Miten vanhemmat on vaikuttanu.. no faija oli mulle tärkee mut kuoli kun olin kolme. Eli neljättätoista vuotta kahestaan mutsin kaa. Mutsi taas, se oli hyvä äiti mun lapsuuden, tosin se ei voinu ikinä ymmärtää mun pelkoo siitä et mut jätetään yksin. (en siis pelkää yksinoloo vaan sitä et mut jätetään yksin) No kuudesluokkalaisena sain kuulla mutsilt sellast mitä kukaan ei haluu mutsiltaan kuulla esim: äpärä (mun vanhemmat ei ollu naimisis), ihme ettei sul oo kavereit ku oot tollanen (olin koulukiusattu), sun faijas ei olis halunnu sua (nii se ei alunperin halunnu lapsii mut..), se haukkuu mua epäsuorasti esim läskiks tai tyhmäks päivittäin, en tiiä tajuuks se ite loukkaavansa ja se haluu et kuuntelen sitä ku se kertoo jotain mut yhä useemmin ku mä kerron jotain mulle tärkeetä se alkaa tehä samal jotain ja sit myöhemmin huomaan ettei se ainakaan muista mitään mun sanomaa. Välil se on ihan ok ja mä rakastan sitä, mut mä usein myös vihaan sitä.. ja se et rakastaa ja vihaa vanhempaansa samaanaikaan on vaikeeta.

Vanhemmat... Tuntuu hölmöltä ruveta valittamaan niistä yhtään mitään. Ne on ollu hyviä vanhempia, mutta sitten taas tuntuu, että jotkut pienet asiat on vaikuttanu muhun kohtuuttomankin paljon

Vanhemmat eros, kun olin 7-vuotias. Velipuolen synnyttyä äitipuoli tuli mustasukkaiseksi musta ja isoveljestä. Tästä johtuen isä alko vähitellen etääntyä meistä. En tienny sitä silloin, mutta ilmeisesti äitipuoli vaikeutti meidän ja isän tapaamisia, vierailuja sovittiin ja peruttiin lyhyellä varoitusajalla. Hän teki kai isän elämän hankalaks tässä suhteessa, mutta se pyrittiin salaamaan meiltä mahdollisimman hyvin, mikä sinänsä oli hyvä asia. Mutta sitten taas lapsena sitä keksii selityksiä, jos niitä ei tarjota ja sekään ei välttämättä oo ihan hyvä. Joka tapauksessa, pienenä huomasin vain, kuinka isä etääntyi, enkä enää osannut lähestyä sitä niinkuin ennen. Jossain vaiheessa oli karua huomata, että äitipuolen tytär tunsi isäni paremmin kuin minä ite.

Uuden rakkaansa kanssa isä eli yli 10 vuotta ja koko sinä aikana en tutustunut ihmiseen ollenkaan, hän oli hyvin harvoin samaan aikaan paikalla. Vasta yläasteen lopussa asiat alko selvitä mulle, kun alko esiintyä enemmän tilanteita, joissa isän piti valita joko mut tai rakkaansa. Mä jäin aina toiselle sijalle. Puhelimessa kuulin isän äänensävystä, jos äitipuoli oli lähettyvillä. Sukujuhlissa isä ei aina voinut avoimesti puhella mun kanssa, ettei äitipuoli vaan suuttuis ja aiheuttais kohtausta. Kyllä isä korjas noita jälkeenpäin, mutta sitten se oli jo myöhästä ja vahvisti vaan ekaa valintaa.

Toisaalta uskon isän toimineen niinku parhaaks näki ja usko suojelleen mua riidoilta. En tiiä, tajuaako se kuinka paljon mua häiritti se, että se työnsi mut ulkopuolelle, tai ymmärtääkö se ees tehneensä mitään sellasta. Isä ei oo hyvä ilmasemaan tunteitaan. Mulle tuli kuitenkin sellanen olo, että jäin aina ja kaikessa toiseksi, että en koskaan ollu tarpeeksi hyvä tai ”tarpeeksi” rakastettu. Hain ja haen varmaan edelleen isän hyväksyntää kaikessa mitä teen. Tulee paha mieli ja arvoton olo, jos tiiän ettei isä oo tyytyväinen, eikä hyväksy mun valitsemia polkuja. Toisaalta kyllä tiedostan, että isä ei ole maailman paras ihminen kehumaan. Kehutkin muistuttavat aina jostain puutteesta, aina olis voinu olla parempi.

Miten tämä on vaikuttanu mun muuhun elämään... En osaa varmasti sanoa, kuinka paljon on omaa syytäni ja kuinka paljon isän... Mulla kesti kauan ennen kuin löysin itelleni ensimmäisen poikaystävän ja se on häirinny mua varmaan enemmän kun ois pitäny. Lukioaikoina asiaan varmaan vaikutti myös muutto uudelle paikkakunnalle ja äidin masennus. Ensimmäisen ”parisuhteeni” löysin 24-vuotiaana ja se kariutui muutama kuukausi sitten lyhyen ees taas jahkaamisen jälkeen. Muuten oon ollu poikien kanssa lähinnä kavereita, yksi jätkistä.

Kun oon pohdiskellut tapahtuneita, huomaan, että tahtomattani testasin poikaystävääni työntämällä sitä koko ajan pois nähdäkseni, välittääkö se tarpeeks pitääkseen lujasti kiinni. Siitä oon taas alkanu miettiä, miten paljon se on vaikuttanu, että oon kokenu aina olevani isän silmissä toisella sijalla, aina jollakin tavalla puutteellinen. Koska isäkään ei osaa arvostaa mua niin kuinka kukaan muukaan vois. Jos isä saattoi jättää mut, niin miksei kaikki muutkin. Toisin sanoen pelkään kai hylkäämisiä ja sitä ettei musta oikeesti välitetäkään. Oon varmaan testannu myös aiempia ihastuksia ja heidän tunteitaan sillä seurauksella, että mitään ei oo koskaan tapahtunut. Epäilyttää, että kaverit joutuvat samankaltaisen syynäyksen uhriksi. Kestää aikaa ennen kuin osaan luottaa ihmisiin ja että uskon heidä todella haluavan viettää aikaa mun kanssa. En osaa sanoa varmasti johtuuko kaikki tämä isästä vai itestäni... Nyt pelottaa, jos en osaakaan päästää ketään oikeesti lähelle. 😞

Mulla on maailman ihanimmat vanhemmat. Ne on kasvattanu mut hyvin. Kuria on ollut sopivasti ja samoiten rakkautta. Parempia vanhempia ei voisi toivoa. He ovat olleet naimisissa kohta 27 vuotta. Rakastavat vieläkin toisiaan, faija läimii mutsia perseelle ja ne pussaa toisiaan kun toinen lähtee töihin. Siinä onkin tavoiteltavaa että itse saisi yhtä mahtavan ihmissuhteen.

Ne riiteli kahdesti mun kuullen koko mun lapsuuteni aikana. Mutsi onki sanonu että koska ite joutu elämään lapsuutensa riitelevien vanhempien kanssa niin ei sitä omille lapsille halunnut. Ja kummanki riidan jälkeen mulle tultiin sanomaan että se oli vaan riita, ei tarvii huolestua.

Kummatkin niistä on ollut koulukiusattuja ja ujoja. Mutsi on ujo vieläki mut se on muuten tosi vahva luonne. Mulleki se aina sanoo et näytä takasin niille sun kiusaajille, niin sekin teki. Faija taas sai itseluottamusta kun kasvoi pituutta ja kasvatti lihakset. Nykyään se on sellanen suupaltti et äitiä näyttää välillä ihan hävettävän. Mutta ei siis ihme että musta tuli kans ujo ja koulukiusattu, syrjäytyny. Veli on kans tosi hiljanen, sitäkin ilmeisesti on lähiaikoina alettu kiusaamaan, äiti sanoi ettei se halua enää mennä kouluun eikä sen kavereita enää näy meillä, se on 13-vuotias. Meillä on aika iso ikäero, itse olen 25.

Mun vanhemmat auttaa mua vieläkin niin taloudellisesti kuin muutenkin. Ei me olla mitään rikkaita koskaan oltu mut tultu hyvin toimeen. Muutin kotoa 5 vuotta sitten. Mun avokin ne on ottanu melkein omaks pojaks. Isä ainaki 🙂 Mikä on hienoa, koska mun avokilla ei ole koskaan ollut isää (tai on sillä isä mutta se ei välitä, avokki on tainnut nähdä sen 2 kertaa elämänsä aikana, viimeks 10 vuotta sitten). Ihan pelottaa miten tulen toimeen sitten kun vanhempia ei enää ole.

Kun masennuin nuorena, kapinoin kovasti ja olin aika kamala. En ole koskaan kiroillut vanhempieni kuullen enkä koskaan sanonut heistä mitään pahaa, mutta huutanut muuten. Olin huippuoppilas ennen kapinointia, sitten kaikki meni alamäkeen. Näkee koulutodistuksista milloin se alkoi. Yläasteen 2 viimeistä vuotta meni huonosti. Kaikki oikeastaan johtui siitä, kun mua kiusattiin enkä halunnu sit olla enää se kiltti tyttö jonka ei tarvii edes lukea kokeisiin saadakseen niistä kiitettäviä. Se vaikutti todella paljon kun muutettiin mun ollessa 13-vuotias. Luulen että jos ei oltais muutettu, ainakaan Hakunilaan niin mun elämä olis aivan toisenlaista. Ja muutettiin sinne vaan vuodeks, siks aikaa et meidän talo valmistu. Se oli järkytys, mä olin elänyt ruusunpunaiset lasit silmillä siihen asti, ennen tunsin ehkä pari ihmistä joiden vanhemmat oli eronnu, Hakunilassa meidän luokalla kenenkään vanhemmat ei ollut enää yhdessä, melkein kaikki oli köyhiä ja maailman raadollisuus hyökkäs mun silmille. Mä aloin häpeämään sitä että mulla oli kaikki niin hyvin.

Sen lisäks tutustuin tyttöön josta tuli luonnevikanen ja joka vioitti myös mun mieltä jatkuvalla manipuloinnilla, hyväksikäytöllä ja mustamaalaamisella. Mä masennuin ja elämä lähti menemään huonosti, en välittäny mistään. Vanhemmilta yritin salata kaiken. Ne oli niin hyvät vanhemmat etten halunnu niitten tuntee huonoa omaatuntoa siitä että mulle kävi niin, eihän se olu niitten vika. Menin jopa lukioon, mutta masennus oli niin paha etten pystyny siihen ja jätin sen kesken. Menin myöhemmin takaisin, mutta se jäi taas kesken. Kävin muutaman kerran psykologilla, mutta ei siitä ollut apua. Sekaannuin huumeisiin. En ollut mikään narkkari, viikonloppuisin käytin viinan sijasta miedompia huumeita. Ne masens mua vielä enemmän.

Meni monta vuotta ja sitten aloitin seurustelun mun avokin kanssa. Sillä oli kans samanlaisia ongelmia. Itse asiassa, melkein samanlainen tapaus, sen elämä oli kans hyvällä mallilla kunnes sekin muutti 13-vuotiaana hakunilaan (se paikka on yks pahuuden pesäke), se kans masentu. Autettiin toisiamme ja päästiin kumpikin ylös suosta. Kävin lukion loppuun ja nyt olen ammattikorkeassa. Kaduttaa kovasti nuo hukkaan heitetyt vuodet, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan 🙂 Kaikista pahimmalta tuntuu vanhempien puolesta, ne ois ansainnu täydellisen tyttären, mut ehkä musta vielä tulee sellanen. Hyvällä mallilla on tällä hetkellä 🙂

Rusakko kirjoitti 22.03.2005 klo 09:51:

Aavattoman innoittaman avaan tänne uuden keskustelun, johon ajattelin kenen tahansa voivan kirjoittaa mitä tahansa vanhemmistaan. Vanhempien vaikutus lapsen tulevaan minään on hirveän suuri. Miten teidän vanhempanne tai vanhempien puuttuminen ovat vaikuttaneet siihen, millaisia teistä on tullut?

Itse olen enimmäkseen tyytyväinen vanhempiini. Minusta he ovat onnistuneet kasvattamisessani, vaikka läheisistä väleistä huolimatta he eivät tunne minua kovin hyvin. Jonkin verran ongelmia on aiheuttanut isäni despoottisuus, kun hän katsoo jollakin lailla olevansa äitini yläpuolella. Minua isäni on tuntunut pitävän aina vähän tyhmänä, koska hän ei ymmärrä hiljaisuuttani. Tämä osaltaan on aiheuttanut minulle heikohkon itsetunnon. Isälläni on asioista voimakkaat mielipiteet ja on kestänyt vuosia ajatella hänen esittämänsä "totuudet" itse uudestaan. Vieläkin saatan inhota esimerkiksi jotakin poliittikoa kuitenkaan varsinaisesti tietämättä, minkä vuoksi en pidä hänestä.

Vanhempieni välinen suhde on mielestäni muuttunut lähinnä ystävyydeksi tai tottumiseksi. En ole juuri koskaan nähnyt heidän halaavan, saati sitten suutelevan. Riitojakin heillä oli välillä usein, ja epäilen isäni pettäneet äitiä monta kertaa. Tämä on varmasti vaikuttanut hieman negatiiviseen yleiskäsitykseeni miehistä. Usein pelkään oman parisuhteeni tulevan vanhempieni suhteen kaltaiseksi jumiutumiseksi, jossa kumpikaan osapuoli ei ole aivan tyytyväinen, muttei toisaalta saa muutostakaan aikaiseksi.

En ole vielä aikuinen, mutta jo nyt voi huomata kuinka paljon vanhemmat ovat vaikuttaneet elämääni.

Olen perinyt äidiltäni lähestulkoon kaiken. Ruumiinrakenne, ulkonäkö ja luonne.
Äitini on ollut suuri vaikuttaja siinä, mitä minusta on tulossa. Näytän äidiltäni,
eli olen isokokoinen, mutta en lihava. Pidän siitä, että saan olla ihmisten kanssa tekemisissä ja olen tahtonut seurata äidin jalanjäljissä myös ammatissa. Äitini sai kuitenkin minut vielä miettimään asiaa tarkemmin ja päädyin lukioon.
Minulla on äitini kanssa hyvin paljon samanlaiset mielipiteet ja olen joskus saanut kuulla olevani äitini kopio. Joskus se pistää ärsyttämään, mutta samalla se pistää ajattelemaan ja huomaamaan yhtäläisyydet.

Isältäni olen perinyt lähinnä viinanhimoni, hänelle kun on aina viina maistunut liiankin hyvin, mikä toisaalta on laantunut viime vuodesta, kun omaa järkeä on tullut mukaan.
Isältäni olen perinyt myös osittain huonot hermoni tietyissä tilanteissa.
Isälläni on myös vahvat mielipiteet asiat ja minäkin olen huomannut "vihaavani" joitain henkilöitä, vaikka en tiedäkään miksi.

Lähinnä äitini on kasvattanut minut, koska isä on ollut ulkomailla töissä ja heidän erottuaan muutin äitini kanssa yhteen. Ehkä tämänkin takia äitini kanssa välit ovat paremmin ja hetkittäin vihaan isääni, koska hän on "alkoholisti" eikä hän tunnu oikein välittävänkään meistä.

Mulla on ollut tuuria tietyssä mielessä ja tietyssä mielessä ei...

Mun vanhemmat ovat kumpikin elossa ja yhdessä. Mulla on 7 vuotta nuorempi pikkusisko ja eletään kaikki saman katon alla, vielä.
Kuitenkin en ole tullut äitini kanssa toimeen kunnolla pitkään aikaan. Isä ei puhu paljoa milloinkaan joten hänen kanssaan on aina vain tullut tehtyä kaikkea konkreettisesti.

Vaikea selittää miltä omat vanhemmat tuntuu, mutta äiti on mahdottoman konservatiivinen, vainoharhainen ja ylisuojeleva. Hän uskoo aina pahinta. Jos tulen esim.20 min myöhemmin kuin joku tilaisuus on loppunut hän suuttuu aivan mielettömästi. Ja vaikka olen täysi-ikäinen en missään tapauksessa saa olla yli puolen yön poissa kotoa. Käyn seurakunnan tilaisuuksissa ja usein sieltä tullessani äiti uskoo minun olleen aivan jossain muualla. En käy baareissa enkä polta tms. Silti hän AINA epäilee.
Olen seurustellut nyt reilut kolme kuukautta mutta en ole uskaltanut kertoa hänelle. Edellinen reilun kahden vuoden suhde päättyi kun poikaystäväni ei kestänyt kuunnella äidin epäilyjä siitä että hän pettäisi tai käyttäisi minua hyväkseen.
Vainoharhaista.

Sisko on viime aikoina ollut se tuki ja turva. Vaikka hän onkin vielä nuori eikä paljoa tiedä millaista on olla minun ikäiseni niin hän ainakin kuuntelee. Ja ymmärtää. Aikaisemmin oli kirjoitettu siitä kuinka vanhemmille oli tärkeää että pärjää koulussa. Meidän taloudessa alle kiitettävä numero on HUONO. Ja jo ala-asteella joiduimme kumpikin, minä ja siskoni, lukemaan saman verran kuin monet lukevat yläasteella. Äidin painostus on alentanut koulumotivaatiota ja lisännyt kouluvastaisuutta huomattavasti.

Tuntuu turhalta valittaa tälläisistä asioista kun minulla kuitenkin on vanhemmat. Vaikka välimme ovatkin kurjat ja he eivät anna esim. taloudellista tukea vaan mä joudun maksaa heille vuokraa yms. he ovat olemassa........☹️

Ai miten vanhemmat ovat vaikuttaneet? No ihan helvetisti vaikkeivät he olisi läsnä ollenkaan.

Minulla oli mielestäni ihan tavallinen lapsuus. Koulussa oli pari hyvää kaveria, oli harrastuksia ja kotona ihan siedettävää. Kaikki särkyi isän kuollessa, kun olin kymmenen. Muistoissani hän oli oikein hyvä isä. Olin "isän tyttö". Äiti tuntui aina hirveän etäiseltä. Hän, kun aina huusi ja valitti kaikesta, musta tuntui epäreilulta, että isä lähti ja äiti jäi. Vuosi sen jälkeen, kun isä oli kuollut äiti alkoi seurustelemaan uuden miehen kanssa. Minä en tietenkään pitänyt tästä. Mielestäni äidin olisi pitänyt laittaa mun ja siskoni hyvinvointi omien tarpeittensa edelle. Ei siitä seurannut kuin jatkuvia riitoja ja loputonta itkua. Tuntuu, että koko nuoruus katosi riidellessä. Itsetuntoni katosi kokonaan, enkä jaksanut tulla toimeen ihmisten kanssa.

Nyt kärsin vaikeasta masennuksesta. Äiti ei uskonut, kun sanoin tarvitsevani ammattiapua. HÄn vain valittaa ettei musta ole mihinkään (ja kun sellaista kuuntelee pidemmän aikaa alkaa itsekkin uskoa siihen) Joskus sängystä nouseminenkin aamuisin tuntuu ylivoimaiselta. En vain pysty jatkamaan

Just a dream, olen pahoillani isäsi kuolemasta ja huonoista väleistä äitiisi. Toivon että saat apua tilanteeseesi, että jaksaisit jatkaa eteenpäin. Tuntuu varmasti kamalan tyhjältä, kun ei saa ainoalta vanhemmaltaan yhtään tukea. En ollenkaan ihmettele, että sinulla on voimat ja itsetunto niin vähissä. Sinun on kuitenkin mahdollista saada apua. Toivottavasti saat sitä jostain.

Jos kertoisin omista vanhemmistani. En tiedä kiinnostaako ketään... Isästäni en ole kuullut sen jälkeen, kun vanhempani erosivat. Minä ja pikkuveljeni olimme silloin hyvi pieniä. Ilmeisesti hän vain unohti meidät, kun olimme niin huonoja lapsia.

Äitini meni pian uudelleen naimisiin. Isäpuoleni vihasi minua ja pikkuveljeäni. Hän ei koskaan puhunut meille, paitsi kun hän huusi. Hän teki muutakin, mutta en vieläkään tiedä mitä se oli. Hänen mielestä se oli vain kasvattamista. Äitini teki samaa, mutta ei yhtä pahasti. Itse luulin että se on ihan normaalia, ja että ansaitsin sen olemalla niin inhottava lapsi. Usein siihen riitti, että satuin istumaan olohuoneessa väärällä hetkellä. En koskaan saanut sanoa heille vastaan. Minua pelotti olla kotona, varsinkin isäpuoleni kanssa. Minulla ei kuitenkaan ollut yhtään kavereita, joiden luokse mennä.

Äitini sanoi usein, että mitä pahaa hän on tehnyt, kun on saanut niin inhottavia lapsia. Muistan ne sanat aina. Lisäksi sain jatkuvasti kuulla häneltä ja isäpuoleltani, miten ruma ja tyhmä olin. Äitini suuttui, jos kaikki kouluarvosanat eivät ollee kiitettäviä. Silloin hän satutti minua, mutta hän sanoi sen olevan kasvattamista.

Siitä seurasi vakava masennus, viiltelyä ja lopulta itsemurhayritys. Pääsin sen jälkeen muuttamaan pois kotoa, enkä ole ollut missään yhteydessä perheeseeni. Siitä on nyt yli kolme vuotta. On vaikeaa, kun ei ole vanhempia, joilta saisi tukea. Lisäksi minulla on tosi huono itsetunto, kun olen aina kuullut, miten ruma ja inhottava olen.

On vaikeaa solmia suhteita miesten kanssa, kun pelkään että he satuttavat minua niin kuin isäpuoleni. Kaikki suhteet loppuvat heti alkuunsa, sillä kukaan ei jaksa olla tarpeeksi kärsivällinen. Tarvitsisin aikaa pystyäkseni luottamaan. Minua pelottaa fyysinen läheisyys, ja minua pelottaa olla kahden kesken suljetussa tilassa vähänkin vieraan miehen kanssa.

Siinä oli minun vanhemmistani, ja miten se on vaikuttanut minuun. Toivottavasti edes joku luki...

Mun vanhemmat on ns. hyviä vanhempia mutta löydän myös toisen ulottuvuuden. Mun elämä on ollu yhtä kärsimystä ja tuskaa, ja sen takia
tunnen päässeeni vähän niinkuin "koira veräjästä". Olen nuorin lapsi ja olen saanut melkein kaiken mitä olen halunnut: Mutta en ole onnellinen ja en osaa nauttia hyvistä hetkistä. En osaa nauttia saamastani huomiosta vaan ajattelen että en ole ansainnut sitä. Olen hyvin vaativa itseäni kohtaan. En osaa antaa arvoa saavuttamiani asioita kohtaan vaan pidän niitä sattumina. Itsetuntoni on huono ja tunnen olevani ulkopuolella tästä maailmasta. Voisin sanoa että "olen mies jolle ei tapahdu mitään" tai "kuuleeko kukaan sitä veristä miestä..." Nämä J.Karjalaisen laulut kuvaavat parhaiten minun tämän hetken näkökulmaa elämästä... Asiasta toiseen: tunnen syntyneeni kultalusikka suussa mutta nyt olen hukannut sen... Nyt olen eläkeläinen ja "hullu".😭