten vain jaksa enää.
Joten ajatuksesi tuntuvat hyvin tutuilta, vaikka meillä onkin ihan eri diagnoosit. Mitä tässä enää yrittämään, kun vtuiksi se kuitenkin menee? 😋
Täällä samat kokemukset. Vaikka itse olenkin 17v mutta on ollut itsemurha suunnitelmia monta kertaa. On hyvä elämä, huolehtivat vanhemmat, koulutus ja katto ja ruokaa on. Mutta olen yhä voimaton ja väsynyt. Tykkään olla ystävieni kanssa ja olen iloinen heidän kanssaan ja myös välillä perheeni kanssa olen iloinen. Mutta aina kun joutuu pieneen känään vanhempien kanssa, romahdan. Olen extrovertti mutta myös introvertti. Tykkään olla sosiaalinen mutta haluan myös omaa aikaa. En halua kenenkään näkevän minun itkevän. Ja en halua kertoa kenelläkään tilanteestani sillä ystäväni kehottaisivat käydä kuraattorin luona. Ja vanhempani alkaisivat hössöttää ja saarnata liikaa enkä tykkää siitä. Hermostuisin siitä vain lisää.☹️