Eniten minuun on vaikuttanut äitini itsemurha ja kuulemma minusta on tullut katkera. Näin mulle sanotaan aika usein nettimaailmassa, kun alan kirjoittamaan äidistäni. No, äidin itsemurhasta olen niin paljon kirjoittanut, että en siitä enää jaksa mitään selittää.

Isästäkään en paljon muista, kuoli 8v sitten. Sen muistan, että isä ja äiti kyllä halailivat ja suutelivatkin aika paljon. Tappeluita he eivät näyttäneet meille lapsille vaan selvittelivät välejään jossain muualla. En oikein usko, että heillä ei olisi ollut ristiriitoja. Mua ei kyllä haittaisi, jos mun ja mieheni avioliitto olisi samanlainen kuin vanhemmillani tai isovanhemmillani oli.

Ehkä eniten ihmettelen lapsuudestani sitä miksi me elimme niin eristäytynyttä elämää? Emme tavanneet sukulaisia emmekä naapureita. Meillä ei käynyt vieraita emmekä me käyneet kylässä. Mie en koskaan lapsena ollut yökylässä kaverin luona, en luokkaretkillä. Mulla oli vaan veli, enkä äidin ja isän mielestä muita kavereita tarvinnut.

Nyt sitten sua Rusakko voisinkin paremmin alkaa ymmärtämään, kun kerrot isästäsi. Meillä kyllä sai lapsuudessa omat mielipiteensä sanoa ja niitä myös isä ja äiti kunnioittivat. Nyt muuten muistan yhden jutun, meillä oli aina perhekokous eli melkein kriisi, jos joku sain vähemmän kuin 9 kokeesta koulussa. Eli meidän piti aina olla luokamme parhaita.

Ehkä tämän keskustelun voisi laajentaa koskemaan koko perhettä, jos haluat vaikka kirjoittaa veljestäsi, aavaton.

Minulla oli kyllä lapsena paljon kavereita, mikä on aika yllättävää, koska olin jo silloin hiljainen ja ujo. Satuin saamaan parhaan kaverin eräästä hyvin avoimesta tytöstä (Laajennetaanko tämä koskemaan myös kavereita? 🙂), joka oli täysin erilainen kuin minä. Varmaan minusta olisi ilman häntä tullut paljon sulkeutuneempi. Vanhempieni perheet ovat melko pieniä ja minulla on sukua vähän. Joitakin sukulaisia tapasin ja vasta myöhemmin olen tutustunut enooni, jonka olen huomannut oikein hienoksi ihmiseksi. Mikset vanhempiesi mielestä tarvinnut muita kuin lähiperheen? Minulla ei ole sisaruksia ja vanhempani olivat vähän kotona, joten ainakin sen puolesta tarvitsin muitakin ihmisiä ympärilleni.

Minä olen ollut koulussa aina keskivertoa parempi. Joskus jos sain kokeesta 10-, isäni (joka itse oli todella huono koulussa) kysyi miksen saanut täyttä kymppiä. Vitsinä tietysti, mutta minusta oli ikävää, ettei hän voinut kehua. Itsekin olen oppinut helpommin kritisoimaan kuin kehumaan. Ärsyttää, kun huomaan itsessäni vanhempien huonoja piirteitä. Minusta myös tuntuu, että isäni olisi halunnut mieluummin pojan kuin tytön. Olen ollut aina melko poikamainen (osittain kasvatuksen vuoksi), mutten kuitenkaan riittävän, että isä olisi tehnyt usein kanssani kahdestaan asioita, joita hän varmasti olisi tehnyt pojan kanssa.

Lapsuudesta muistan isäni tehneen paljon töitä ja olleen sen vuoksi kärttyisä ja vähän pelottavakin. Hän oli kuitenkin ehdottomasti idolini, olin isin tyttö. Jälkikäteen ajateltuna tämä ihmetyttää, koska äiti on viettänyt kanssani niin paljon enemmän aikaa. Ehkä äiti oli liian "arkinen" idoli. Käsittääkseni useissa perheissä äiti tekee työt, mutta isä on tavallaan lasten mielestä kivempi. Vähän vanhempana vasta huomasin kuinka ikävästi isä välillä kohteli äitiä, ja ettei hänen kaikki minuun kohdistunut kritiikkinsä ollut aivan sallittua. Sen seurauksena etäännyin isästä aika paljon. Nykyisin hänellä on enemmän puhuttavaa avopuolisolleni kuin minulle, mikä tavallaan harmittaa.

Olen aina ajatellut jotenkin sillain että mulla on hyvät vanhemmat. No tietysti ne on ja ainakin yrittävät parhaan mukaan kasvattaa. Eikä vanhemmistaan kai oo helppo puhuu pahaa tai negatiivista. Nyt oon kuitenkin, kun itse on pikkuhiljaa tulossa aikuiseksi, alkanut enemmän ajattelemaan sitä, millaiset mun vanhemmat on. Kyllähän sen on aina tiennyt mutta ei oo osannut ajatella.

Mun isä on aika ujo ja hiljainen. En tiedä olisiko jopa masentunutkin. Se johtuu luultavasti sen erilaisuudesta ja kun sitä on kiusattu oikeastaan koko elämänsä ajan. Äiti taas on sosiaalinen ja puhelias, eli äiti on meillä vahvempi osapuoli kotona. Äiti on yleensä aina se joka puhuu. Oon nyt tajunnut että mua ja mun veljeä ei oo koskaan ns opetettu keskustelemaan. Tai ei ehkä oo annettu tilaa esittää omia mielipiteitä. Nyt sit tuntuu että äiti vaatii meiltä sitä taitoa! Ja mua on aina sanottu samanlaiseksi kuin mun isä. Vihaan sitä, että mulle sanotaan niin, koska tiedän sen itsekin ja haluaisin kaikista samanlaisista piirteistä eroon. Syitä siihen voi olla mm se että oon pienestä asti joutunut katsomaan vierestä isän sairauskohtauksia, jotka joskus on aika rajujakin (viime aikoina kyllä vähentyneet erilaisen lääkityksen ansiosta). Joskus pelkää että se kuolee. Pelkää, ja samalla joskus toivookin (joka tuntuu kauheelta että edes ajattelee tollasta!)
Toinen syy siihen voi olla se että isä on lyönyt mua. Ei sillai että se ruumiillisesti olis sattunut, mutta henkisesti sitäkin enemmän. Lyöny, läpsiny, tukistanu ja joskus raahannut takaovesta ulos talvella ja laittanu oven lukkoon perässä ym. Oon varmaan ollu vaikea lapsi. Tiedän että isä katuu kovasti tekojaan, ja voin vaan kuvitella miten pahalta siitä tuntuu jälkeen päin.

Mulla ei oo niiden kanssa hyvät välit, tai siis läheiset. Ei enää tapella, toisin kun sillon kun olin murrosiässä, ja sillon se on normaalia. Jonkin verran oon pystynyt äitille puhumaan siitä että oon masentunut. Mutta ei ne tiedä esim viiltelystä ja ahdistuskohtauksista mitään. Pelkään niiden reaktiota kun ne saa tietää viiltelystä. (Se aika on varmaan lähellä koska pitäis alkaa ettiä ylioppilaspukua, eikä sellaseks välttämättä sovi pitkähihainen.) Toisaalta tiedän että ei ne varmaan raivoais, ei ne sellasia oo, mut silti sitä pelkään. Kun ei tiedä mitä ne ajattelee sellaisesta.

Mä en tunne vanhempiani eikä ne mua.

Toivottavasti tosta ymmärtää edes jotain, vaikka aika sekavaa onkin. Ja vaikeaa selittää.

Lapsena ei tosiaan ajatellut, että vanhemmillakin on omat persoonallisuutensa ja ongelmansa. Ainakin minä pidin murrosikään asti vanhempieni mielipiteitä asioista ehdottoman oikeina. Murrosikäisenä kyllä kyseenalaisti vanhempien tekoja ja ajatuksia, muttei kuitenkaan oikein ymmärtänyt että heillä voi olla oikeita ongelmia. Minä olen vasta hiljattain alkanut ajatella, että isäni ei ehkä oikeasti olekaan niin "tyranni" kuin miltä joskus vaikutti, vaan se on hänen tapansa peittää epävarmuutta. Tietenkään tämä ei tee kaikista pahoista sanoista hyväksyttäviä, mutta auttaa ymmärtämään ettei vika ole minussa.

Minusta on hyvä tiedostaa, että jotkin omat huonot piirteet voivat olla vanhemmilta opittuja. Tiedostamisen kautta niistä voi kai päästä paremmin eroon, tai ainakin oppia hallitsemaan niitä. Esimerkiksi minun pitäisi oppia, ettei minun suuttuneena kannata hyökkäillä muiden ihmisten kimppuun, koska suuttumukseni ei todennäköisimmin johdu heistä. Olen oppinut isältäni, miten toisen ihmisen itsetunnon voi saada muutamalla lauseella nollaan, ja miten väittelyn voi "voittaa" ilmoittamalla toisen olevan typerä. Minusta on tullut tässä liiankin taitava.

Minunkin isäni tuntuu odottavan minulta keskustelutaitoa, vaikken ole saanut aivan vapaasti kertoa mielipiteitäni. Isälleni ei ole helppo sanoa, että hän on väärässä. Ei hän yleensä uskoisikaan. Minusta on tullut hyvin varovainen omien ajatusteni ilmaisussa, minkä vuoksi vaikutan usein ilmeisesti aika tyhmältä. Pelkään sanovani jotakin typerää. Nykyisin isä saattaa naljailla minulle hiljaisuudestani. Hän ei ymmärrä, että on osaltaan vaikuttanut sulkeutuneeseen luonteeseeni.

Olen onnekseni saanut itselleni hyvän, ihanan äidin. Äiti, joka olisi lauleskeleva ja positiivinen höppänä, jos isäntä ei sitä koko ajan latistaisi maahan. Kahdestaan ollessamme äiti on ihan eri ihminen, kuin yleensä.

Isä. Isä, joka ei ymmärrä että olen aikuistumassa. Isä, joka ei ymmärrä, ettei hän voi enää määrätä asioistani. Isän, joka ei ymmärrä, etten tahdo tehdä asioita niinkuin hän haluaa minun tekevän. 🙄

Syy, miksi olen masentunut löytyy läheltä. olen koko ikäni harrastanut lajia aktiivisesti, edelliset 2 vuotta tosissani.. haluan olla huipulla. 2 vuoden aikana ei ole kertaakaan kehuttu kotona, miten hyvin pärjäsin, vaan on aina keskitytty kaikkiin muihin pelaajiin ja heidän onnistumisiin. Ei yhtään ainoata kertaa!
Toinen syy siihen, miksen jaksa enää katsella toista puoliskoa vanhemmistani on se, etteo tämä osaa hyväksyä sitä, että hänen "pikku"tyttönsä nyt seurustelee, käy juhlimassa ja näkee kavereita. Miten on mahdollista säilyttää henkinen tasapaino, jos minun pitää 5 kertaa viikossa hävetä sitä mitä teen.. tai keiden kanssa aikaani vietän.

tuskin kukaan tästä mitään ymmärtää, mutta kunhan kirjoitin.

Älkää antako muiden lannistaa teitä. muistakaa, että teillä on oikeus omiin mielipiteisiin.. MEidän perheessä kun sitä ei koskaan ole ollut. pikku hiljaa täältä noustaan. surettaa vain niin paljon, etten tiedä jaksanko kauaa. 😭

Kun oli 8v. vanhempani erosivat. En oikeen muista hyvin aikaa ennen sitä. Jotain vähän.
Muistan sen päivän kun eilisen kun mulle kerrottiin. Mä oli aistinu sen jotenki jo vähä aikaa...Ei ne kylläkään koskaan riidelly mun ja sisarusteni nähden tai muuta.
Kun äiti tuli mun luokse ja sanoi, että pitäis vähän puhua, muistan kysyneeni siltä, että "erootteko te".

Meilla kävi onnekkaasti. Kun äiti muutti pois, hän muutti samalle paikkakunnalle ja teimme sellaisen järjestelyn, että joka toinen viikko toisen luona ja joka toinen toisen. Harvoin kukaan saa sellaista mahdollisuutta.

Nykyään suhde äitiini on vahva. Pystyn puhumaan hänelle melkein mistä vaan. Hän on naimisissa ja mieskin on kiva ja heillä on yhteinen lapsi,tyttö. Tulemme hyvin toimeen.

Isäkin on uusissa naimisissa ja heillä on yhteinen lapsi, poika. Olette varmaan kuulleet "pahasta äitipuolesta". No tätä voi hyvin verrata. Tuntuu, että se viikko, jona olemme siellä, olemme tälle riesaksi. Aina ja kokoajan, vaikka se lapsi ei ole enään mikään sylivauva, sitä lellitään ja hemmotellaan, ihan piloille. Hän saa kaiken huomion, eikä puolustuksena mene millään, että se on pieni. Ei se niin pieni enään ole!
En voi haliakkaan isääni, kun tämä juoksee kaukaata väliimme ja työntää minut pois ja huutaa "mene pois, tää on mun isi!"
Ette välttämättä tajua kuinka pahaa se tekee.😭
En muista koska viimeksi olen halinut isääni. Siksi välimme ovat etäiset. En paljon puhu hänelle asioistani.

Ja se äitipuoli. Sille en voi kertoa mitään. Vielä kertaakaan ei ole sellasta viikkoa, kun en olisi huutanut sille tai oltaisiin riidelty.
En tiedä mitä se sanoo isälleni aina ja tämä tulee valittamaan minulle. 😑❓

Tuntuu, etten kuulu siihen perheeseen enään, vaikka olen asunut siinä yli triplasti kaemmin kuin äitipuoli(

moi

Mulla on huonot välit mun vanhempiin, istun koulikodissa, kun mun vanhemmat ovat siviilissä. Mun vanhemmat on ihan kauheita. Mutsi ja faija on eronnut ennen mun syntymää, nyt mutsi asuu viidettä vuotta miehensä kanssa saman katon alla ja mätänen täällä koulukodissa. OTTAKAA KANTAA!!!!😞

Mä olen perhekodissa koska siskon kuoleman jälkeen äiti alko mua inhoon. Nyt mä inhoon sitä vaikka en haluais. Kerran yhtenä yönä olin vähällä äitini tappaa sitten kirjoitin äkkiä meiliä yhelle tukihenkilölle ja lähi kotoa pois. Mun isää rakastan mutta iskä on nynnerö en halua sellaiseksi mieheksi itse. Tämä ei ole vissiin kannanotto sulle en osaa sitä tehdä.

Mun vanhemmat ei oo eronnu, me ollaan oikea malliperhe.
Lukuun ottamatta meidän synkkää salaisuutta.
Mun veli teki itsemurhan, syynä oli masennus. Olin tuolloin vielä suhteellisen pieni, joten mulle ei vaivauduttu selittämään veljen poissaoloa.
Vuoden ajan odotin joka viikonloppu veljeä lomille, mutta ei näkynyt. Sitten minulle kerrotiin että veli on muuttanut pois. Fiksua, eikö?
No, lopulta sain tietää että veljeni oli kuollut, tekemällä itsemurhan.
En ollut edes hautajaisissa, ja se sattui. Rakkain ihminen minulle, enkä saanut edes hyvästellä.

Minäkin olen masentunut, mutta vanhempani toitottavat minun olevan täysin terve, käskevät ryhdistäytymään.
"Älä viitsi leikkiä tuollaisella asialla".
Kotona en voi puhua tästä asiasta, koska se lakaistaan heti maton alle.
Niinpä kävin lääkärissä, kerroin loputtomasta väsymyksestä ja tuskasta joka sisälläni asuu.
Sain ajan nuorisopsykiatrille. Äitini perui ajan, koska hänen tyttärensä EI OLE MASENTUNUT.
Lisäksi hän soitti minua auttaneelle lääkärille ja pyysi anteeksi minun käytöstäni.
Sanokaa mitä minä teen? Kun tuntuu etten enää jaksa tätä sisälläni jauhavaa pahaa oloa, mutten voi hakea apuakaan koska vanhempani sen kieltävät minulta.
Onko tästä enää ulospääsyä?

moi...

mun on pakko maretsu sanoo sulle, että mulla on kans viiltelyä ja se ei oo helppoo.. mailaile.

Balafre kirjoitti 14.05.2005 klo 10:57:

Kun tuntuu etten enää jaksa tätä sisälläni jauhavaa pahaa oloa, mutten voi hakea apuakaan koska vanhempani sen kieltävät minulta.
Onko tästä enää ulospääsyä?

En keksinyt kirjoituksestasi, minkä ikäinen olet. Mutta ei sillä liene niin väliä.

Sinun pitää saada apua. En hyväksy vanhempiesi yritystä estää sitä. Ilmeisesti aihe on heille kovin kipeä.

Tarvinnet asiaan aikuista tukea. Tuleeko mieleesi sellaista sukulaista tai tuttavaa, jolle voisit asiasta kertoa?

Vai tuntuuko paremmalta pitäytyä ammattiauttajissa? Voitko ottaa uudestaan yhteyttä aiempaan lääkäriin? Onko kouluterveydenhoitajaa tms., joka voisi auttaa?

Vanhemmillasi ei ole oikeuttaa estää Sinua saamasta apua itsellesi. Ehkä hekin tarvitsisivat apua, mutta sen ei pitäisi olla Sinun murheesi.

Yritä jaksaa huolehtia itsestäsi. Pidä puolesi. Hankalaa voi olla, mutta ulospääsy löytyy. Kerro meille, miten asia etenee.

Urpo

moi... kuules, sulla on oikeus hoitoon jos haluat. SÄ SAAT SITÄ APUA!(: Mullakin on vaikeeta ja sullakin on, mä sain esimerkiksi opiskelu paikan ja se auttoi. Mun vanhemmat on kans salaillut mult tosi paljon asioita mutta kyllä me pärjätään!

Sain varattua ajan, ilman että vanhempani puuttuivat asiaan.
Ja jopa kävinkin sen kallonkutistajan juttusilla. Määräsi lääkettä, ja terapiaa.
Korvat punaisena olen kuunnellut äitini läksytystä, mutta saarnatkoon.
Onneksi en enää asu kotona, niin se ei ole jatkuvaa.
Kai tästä selvitään.

Hienoa, Balafre ja taputuksia selkään, hellästi vaan. Sun äitisi kuullostaa samalta kuin mun äitini. Eli ei hänen mielipiteistään kannata hirveäsi välittää.

Mun äidin mielestä minussa ei koskaan ollut mitään sellaista mistä olisi saanut puhua. Äidin mielestä meidän perheen asiat piti hoitaa kotona. Mutta kotonakaan ei saanut puhua mistään "päähän" liittyvästä asiasta. Kun sellaiset asiat nyt vaan menivät itsestään ohi.

Siitä sitten onkin jäänyt sellainen tunne, että ei mulla ole mitään oikeaa vikaa koskaan. Kaikki olot menevät ohi kun vaan jaksaa odottaa.

Moi! Mä en niin usein kirjoitakaan tänne viestiketjuun, niin nyt ajattelin kirjottaa. Siis:

Mun vanhemmat eros silloin ku mä olin 8-vuotias. Isä jäi asumaan kotia ja äiti muutti lähelle erääseen kaupunkiin. Ei meillä asiat kovin hyvvin olleet, mutta minulla oli kohtalaisen kivaa olla kun keskimmäinen meistä kolmesta tyttärestä jäi kotia. (vanhin muutti -95 pois kotoa)

Ei sillä, kyllähän minullakin hieman vaikeuksia oli; näpistelin tavaroita sukulaisilta...

Pari vuotta matkustelin kahden kodin välillä. Viikot isällä ja viikonloput äidillä.

Ollessani 9-vuotias tapahtui vakava liikenneonnettomuus, mutta ei siitä sen enempää, että sairaalassa jouduttiin käymään laittamassa muutampi ruuvi ja mutteri kohdalleen... 😉 Äiti oli sairaalassa viikot ja isä viikonloput.

Päästessäni pois sairaalasta aloitin kouluni melkein heti, ja silloin oli koulussa kamalaa, kun ei ollut kavereita.

Siirtyessäni yläasteelle ensimmäinen vuosi meni erityisopetuksen turvin eteenpäin. Vasta toisena vuona minua kiusattiin niin pahasti, että aloin lintsaamaan ja lopulta en suostunut enää menemään kouluun ollenkaan.

Loppujenlopuksi minut erotettiin koulusta ja tässä sitä nyt ollaan koulukodissa monen mutkan kautta.