Olen nyt parikymppinen tyttö ja isäni kuoli pari kuukautta sitten. Se tuli vähän yllättäen. Just nyt olen siinä vaiheessa että kaipaisin muiden kokemuksia miten jaksaa eteenpäin? Pysyykö tää outo tyhjyyden tunne aina? Olen kokenu syyllisyyttä, joka oli mulle ihan uusi tunne. Näköjään syyllisyyden kanssa on jopa helpompi elää kuin hyväksyä että elämässä vaan tapahtuu asioita. Jos jollain on kokemusta niin kertokaa miten jaksaa eteenpäin. Oon aika yksin tunteideni kanssa ei oikein ole ketään läheistä vierellä.
Hei!
Ensinnäkin otan osaa isäsi kuoleman johdosta.
Oma isäni meni pois kun olin 24 ja kieltämättä se tuntui tosi rankalta. Olin ollut
isän tyttö.
Voitko puhua omaistesi, äitisi, sisarutesi kanssa asiasta ja tuntemuksistasi tai
ystäviesi kanssa. Mikäli et voi, aina voit varata ajan seurakunnan diakoniatyöntekijälle ja sieltä mahdollisesti saada tukea ja neuvoja ahdistukseesi. Pääasia että et jää yksin.
Olen mukana surussasi. 2 kk on lyhyt aika, ajan mittaan suru hälvenee ja jaksat
suunnitella tulevaa eri tavalla. Sinulla on lupa surra, lupa olla jaksamatta mutta
koeta tehdä myös jotain muuta, jos jaksamisesi antaa periksi. Rukoilen puolestasi☺️❤️
Kiitti vastauksesta. Ite olin viimeisinä vuosina hyvissä väleissä isä kanssa ja jaettiin samaa luonnetta ja samoja ongelmia eniten meidän perheessä. Nyt tuntuu vähän että olen jäänyt ilman sitä auttavaa juttukaveria jonka luokse saattoi mennä puhumaan.
Sisarusteni kanssa en ole läheinen, ja äidille puhuminen tuntuisi vastenmieliseltä. En tahtoisi näyttää heille suruani. Lähinnä siksi ettei äiti huolestuisi jaksamisestani. Ystäviä minulla on harva, mutta heillä ei ole omakohtaista kokemusta joten he eivät osaa sanoa oikein mitään. Turvaan tällä hetkellä terapeuttiini kerran viikossa. Olen miettinyt seurakuntien sururyhmiä mutta se jää nähtäväksi ehdinkö mennä. Töitä jaksan tehdä vaikka paljon muuta ei sitten jaksaisikaan. Kai tämä tästä vaan ajan kanssa pikkuhiljaa 🙂
En osaa oikein sanoa muuta kuin että otan osaa. ☹️ Halusin nyt kuitenkin kirjoittaa sen tähän sinun nähtäväksesi.
Ja vaikkei minulla ole kokemusta tuollaisesta tilanteesta, niin luulisin, että tavallisten arkipäivän rutiinien ylläpitäminen voisi olla helpottava juttu. Se, että koittaa muistuttaa itseään siitä, että elämä jatkuu kaikesta huolimatta, ehkä auttaa kestämään henkistä tuskaa paremmin.
Paljon voimia sinulle! <3
Hei vaeltelija!
En ole käynyt täällä aikoihin kun olin operaatiossa mutta palasin katsomaan
mahdollisia viestejäsi. Mitä sinulle nyt kuuluu? Onko olo yhtään parempi?
Jaksamista sinulle, muista hakeutua pois kotoa silloin tällöin. Joko olet löytänyt ryhmän? Rukoilen puolestasi 🙂
Pakersin töitä, vaikka välillä on ollut rankkoja hetkiä. Nyt vasta tullut semmoinen olo että en enää jaksa. Silmät jotenkin "avatui" taas, että en ikinä näe isää enää. Välillä taas on helpompia päiviä. Olisin niin toivonut että hänen elämänsä olis helpottunut. Enkä itse älynnyt ja osannut auttaa.
Työt loppui ja tuntuu etten oikein tiedä miten jatkaisi. En ole mennyt mihinkään ryhmään. Jotenkin mietityttää onko niissä seurakunnan sururyhmissä vain vanhempia ihmisiä. Toisaalta onhan se vapaaehtoista eikä pakkoa sinne ole mennä toista kertaa jos ei viihdykään.
Hei vaeltaja 🙂!
Mikset käväisisi tai soittaisi omaan seurakuntaasi. Siellä voit keskustella ja kysellä asioista papilta tai diakoniatyöntekijältä tai keneltä tahansa, kuka tahansa siellä osaa vastata kysymyksiisi tai neuvota kenen puoleen kääntyisit. Tai soita papille tai diakoniatyöntekijälle.
Siitähän voisit aloittaa. Jo keskustelu auttaisi ja jos löydät ryhmän niin siellä saisit vertaistukea muilta saman asian kokeneilta.
Otan osaa suruusi, oma isäni meni kun olin 24 v ja ikävöin häntä kymmenienkin vuosien jälkeen. Jaksamista ja voimia arkeesi ☺️❤️