Varoitus, tästä tulee todella pitkä. Toivottavasti edes joku jaksaa lukea. Pahoittelen myös sekavuutta, koska mun aivot on tosi pahassa sumussa. Tää on enimmäkseen vaan avautumista, en hae ratkasua mihinkään. Halusin vaan jakaa kokemukseni ja salaa ehkä toivon, että joku jaksaisi lukea loppuun ja kommentoisi 🙂

Olen ollut enemmän tai vähemmän masentunut jo teini-iästä saakka, lähinnä mun ulkonäkööni kohdistuvan koulukiusaamisen takia. Tällä hetkellä olen 25-vuotias ja jäänyt työttömäksi n. puolitoista vuotta sitten. Mun masennus paheni about kaks vuotta sitten, koska uuvuin pahasti huonojen työolojen takia, eikä työ ollut muutenkaan mieluisaa. Tein sitä silloin vain rahan takia, ja haaveilin opiskelusta yliopistossa seuraavana vuonna. No, kävin työterveydessä monta kertaa juttelemassa olostani, mutta lääkäri oli sillä kannalla, ettei sairaslomaa tarvita ja että mun pitää vaan jaksaa, irtosanoutuminen ei ole viisas vaihtoehto jne. No, lopulta irtisanouduin koska en jaksanut enää. Tää työterveyslääkäri ei sillon sanallakaan maininnut mistään lähetteestä psykiatrian polille tms. Joten silloin irtisanoutuminen tuntu ainoolta vaihtoehdolta, kun voimat oli muutenkin ihan lopussa.

No, sitten kun olin irtisanoutumisen jälkeen hetken levännyt, ymmärsin mennä terveyskeskukseen omalle lääkärille, joka onneksi laittoi lähetteen psykiatrian polille. Siellä oon siis ollut nyt kohta sen puolitoista vuotta asiakkaana, mut minkäänlaista kunnollista apua en oo sieltäkään toistaiseksi saanut. Kävin hetken psykiatrisella sairaanhoitajalla juttelemassa, mutta siitä ei ihan hirveesti ollut hyötyä, koska mun mielestä pelkkä sairaanhoitaja ei ollut tarpeeksi. Sairaanhoitajalta ei missään nimessä voi olettaa samaa, kuin esim. psykologilta tai psykoterapeutilta. Mun lääkärini sitten lopetti multa noi sairaanhoitajan käynnit, ja kysyin että olisko mahdollista saada lähete Kelan tukemaan psykoterapiaan. Kuulemma ei kannata, koska lääkäri on tässä todennut, että mulla saattaisi olla epävakaa persoonallisuushäiriö, ja siihen on tehokas kuulemma vain ja ainoastaan ( !!! ) dialektinen käyttäytymisterapia.

Lääkäri laittoi mut jonoon syksyllä alkavaan DKT-ryhmään, ja odotellessa pääsin potilaaksi psykiatriselle päiväosastolle. No, kävin siellä hetken aikaa, mutta mulle rupesi olemaan aina vain vaikeampaa ja vaikeampaa päästä sängystä ylös, joten monena päivänä käynnit jäi välistä. Meillä ei tässä pikkukaupungissa ole julkista liikennettä, joten pakko kävellä paikasta toiseen. Kävelymatkaa tuli aina yhteen suuntaan puoli tuntia, kun menin sairaalalle. Ihan sinänsä kiva matka, että sai samalla hyötyliikuntaa. Mutta masentuneena ei hirveästi houkutellut, koska herääminen ja sängystä ylös pääseminenkin oli välillä aivan ylivoimaista.

Käynnit päiväosastollakin loppui osittain tuosta syystä. Alkuun siis jaksoin käydä ihan ok osastolla, mutta mun sairaanhoitaja siellä oli jälleen kerran ammattitaidoton. Se ei muistanut asioita joita olin aiemmin kertonut, kysyi monta kertaa uudestaan samoja asioita jotka olin jo tuhat kertaa selittänyt ja tarttui ihan vääriin asioihin. Lisäksi se itse perui näitä meidän yksilökeskusteluaikoja, joita piti olla viikottain, mutta todellisuudessa ehkä kerran kuukaudessa jos sitäkään. Sitten ei kuulemma ikinä ollut spontaanisti aikaa jutella kahden kesken, vaikka tuntui ettei tehty siellä osastolla ikinä mitään muuta kun vain istuttiin ringissä muiden potilaiden ja sairaanhoitajien kanssa se 6h/päivä ja sairaanhoitajat vaan keskustelivat joistain ns. turhista jokapäiväisistä asioista meidän kanssamme väkisin. Tuntui, että olo taas vain huononi tossa kohtaa, koska olisin kaivannut viikottaista yksilökeskustelua.

Tässä kohtaa mainittakoon, että lääkäri oli lopulta sitä mieltä, että mulla on epävakaa persoonallisuushäiriö. Kirjoitti johonkin raporttiinsa tuon ylös, muttei todellista diagnoosia koskaan tehnyt. Yksi sairaanhoitaja ihmetteli myös, että miksei löydä diagnoosia mistään, koska en voi osallistua DKT:hen jossei mulla ole virallista diagnoosia. No, yhdessä vaiheessa lääkäri sitten rupesikin miettimään, että mitä jos mulla onkin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Että pitäisi kokeilla yhtä mielialantasaajalääkettä, että sillä se sitten kuulemma selviäisi jos lääke tehoaisi. Okei?

Viimeisimmässä hoitokokouksessa lääkärin ja hoitajan kanssa sovittiin, että jään sitten odottamaan syksyllä alkavaa DKT:ta (se dialektinen käyttäytymisterapia) enkä käy enää osastolla koska en jaksanut ilmaantua enää sinne paikalle enkä ollut hyötynyt siitä. Mutta nyt kesällä mun täytyisi kuulemma käydä kuntouttavassa työtoiminnassa. Ihmettelen, että millä voimilla, kun en pystynyt aina lähtemään edes päiväosastolle, missä ei tarvinnut tehdä käytännössä mitään? Sanoinkin, että koen itseni todella sairaaksi tällä hetkellä, mutta lääkäri ei hirveesti noteerannut tuota.

Mua rupesi muutenkin tosi paljon ahdistamaan mun psykiatrin asenne. Se kysyi multa, että mitä mä nyt sitten odotan mun tulevaisuudelta ja mikä ois mun tavoitteeni. Vastasin, että haluaisin vain saada oloni parantumaan niin että olisin sen verran hyvässä kunnossa, että voisin hakea opiskelemaan ja pystyisin osallistumaan pääsykokeisiin. Olen siis aikaisempina keväinä hakenut yhteishaussa ammattikorkeeseen ja yliopistoon, mutta en ole osallistunut pääsykokeisiin, koska masennukseni takia olen jäänyt vain sänkyyn rypemään itsesäälissä ja ahdistuksessa. Tähän vastaukseeni lääkäri tokaisi, että ”No sähän oot jo monta vuotta yrittänyt hakea opiskelemaan, mutta ei siitä mitään ole tullut kun et ole edes pääsykokeisiin mennyt. Luuletko, että yhtäkkiä olisikin toisin?!” Olin hiukan tyrmistynyt vastaukesta, ja mietin, että niin. Miksiköhän on jäänyt monena vuotena vain yritykseksi..? Koska mun oloni on vaan huonontunut, enkä ole saanut mielestäni asianmukaista hoitoa mistään. Tuli paha mieli, ja sellainen olo, että se luulee että tyyliin feikkaan masennukseni ja olen vain saamaton ja laiska. En oikeen tajua, koska alkukeväästä sama lääkäri sanoi, että mun ei kannata hakea tämän kevään yhteishaussa, koska mun kannattaa ensin parannella itseäni että olisin mahdollisimman hyvässä opiskelukunnossa. Jotenkin nyt ristiriitaista. Tuntuu, ettei toi lääkäri nyt oo hirveen mukana. Mun pääni on ihan sekaisin, kun on sellainen fiilis että mua vaan on pompoteltu joka paikkaan ja sanottu mitä sylki suuhun tuo, ja sit seuraavaan kertaan mennessä on unohdettu mitä viimeks on puhuttu. Lääkäri nyt sitten lopulta unohti kokonaan ilmeisesti, että mistään kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja lääkekokeilusta oltiin puhuttu aikaisemmassa hoitokokouksessa, eikä sanallakaan maininnut noita asioita. Itsekin unohdin, koska olin niin tuohduksissa tuosta opiskeluhakujutusta.

Olen tällä hetkellä pahasti asiantuntevan keskusteluavun tarpeessa, mielestäni se auttaisi kaikkein eniten mua eteenpäin. Tällä hetkellä oon todella rikki, käytännössä vaan makaan sängyssä kaiket päivät ja itken. En jaksais enää tätä elämää, mietin oikeesti sen päättämistä päivittäin, vaikka en haluaisi kuolla koska sisimmässäni toivon, että elämällä ois vielä mulle jotain annettavana. Tää mun nykyinen tilanteeni vaan tuntuu niin toivottomalta, ajatustoiminta on epäselvää ja olo epätodellinen ja en nää tän sumupilven sisältä selkeesti mitään. Hengittäminenkin tuntuu raskaalta. Mulla ei ole ruokahalua enää, joka on entiselle ahmimishäiriöiselle outoa. En jaksa tehdä enää mitään mistä ennen nautin, esim. taide, liikunta ja lukeminen. Asioihin on vaikea keskittyä, en jaksa tavata ihmisiä ja olla sosiaalinen. En jaksa vastata kenenkään viesteihin tai soittoihin.

Yritän ajatella, että pitää kestää ja koittaa hakea keväällä opiskelemaan. Opiskelu varmaan auttaisi oloa lopulta myös, koska saisin valmistua ammattiin joka mua kiinnostaa. Ahdistaa ajatus, että joutuisin tekemään vielä jotain työtä, jota kohtaan ei ole minkäänlaista paloa. Se veisi mun oloani taas vielä huonommaksi.

Noh, lopulta mietin vaan, että onko vika todellakin psykiatrian polissa vai mussa. Että en vain osaa ottaa apua vastaan ja mun pitäisi olla kiitollinen, että mulle on edes apua tarjottu. Pää on kaikesta niin sekaisin, etten enää osaa erottaa pahemmin oikeaa väärästä. Että onko polilla toimittu epäammattimaisella tavalla vai olenko vain itse idiootti.