En tiedä mitä tehdä asian kanssa, yritän vain elää eteenpäin ja odottaa että kaikki taas muuttuu. Mulla oli viime vuonna sellainen kausi, että eristäydyin kaikista ystävistäni koska mua ahdisti ihan hirveästi nähdä ketään. Halusin vain olla kotona. Poikaystävä asui mun luona, mutta jatkuva riitely ja muut asiat työnsivät suhteen eroon.

Jonkin ajan päästä mä yhtäkkiä en kestänyt olla päivääkään kotona tekemättä mitään. Oli pakko mennä kahville, shoppailemaan, keikalle ja nähdä uusia ystäviä joita alkoi pikku hiljaa tulla elämään. Kaikki oli tosi kivasti, koska oli niin jaksavainen olo. Toki masennus ja syömisongelmat värittivät päiviin mustaa ja välillä käytiin todella maassa ja sitten noustiin taas ylös.
Nyt tuo sama paha kausi on ilmeisesti alkanut. Mä peruin pari ystävän tapaamista, en jaksanut vastailla viesteihin, jäin kotiin jne. Pidän puhelinta usein äännettömällä tai olen katsomatta viestejä. Mua pelottaa sanoa etten jaksa tulla ulos ja jätän vastaukset viimetippaan.

Pelottaa että jätän taas kaiken ja aloitan alusta. Tai alusta aloittaminen on aina ihan ok, kierrellä yksin aaveena kaupungilla. Mutta tämä ”irtaantumisvaihe” repii niin pahasti. Sattuu satuttaa ja sattuu olla itsensä satutettavana. En mä edes tiedä että meneekö tämä pian ohitse? Välillä on niin voimaton olo ja en usko parempaan huomiseen. Loppuuko tuska koskaan? Olen niin syvällä ajatuksissa etten usko että ihminen voi parantua masennuksesta. Se on mussa. Se on niin kamalaa ja välillä vain turvallista ja osa minua.