Kerron teille tarinan, oman elämäni tarinan.
Ehkä siitä on Sinulle apua, ehkä ei.

Synnyin kaikilla mittapuilla perinteiseen suomalaiseen perheeseen. Isä joi ja äiti kesti kunnes olin kahden vanha. Silloin hän päätti että ukko valitsee joko viinan taikka perheen. Ja silloin kävi onnekkaasti, isäni valitsi perheen.

Minä ja pikkuveljeni elimme onnellista lapsuutta raittiissa perheessä. Oli omakotitalo, iso piha, koira, muttei sentään kesämökkiä.

Kun olin noin 7 vuotias, koulua aloittava lapsi minulla ilmenivät ensimmäiset oireet. Pieniä ja vähän näkyvämpiäkin pakkoliikkeitä. Se oli kuulemma normaalia, varsinkin kun olin aina ollut herkkä lapsi. Jännitin asioita kovasti ja vatsani oli usein sen takia sekaisin, sen muistan.

Koulun ensimmäiset kaksi vuotta (1. ja 2. luokka) menivät hyvin, mietittiin jopa että hyppäisin kolmannen luokan yli suoraan neljännelle. En kuitenkaan tehnyt niin ja olen monesti miettinyt olisivatko asiat paremmin jos olisin niin tehnyt.

Kolmannella luokalla kaverini alkoivat kiusaamaan minua, en vieläkään tiedä miksi. Olin ehkä liian herkkä, tai sitten käyttäydyin oudosti, en tiedä. Joka päivä kotimatkallani entiset kaverini seurasivat minua ja löivät, syöttivät lunta ja haukkuivat sekä nauroivat. Soitin usein kotimatkan jälkeen äidille, hänen työpaikalleen, ja itkin. Minulla ei ollut yhtäkään ystävää. Olin aivan yksin.

Kiusaaminen jatkui seuraaville luokille aina kuudennen luokan loppuun asti. Olin sinä aikana kehittänyt itselleni mielikuvitusystävän. ”Suden”.

”Susi” on kahdella jalalla seisova, yli 2 metrin mittainen ystävä. Sille kerroin kaiken vääryyden ja sorron mitä jouduin kokemaan. Luovutin sille itsestäni ison määrän vihaa ja epätoivoa.

Kuudennen ja seitsemännen luokan välisenä kesänä kasvoin pituutta 15 senttiä. Olin eräs luokkani pienimmistä kuudennella, ja luokkani pisin seitsemännellä. Osat vaihtuivat minun ja kiusaajieni välillä. Minusta tuli luokkani häirikkö jo seitsemännen luokan syksyllä. Liikuntatunneilla pelejä pelatessa kostin fyysisellä voimallani kiusaajille kaiken sen mitä olin joutunut kokemaan. Usein opettaja määräsi minut jo ennen pelien alkua kuntosalin puolelle koska hän tiesi etten osannut pelata satuttamatta muita.

”Susi” oli kuitenkin ehtiny voimistua mielessäni minua vahvemmaksi, ja seitsemännen luokan keväällä se ilmestyi minulle. (Jälkeenpäin tiedän että kyse oli hallusinaatiosta.)
Olin käymässä nukkumaan kun se ilmestyi huoneeni nurkkaan. Sen nahka oli revennyt monesta kohtaa ja sen haavoista virtasi veren ja mädän sekaista nestettä. Se ei ollut enää ystävällinen vaan se murisi, ei puhunut, mutta ymmärsin mitä sen murina tarkoitti. Se aikoi satuttaa minua. Enempää en muista. Aamulla heräsin omasta sängystäni (täysin vahingoittumattomana) ja oloni ei ollut hyvä, sen voin sanoa.

Kahdeksannella luokalla kävin ensimmäisen kerran psykiatrilla itsetuhoisuuden, masennusoireiden ja aggressiivisuuden takia. Avuksi Cipralex ja kotiin. Oloni ei paljoakaan kohentunut jos sitäkään mutta sinnittelin koulussa kuitenkin.

Yhdeksännen luokan syksyllä löysin alkoholin ja tein tyhmiä asioita. Hajotin ikkunoita ja irtaimistoa.
Eräänä päivänä Susi ilmestyi taas, olin silloin kotona. Katsoin vessan peiliin ja näin sen seisovan selkäni takana.
Se murisi selvän käskyn josta ei voinut erehtyä.

”Tapa isäsi ja äitisi”

En kyennyt vastustamaan sen tahtoa vaan menin omakotitalomme alakertaan ja hyökkäsin isäni kimppuun. Isäni on onneksi vahva mies ja sai pideltyä minua maassa kunnes poliisit ehtivät paikalle. Seuraavan yön vietin putkassa epäiltynä huumeiden käytöstä, mutta aamulla testit olivat negatiiviset ja koska olin rauhallinen pääsin kotiin.

Ei ollut helppoa kohdata perhettäni tekemäni jälkeen.

Joulu meni ja koitti kevät. Eräänä iltana minun voimani sitten loppuivat kaiken ahdistuksen ja ääniharhojen keskellä. Soitin isälleni että tämä on loppu ja voi tulla hakemaan minut eräästä risteyksestä kotini lähellä. Isäni tuli ja minä makasin maassa keskellä tietä. En puhunut, en vastannut isäni kysymyksiin. En reagoinut mihinkään. Silloin isäni ajoi kotini sijasta paikalliseen sairaalaan ja vei minut päivystykseen. Huumeseula oli jälleen negatiivinen ja niin päädyin 16 vuotiaana ensimmäisen kerran suljetulle osastolle.

Olin suljetulla osastolla 6 kuukautta. Lääkkeeksi iso annos ketipinoria ja terapia (joka ei sitten koskaan alkanut koska lääkäri ei kirjoittanut lähetettä).
.
Aikanaan pääsin pois suljetulta ja muutama kuukausi meni hyvin. Ketipinoria laskettiin ja olin ammattikoulussa sellaisella erityisluokalla opiskelemassa ja tutustumassa mahdollista linjan valintaa varten.

Ahdistus ei kuitenkaan loppunut. Pelot eivät loppuneet. Ja Susi tuli taas.

Olin jo toisen kerran putkassa perheeni tappamisen yrittämisen takia. Veressäni oli silloin alkoholia joten sairaalan sijasta siis putkaan. Aamulla olin rauhallinen ja pääsin kotiin.

En tosiaankaan tiennyt miten jaksaa itseni kanssa.

Silloin olin heikoilla henkisesti, jatkuvasti ahdistunut ja epätoivoinen. Ja sellaisiin ihmisiin päihteet tarttuvat herkästi. Aloitin päihteilyn alkoholilla ja siirryin pian muuhunkin valikoimaan. Päihteet veivät pois todellisuudesta, pois ahdistuksesta.

Tässä kohtaa joudun jättämään aukon kertomukseeni muistikuvien vähyyden ja erityisen raakuuden takia.

Ja arvaatte varmaankin ettei päihteistä saatu apu ollut kuin hetkellistä.
Vuosien 2009 ja 2013(kevään) välisenä aikana olen ollut suljetulla osastolla/mielisairaalassa 11 kertaa. Lääkärit laittoivat kaikki kuulo- näkö- ja tuntoharhat päihteiden piikkiin. Minulle määrättiin milloin mitäkin lääkkeitä unilääkkeistä bentsojen kautta neurolepteihin.

Olen 188 senttiä pitkä ja painoin huonoimpaan aikaan noin 60 kiloa. Valvoin yöt ja nukuin päivät. Asuin omassa asunnossa ja koska sosiaalitoimistosta saadut rahat menivät päihteisiin söin vettä johon sekoitin mausteita. Lääkitykseni isojen neuroleptiannosten ja sitkeyden ansiosta selvisin melkein kaikista käskevistä äänistä toteuttamatta niitä. Olin aivan lopussa sekä henkisesti että fyysisesti.

Sitten koitti 2013 kevät, ja eräänä maaliskuun yönä olin kerrostalon (jossa asuin) kellarissa tulitikkuaskin kanssa koska äänet käskivät minua polttamaan kyseisen kerrostalon. Olin juuri sytyttämässä ilmanvaihtokanavan eristevillaa tuleen kun puhelimeni soi. Eräs ystäväni kysyi mitä ajattelin tehdä sinä yönä ja kerroin että grillijuhlat oli suunnitelmissa. Ystäväni ehdotti että hän tulisi käymään ennenkuin teen mitään tyhmää ja onneksi suostuin. Laitoin tikun takaisin askiin ja menin asunnolleni. Raivo tuli yllättäen ja hakkasin metallisella naulakon tangolla hajalle kaiken minkä sain. Kun ystäväni tuli oli ehjänä sohva ja puolet sohvapöydästä. Hän sanoi että minun olisi syytä mennä lääkäriin. Kaiken vihani pois purkaneena seurasin hänen kehotustaan kuin lammas. Loppuun ajettuna.

Silloin aloitin matkan jolla olen vieläkin.

Kävelin paikallisen sairaalan päivystykseen ja kerroin mitä oli tapahtunut. Olin liiankin rauhallinen, millään ei ollut enää mitään väliä. Vietin yön tarkkailussa ja seuraavana päivänä pääsin suljetulle osastolle.
Uusi (minulle) lääkäri otti minut vakavasti. Hän muotoili asian niin; että joko suostun hoitoon tai hän laittaa minut pakkohoitoon. Päihteitä ei sallittu. Suostuin siis hoitoon ja ensimmäisenä laitettiin lääkitys kuntoon. Minulla meni 3 neuroleptiä yhtäaikaa ja se muutettiin niin että menee vähän isompi annos mutta vain yhtä. Sain vihdoin diagnoosin. Skitsofrenia. Ja lääke alkoi toimia. Harhaisuus alkoi kadota uuden lääkkeen ja päihteettömyyden ansiosta. Sain painoa, pystyin nukkumaan ja mieleni alkoi tasaantua.

Vietin osastolla 4 kuukautta ja sinä aikana tehtiin sopimus palvelutalon kanssa. Heinäkuussa 2013 muutin palvelutaloon asumaan ja samalla viikolla pudotettiin viimeinen osa bentsoista pois.

Nyt olen siis ollut hoidossa reilut 9 kuukautta. Raittiina saman verran. Oloni on tasainen ja olen löytänyt rauhan itseni kanssa. Sudesta ei ole kuulunut, käskevät äänet ja muut harhat ovat pysyneet poissa. Kuntoudun lisää joka päivä. Jaksan tehdä enemmän asioita, osaan käyttää rahojani melko säästeliäästi ja en ole aggressiivinen.

Ahdistus kuuluu elämääni varmasti loppu ikäni, mutta tulen toimeen sen kanssa. Minulla on nyt oikeanlaiset keinot sen kohtaamiseen.

Mies, 21 vuotta, 188 senttiä, 95kg, Kuntoutuja.

Voimia kaikille lukijoille, ja myös niille jotka eivät jaksaneet lukea koko tekstiä!