Vanhempani, (öö...) ovat olleet naimisissa jo 21 vuotta ja ovat yrittäneet kasvattaa meijät hyvin. Siis mut, isoveljeni, pikkuveljeni ja -siskoni. Taidan olla edelleen hankalin.

Pienenä melkein joka viikko huusin ja sain kunnon raivarin. Isoveljestäni en niin tiiä, oon kyllä kuullu että se on käyny pienenä terapeutilla tai jollain semmosella, ja sitä kyllä ehdotettiin mullekkin, mutta jätin kuitenkin menemättä. Nyt en muista, että mistä oon sitten suuttunut, mutta se taitaa olla jo arvattavissa. "Kun kaikilla muillakin on."

Oon eläny koko ikäni samalla pihalla (kerrostaloissa), ekaks toisessa talossa olevassa asunnossa, jossa mummini asuu nykyään ja sitten tässä kämpässä ollaan oltu 10 vuotta. Yläkerrassa asuu mun bestis Salla (nimet muutettu) ja tän talon toisessa päässä asu mun edellinen bestis Elisa. (Onneks) Elisa on muuttanu parin kolmen kilsan päähän omakotitaloon. No, Salla on mun ikänen, mutta Elisa taas mua vuoden vanhempi. Elisalla taas on mua vuoden nuorempi sisko Ulla.

Pääasiassa mä olin Elisan kanssa, ja Salla Ullan. Kuitenkin Ullalla oli omat kaverinsa ja minä, Elisa ja Salla oltiin kolmestaan. Ja aina kun on kolme kaverusta, yks jää yksin. Mä olin aina se. Oon nyt Ullan kanssa kaveri, mutta silti juttelen Elisankin kanssa mesessä vanhoja muistelematta. Sallan kanssa ollaan menossa samaan kouluun, samalle luokalle nyt syksyllä, ja ollaan oltu kolmannesta asti samalla luokalla. Vaikka ystävyydessäkin on ylä- ja alamäkiä, pidän Sallaa mun "suojelijana". Se uskaltaa sanoa mitä mieltä on asioista, vaikka tietää että on vähemmistön puolella. Tosin edelliset luokkalaisemme tahalleen haastoivat riitaa Sallan kanssa, mutta silti Salla pysyi kovana. Meijän ystävyys on vähän mutkikas. Salla kaipaa bestikseltä vaan kaveria, jonka kanssa voi pelleillä ja olla oma ittensä. Okei, kyllä mäkin aina pelleilen Sallan kanssa sydämmeni kyllyydestä, mutta kaipaan myös "tyttöjen-juttuja" ja olkapäätä, johon itkeä, koska mä en pysty kertomaan äitilleni kaikille!

Nyt taidan höpöttää liikaa ystävistäni liikaa, joten meen takaisin perheeseeni. Meijän perhe ei ole rikas, eikä myöskään köyhä. Nyt ollaan hakemassa lainaa autoon, kun äiti irtisanottiin laittomasti, ja työautoa koitetaan lunastaa. Ollaan myös menossa käräjille työjutun takia, josta toivotaan saavamme rahallista korvausta, päästäksemme Thaimaaseen 2 viikoks.

Me ollaan kans matkusteltu, iskä, pikkuveli ja -sisko oli Kanarialla, kun äiti bonkas lehdestä jonkun huipputarjouksen. Ja taas vastaavasti minä, äiti ja isoveli oltiin Kiinassa. Pari vuotta sitten oltiin Thaimaassa joulua viettämässä, kun äitini sai älynväläyksen syys-lokakuussa, että voitaisiin viettää hieman erillainen joulu. Olimme onnekkaita ja saimme suht edullisen matkan. Viime jouluna taas oltiin Åressa, kun sinne avattiin uus Holiday Club-hotelli.

Silti meillä on vaan 4 kännykkää. Äitillä oma, iskällä oma, isoveljellä oma ja mulla sekä pikkuveljellä ja -siskolla yhteinen ikäloppu Nokia 3310. Aina oon kaupassa koittanut kinuta kännykkää, mutta kun meillä on se sääntö, että rippilahjaksi saa oman telefuunin. Ja se näyttää pitäneen!! Harmi vaan... Meillä on kämpässä vaan kolme makkaria, joten jokaisessa huoneessa on kaks henkilöä. Valitettavasti meillä on kaks poikaa ja tyttöö, joten tytöille ja pojille omat huoneet. Ekaks 5-6 vuotta sitten se tuntui ihan kivalta ajatukselta, mutta sillon en osannu aavistaa kuinka helvetillinen mun siskosta tulee.

Tämä oli siis "lyhyt" kuvaus mun elämästä.

Balafre: Aika sekopäistä tuo äitisi käytös. Paras ehkä, että haet apua häneltä salaa, jos sinulle ei muuten anneta siihen tilaisuutta. Kyllä sinulla on oikeus tulla hoidetuksi, vaikka äitisi olisikin eri mieltä.

jaa vanhemmista.. no mä en ny tiiä miten pitäis suhtautuu niihin.. koska isukkia en muista nähneeni ku olin nii pieni, kuva kyllä on kirjahyllyssä. ei pahalla mut miten täällä voi sanoo et vanhemmat pussailee. musta se on hirvee näky. ku aattelee et on omat vanhemmat. +o( no nii se siitä sitte. äidistä en osaa sanoo ku ettei vähempää voinu välittää musta ja siskosta. mutta lähetti kirjeen kerran, ja nyt pitäis sit nähäkki rouva ens vkolla joskus. mut tässä jännittää se iha hemmetisti ku 11vuotta sitte näin äiskän viimmeks. tuntuu iha ku ois tuntematon naikkonen. eikä ees äiti. et sillee.. tai no mulla ei oo enää perhettä ollu 7veestä asti, muutin pois kotoo mummin luo siskoki muutti pari vuotta sitte. ja siinä mun perhe on nykyään. rikki ja hajalla. joten olkaa tyytyväisii jos teillä on vanhemmat, mulla niitä kun ei enää oo joten tälläsii äpäriä tulee sitte ja huonoja ihmisiä. miehen malli puuttu mun elämästä, ja se on huono, ja äitiikään ku ei voinu luottaa.. mut se on sit niitä jotka pidän suuni kiinni. tuskin se ees ketää kiinnostaa.. ja aavaton mikset mailaa?

inkakukudu tjn käyks sit sun sisko isottelee sulle vai? mä en tiiä noista kaveri asioista ku tuntuu et kaikki hylkää mut, ku en oo tarpeeks menevä kuten pitäis. mut täällä ku lukee jotain juttuja nii voi sanoo et mulla on asiat ny suhteellisen hyvin, tai no mitä nyt äitii tulee...

Muistan, kun olin pienenä vahingossa irroittanut tietokoneen hiirestä sen pallon sieltä sisältä enkä osannut laittaa sitä takaisin. Luulin, että olin rikkonut koko hiiren. Lopputulos oli se, että menin piiloon, ennen kuin kukaan tuli töistä kotiin, pelkäsin niin paljon odotettavissa olevaa huutoa. Lopputulos olikin, että piileskelin piharakennuksessa ja isäni huuteli minua pihalla - lopulta minun oli pakko ilmaista olinpaikkani, koska vuohi oli päässyt irti, enkä halunnut kontolleni sitä, jos se jäisi esim. auton alle.

Vastaavanlaista pelkoa olen kokenut koko ikäni. En ole uskaltanut sanoa mitään, pyytää mitään tai haluta mitään, koska olen pelännyt, että minulle aletaan huutaa. Ei isäni koskaan, mutta äiti (enkä siis irl koskaan kutsu heitä isäksi tai äidiksi vaan nimillä - en tiedä olenko koskaan kutsunutkaan...). Vaikka asia, jota olisin halunnut tehdä, olisi jotain täysin harmitonta, voisi hyvin käydä niin, että äitini keksisi huomautella ja siis alkaa huutamaan asioista, joita olen tehnyt. Niin monesti kuin niin oli käynyt... Aina ei minun ole tarvinnut edes sanoa mitään, on riittänyt, että olen istunut olohuoneessa tuolissa syöden näkkileipää ja yhtäkkiä minulle huudetaan milloin mistäkin asiasta. Ja lopputuloksena yritän vain päästä jotenkin pois tilanteesta ja vältellä äitini kohtaamista loppupäivän. Kerrankin pureskelin itkien sitä näkkileipää talon nurkalla valmiina juoksemaan takapihalle jos äitini tulisi ulos ja lähtisi kävelemään kohti talon nurkkaa - odotin, että äiti lähtisi töihin tai jotain, jotta voisin tulla taas esille. Huoneeseeni pystyin kulkemaan ikkunasta, mutta siellä oli vaarallista olla, sillä jos äitini sattuisi löytämään minut sieltä ja haluaisi valittaa jostakin, en pääsisi minnekään pakoon.

Pienenä en tietenkään ole voinut sanoa mitään vastaan - kuinka muka olisin voinut, vanhemmat ovat suurin auktoriteetti lapselle, vanhemmat ovat kaikkivoipia. Pelko rakentui kuitenkin niin vahvasti sisälle, että en nykyäänkään (18-vuotiaana) uskalla tehdä tai pyytää mitään. Viime juhannuksenkin vietin kotona samalla, kun hyvät ystäväni olivat kokoontuneet yhteen - en kyennyt pyytämään ketään antamaan minulle kyytiä kaupunkiin (matkaa paikalle olisi ollut 50km, kaupunki oli siinä puolessa välissä 25km päässä, mutta uskon, että olisin saanut joltain kyydin loppumatkaksi). Muuten olisin lähtenyt pyörällä, mutta pyöräni ei ollut siellä vaan Helsingissä, jossa normaalisti asun, joten se ei ollut vaihtoehto (kyllä, olisin mieluummin ajanut sen 50km, se olisi ollut helpompaa). Enkä muutenkaan uskaltanut tehdä tuona kotona-olo aikana mitään - pelkäsin, jos en suoraa huutoa, niin jonkinlaista paheksuntaa ja vihaisia katseita, kun tulisin takaisin kaupungista.

Yläasteella en koskaan uskaltanut kokeilla meikkaamista, sillä pelkäsin, että minut naurettaisi pihalle kotona (ja niin olisivat varmasti tehneet, äitini ja siskoni siis, asian johdosta pilkkaamisen lisäksi). En siis koskaan meikannut, vaikka olisin halunnut muiden ikäisten tyttöjen lailla. En meikkaa vieläkään, mutta nykyään minulla ei ole siihen edes haluakaan - kuitenkin esimerkiksi ylioppilasjuhlissani olisin mieluusti yrittänyt koristautua jotenkin, mutta sama ongelma... olisivat taatusti nauraneet minulle pihalle "turhamaisuudestani" , enkä saanut tilaisuutta tehdä sitä salassa - jos olisivat nähneet vasta lopputuloksen, kevyen, melko huomaamattoman meikin, eivät olisi enää varmaankaan sanoneet mitään, jos olisivat huomanneetkaan.

Kotonani kukaan ei koskaan puhu mitään. Itse en koskaan kertonut kenellekään siitä, kun kuukautiseni alkoivat - onneksi se tapahtui niin myöhään, etten asunutkaan edes kotona silloin, muuten minulla olisi ollut ongelma. En koskaan tule kykenemään puhumaan ongelmista kotonani, en ikinä. Tai siitä, mitä arvostan. Tai yhtään mistään. Aina kun käyn kotona, sulkeudun siksi ajaksi itseeni ja lähinnä luen, puhumatta mitään - mistä minä puhuisin, saisin osakseni vain pilkallisia katseita ja halveksuntaa.

Isänikään ei koskaan puhu kotona mitään. Hän on vähän kuin vihannes. Nykyään äitini on alkanut haukkua häntä kun hän on jossain muualla: "se ei osaa tehdä mitään, se on niin tyhmä ja laiska --". Kyllä hän varmaan töissä ja ulkomaailmassa on ihan normaali, mutta meidän kodin ilmapiiri tylsistyttäisi ja tukahduttaisi kenet tahansa. Pikkuveljeni ei puhu koskaan mitään. Hänellä lienee samoja ongelmia kuin minulla, mutta vähän pahempana. Hänkin suojautuu sulkeutumalla kuoreensa. Koulussa häntä kiusataan (hän on yläasteella) ja kotoa hän ei tasan saa tukea. Vaikka me kaksi lapista nuorimpina aina ennen tapeltiin, olin pääasiassa hyvilläni, kun hän tuli muutamaksi viikoksi kesäloman lopussa tänne Helsinkiin pois kotoa - se teki taatusti hänelle hyvää. Nyt alan olla tosiaankin sitä mieltä, että hänellekin olisi todella hyvä, jos hän tulisi lukioon Helsinkiin, pois kotoa, niin kuin minä. Ehkä hänkin saisi siten kiinni sosiaalisesta elämästä.

Nyt asun isosiskoni ja isoveljeni kanssa Helsingissä kolmiossa. Haluaisin muuttaa pois, mutta en kykene siihen. Haluaisin kissani mukaan mutta esim. Hoasin solukämpät eivät salli lemmikkieläimiä. Muunlaiseen järjestelyyn minulla ei olisi varaa. Enkä uskalla tehdäkään asian suhteen mitään. Pelkään vieläkin sitä halveksuntaa, jota saisin osaltani. Olen jumissa. "Ai muutat pois vai, niinku minne? Ja mitenköhän sä aiot maksaa sen? Ja minne sä muka muutat, ai sinne, no mitä järkeä siinä on, ootko sä tyhmä?". Tällasta. Ei helvetti mie inhoon. Sain yo-lahjaksi vanhemmiltani kannettavan tietokoneen, mutta nyt se on vähän epäkunnossa kun onnistuin läikyttämään sen päälle viikko sitten vettä, mutta en uskalla sanoa asiasta ja pyytää neuvoa, kun äitini taatusti raivostuisi. Yritän vain parhaani mukaan pitää asian salassa ja toivoa jotain ratkaisua.

Joskus olen kiittänyt elämää siitä, että en ole juurikaan sairastellut. Mitäpä sitten olisikaan tapahtunut, jos joskus olisin ollut niin kipeä, että olisi pitänyt mennä esim. lääkäriin - en olisi kyennyt kertomaan siitä vanhemmilleni, mutta en myöskään kyennyt hoitamaan asiaa itse (raha, jne). Nyt olen jo täysi-ikäinen ja siinä mielessä kykenevä ehkä tekemään asioille jotain itse. Tosin... tietoa vain puuttuu monista käytännöistä. Pari vuotta sitten minulla oli varmaankin keuhkoputken tulehdus, mutta en koskaan mennyt asian vuoksi lääkäriin. Yskin vain monta kuukautta hyvin pahasti.

Joo. Siinä tuli jonkun verran vuodatusta. Tiedä sitten saako siitä mitään irti...

Tietääkö teistä kukaan miten saisin selville kuka minun isäni on? Äiti sanoo, että se on kuollut muttta en oikein sitä usko. En ole koskaan nähnyt kuvaa isästäni, enkä hautapaikkaa, en ole koskaan mitään isästäni kuullut. Mulla on ollut noin 6v isäpuoli. Mun pitäisi päästä kotoa pois ja jos löytäisin isän, niin voisin siltä ainakin rahaa pyytää takuuvuokraan.
Aika epätoivoinen kirjoitus mutta vastakaa edes jotain.

sitä saa selville isän, kun menee seurakuntaan ja kysyt itsellesi sellaise paperin, en tiedä mikä sen nimi on. Oiskohan vaikka sukuselvityspaperi. Mutta siitä paperista voisi selvitä kuka sun isäsi on. Mutta voi siinä sitten lukea, että isä on tuntematon, vai voikohan. Jos, et kuulu kirkkoon, sitten sen paperin saa väestörekisteristä. Sinne voi soittaa. Tää oli sellainen musta tuntuu vastaus,ei mitään varmaa tieto. Mutta Urpo voi varmaan laittaa linkkejä, mitä voi tehä.

ultimate kirjoitti 23.08.2005 klo 15:09:

Tietääkö teistä kukaan miten saisin selville kuka minun isäni on?

Oletko tähän mennessä yrittänyt kysyä muualta kuin äidiltäsi?

Minä yrittäisin selvittää väestörekisteristä.

Kuulutko ev.lut. kirkkoon? Siinä tapauksessa voisit kokeilla kirkkoherranvirstoa. (ks. http://www.evl.fi/ . seurakunnat).

Kuulutpa tai et, kysy kihlakuntasi maistraatista ( http://www.kihlakunta.fi/ , http://www.maistraatti.fi/ ). Sieltä luulisin löytyvän väestörekisteritietoa.

Jos Sinulle ei ole merkitty isää väestörekisteriin, on tilanne hankalampi. Mutta kokeile ensin noita. Jos ei onnistu, mietitään lisää.

Urpo

Kiitos, kun vastasitte ja kuulun seurakuntaan. Soitin jo sinne ja huomenna haen paperin. En uskaltanut asiaa puhelimessa kysyä. Muuten olen siirtymässä sosiaalivirastoon, kun mun elämästä ei oikein tule mitään äidin kanssa. Nyt vaan yritän olla rohkea ja haen apua. Toivottavasti mulla olisi isä ja se kaikki ongelmat ratkaisisi.

Taimi, joo tiiän tunteen.. mullekki aina sanottii pienenä ja vähä nuorempanaki aina piti tehä sitä tai tätä, aina piti olla tekemäs jotain rahaa.. "et saa rahaa ny tollee" no prkle ku ei jaksa aina kkuulla *** jäkättämistä. ku ei ny voi tajuta et haluu olla rauhassa. Ku ei saanu ees kuunnella musaa, ku aina joku on huutamassa et pitäis tehä jotain. Menee ehkä ohi aiheen, mut tuntuu et nyt en oo vieläkään vapaa.. sukulaiset aina valittaa joka asiasta. sit ku ne on haudas nii on vapaa vasta sillo.. Mä tiiän etten ny ehkä osaa kaikkii asioita hoitaa, mut silti. Oon jo iso poika, ärsyttää ku aina jauhetaan.. kuulostaa tosi typerältä, mut ainoo asia miks ehkä kestän on mielitietty. Sen takia voisin tehä melkee mitä vaa.. Ainoo ihminen tällä hetkellä joka on joka auttais ja muuta. Ja Maanvaiva, sano Aavattomalle, jos sitte näät et jos vois mailaa, jos rouva haluis kuulla syrämmen purkua.. täshän tulee kyyneleet silmii ☹️

Ultimate, jos nyt saat selville, että sulla onkin isä, niin älä vaan yksin ala häneen ottamaan yhteyttä. Ota avuksi sossun ihminen. Mahdolliselle isälle voi olla suuri järkytys saada tietää, että hänellä on lapsi. Onhan se toki sulle itsellesikin. Sossun ihmisillä on ammattitaitoa hoitaa tällaisia juttuja.

Ujom, luen toki itsekin tätä palstaa melkein päivittäin. Tämä on hyvää kuntoutusta, kun kävelen anopin tietokoneelle. Ja samalla sitä voi syödäkin, niin ei tarvitse kotona tehdä ruokaa. Mailaaminen kanssasi ei taida olla kovin hyvä idea. Luulen, että mieheni on niin mustasukkainen, että hän ei hyväksyisi, jos olisin henk.kohtaisessa kirjeenvaihdossa nuoren miehen kanssa. Hyvinhän meillä tämä keskustelu onnistuu tällä palstallakin. Kun vaan et hermostu, jos joka päivä en jaksakaan kirjoitella.

On mulla isä. En aikonut kyllä sosiaalivirastoon isästä kertoa. Eikä se nainen vielä edes ole mulle soittanut, vaikka olen soittopyynnön jättänyt. Vasta eilen kerroin net-tukeekin, että etsin isääni. Kai sitten odotan vaan viraston soittoa, enkä itse soita isälle.
Miten minun äitini voi ollakin näin julma. Ja olen varautunut siihenkin, että isäni ei minusta halua kuulla mitään, saisin sen takuuvuokran edes.

aavaton kirjoitti 25.08.2005 klo 11:48:

Luulen, että mieheni on niin mustasukkainen, että hän ei hyväksyisi, jos olisin henk.kohtaisessa kirjeenvaihdossa nuoren miehen kanssa. Hyvinhän meillä tämä keskustelu onnistuu tällä palstallakin. Kun vaan et hermostu, jos joka päivä en jaksakaan kirjoitella.

😳 tuskin ny sun miehes siitä voi tulla mustikseks? Kai hän ymmärtää et oot hänen vaimoke, ja kyse ei oo mistää mitä luulee.. Ja tuskin ketää kiinnostaa, mut eilenki itkin.. luin ton Taimen kirjotuksen.. Ja aika surullista oli. ☹️ kuten aika monen nuoren elämä. Ja sit ihmetellää miks nuoret on masentuneita ja tekee itsarin. No kannattais vähä katella sitä vanhempia. Ozzyn elämänkerran luin, ja voin sanoo et hänellä oli aika kova lapsuus ja nuoruus ny no joo.. eikä kyllä varmaa kovin monen muunkaan lapsuus oo mitää nii kivaa, mitä sen ehkä pitäis.. Mut joo.. sun mieheshän tulee herkästi mustikseks. =/ Ja kai ny luulis olevan aika selvää ettei oo mitään mielessä.. kerta on mielitietty. 😉

No ehkä sanon sitten aivan suoraan; mulla ei ole tapana ottaa meilikavereiksi tuntemattomia miehiä. En tiedä olisiko mieheni mustasukkainen vai ei. Mie itse en pitäisi ajatuksesta, että mieheni meilaisi itseään nuoremman naisen kanssa. Olkoon nyt asia mikä tahansa.

Toisaalta en kyllä nyt näe mitään asiaa mistä voisimme meilata, koska kaikki asiat voimme tässäkin kirjoitella. Mie olen jo perheellinen, vasta synnyttänyt, aika heikossa kunnossa juuri nyt. Minun asiani pyörivät ihan tässä arkielämässä, lapsissa, miehessäni ja muussa perheessä. Sulla ei taida sellaisiin ongelmiin vielä olla kokemusta. En oikeastaan tarvitse hirveästi ulkopuolisten apua, koska mulla on ihmisiä ihan tässä vieressäkin.

Mitä taas tulee sun ongelmiin, niin niistä nyt todellakin haluan vaan tällä palstalla kirjoitella ja vastailla ihan omien voimieni mukaan. Ja, kun tässä kirjoittelet asioistasi, niin saat muidenkin kirjoittajien mielipiteitä.

Toivottavasti lopetamme tähän tämän meiliasian ja jatkamme ihan kiten ennenkin.

nii nii!!! ku joillaki on sentään perhe, oma tai sit on vanhemmat tai jotain se "toinen perhe" mut mulla ei oo kumpaakaan.. =( ja en tiiä minkälaista on ku on perhe, ku ei sitä lähiaikoina varmaa tuu.. joten poikamiehenä pitää jatkaa elämää ilman huolia tai no huolien kanssa =/