Olen 18 vuotias tyttö, viimeistä vuotta ammattikoulussa.
Ongelmia minulla on ollut lähes aina, syrjintää ja kiusaamista alaluokista lähtien. Kuudennella luokalla aloitin viiltelyn, mutta ylä-asteelle mennessä se paheni. Seiskaluokalla jouduin hyväksikäytetyksi. Ikää minulla oli silloin 13 vuotta, miehellä yli 40. Aloin pelkäämään miehiä.
Syytän itseäni edelleen, suostuinhan tapahtumaan, hän ei ottanut minua väkisin.
Viiltelin paljon. Kahdeksannella luokalla yritin itsemurhaa. Viilsin ranteita, mutta en tarpeeksi. Minua käytettiin sinä vuonna toisen kerran hyväksi.
Isäni, pakotti minut puhumaan. En kuitenkaan kertonut hänelle hyväksikäytöstä, suljin siis suurimman ongelman pois. Isäni mielestä olin vain huomion hakuinen nuori.
Yhdeksännellä luokalla kirjoitin tarinoita joita annoin eräälle opettajalle luettavaksi. Hän hankki minulle apua, ja tuli tuekseni kun menin puhumaan eräälle mielenterveyspuolen sairaanhoitajalle.
Juttelimme paljon, ja hän totesi, että tarvitsisin mielialalääkityksen. Pelkäsin paljon, koska tiesin, ettei isäni hyväksyisi sitä.
Kun hän soitti isälleni, isä pisti huudot pystyyn ja sanoi, etten minä mitään lääkkeitä saa. Samalla isäni käski minun katkaista hoitosuhde.
Kotona esitin pirteää, ja kätkin kaiken synkkyyteni opiskeluun.

Toiselle paikkakunnalle muutto oli vaikeaa aikaa. Isäni on sairas, ja hän purki erityisesti silloin pahaa oloaan minuun. Mies, joka oli ensimmäisenä käyttänyt minua hyväkseen, alkoi häiriköidä minua, ollessani ensimmäistä vuotta ammattikoulussa. Jouduin kertomaan asiasta kuraattorille ja hän teki lilmoituksen poliiseille.
Pelkäsin isän rektiota.
Jouduin silloin lastenkotiin.
Isäni syytti minua kaikesta, tapahtuneesta. Kerroin sosiaalityöntekijöille vaikeasta lapsuudestanikin, ja osittain he syyttivät isää, mikä oli minulle vaikeaa. Isän vikahan ei mikään ollut. Minut huostaanotettiin ja asuin melkein 1½ vuotta lastenkodissa. Muutin omaan asuntoon.

Sitten tuli lisää ongelmia: aloin juomaan paljon. Join vain jatkuvasti, eikä millään muulla ollut enää mitään väliä, oli vain pakko päästä kallistamaan kuppia. Silloin tein jälleen suuren virheen: petin parhaimman ystäväni luottamuksen. Ja pahimmalla mahdollisella tavalla.
Harrastin seksiä hänen poikaystävänsä kanssa.
Välimme menivät luonnollisestikin poikki ja taas vaan ryypännyt, hakenut lohtua.
Itsemurha on alkanut pyöriä mielessä eikä puhumisestakaan tunnu enää olevan apua.

Mitä teen?