Tulin katsomaan tukiasemalta keskusteluketjua. Sain net-tuesta vastauksen, että teemaryhmässä ei ole vielä riittävästi henkilöitä ryhmän perustamiseksi. Minua avoimuus ei häiritse, mutta se kylläkin, että samoja keskusteluja käydään kahdessa eri foorumissa. Mutta teemaryhmän idea on periaatteessa ok, en vain tiedä tällä hetkellä pystynkö sitoutumaan siihen kuinka paljon, vointini on aika heikko.

Minulla vaativa persoonallisuus määriteltiin vajaa vuosi sitten. En ole oikein osannut kategorioida sitä omaan luokkaansa. Mutta kyllä minä sen tunnistan, myös sen, missä menee hyvän vaativuuden ja sairauden raja. Mutta sen toteuttaminen elämässä on toinen asia.

Kyllä minäkin murehdin ja pelkään ennakolta, mutta pystyn hallitsemaan sen puolen melko hyvin, täydellisyyden tavoitteluani en pysty. Minulla on lapsuudesta asti ollut voimakas tarve miellyttää ihmisiä ja osoittaa teoillani olemiseni tärkeys.

En tiedä liittyykö sinulla ilon tuntemattomuus samaan kuin minulla, kaikkien asioiden tulee olla hyvin, jotta voi rentoutua, nauttia elämästä ja olosta. Niinhän ei todellisuudessa oikein voi olla, etenkin, jos uupumuksesta ja elämän haasteista on saanut nauttia riittävän kauan. Mutta pyöriminen oravanpyörässä on vaikeaa, niin on siitä pois heittäytyminen ja jaloilleen pääseminenkin. En osaa määritellä, mihin niistä kuulun, luulen, että alitajuntani heitti minut oravanpyörästä ja nyt minun pitäisi olla riittävän vahva, että tajuaisin olla pyrkimättä takaisin, mutta en tiedä enää mitä minulta oletetaan. Sitoumuksia elämään on vaikea katkaista ja meidän on kuitenkin elettävä tiettyjen rajoitusten ja oletusten mukaan.

Uskon, että vaativuuteen tutustuminen on ihan hyvä asia, mutta itse en halua edes luopua vaativuudestani, persoonallisuudestani tai edes täydellisyyden tavoittelustani. Näen ne vahvuuksina, mutta ne ovat niin suuria vahvuuksia, että minun on kyettävä elämään niiden kanssa, jotta itse en murru vahvuuteni edessä ja muodosta siitä suurinta heikkouttani. Ja se on, kuin tasapainottelua veitsen kärjellä. Ehkä haluaisin luopua vaativuudesta, jos se edustaisi minulle vain negatiivisia asioita kuten murehtiminen tai pelot, mutta se edustaa minulle niin paljon muutakin, josta pidän todella paljon.

Something

Kiva että vastasit Something! Taimin sivustoilla kävin myös puffaamassa tätä forumia. Toivotaan että sieltä löytyisi lisää poppoota.

Kerroit ettei vaativuus ole ongelmasi. Minäkään en varsinaisesti ole itse pitänyt itseäni juuri vaativana. Sanoisin sen mieluummin niin, että rakastan sääntöjä ja järjestystä. Olen joskus aivan lumoutuneena tehnyt työtä hyvin järjestellyssä arkistossa, jossa valtavan tietomäärän joukosta on nopeasti löydettävissä juuri haluttu paperi. Arkistohan ei ole mikään muistileikki vaan siellä säilytetään ihmisille tärkeitä asiakirjoja. Se toteuttaa yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta.

Järjestelyn halu voi kaiketi mennä minulla liian pitkälle. Viime aikoina olen alkanut järjestellä jääkaapissa olevia pulloja ja maitopurkkeja siten että oveen laitetut raskaimmat pullot ja purkit siirrän aina lähelle saranoita, etteivät saranat rasitu. Vaimon mielestä liioittelen asiaa. Tosin hänenkin perheessään on suosittu sanontaa: "tarkka talonsa pitää".

Kun olemme käyneet kotimaan lomamatkoilla, olen aina ottanut etukäteen selville matkareitin ja nähtävyydet, sopinut majoitukset ja laatinut noin puolen tunnin tarkkuudella aikataulun matkoja varten. Joku ulkopuolinen on sanonut, että mitä viehätystä matkanteossa sitten on, jos kaiken tietää etukäteen? Minä en voi sellaista kuvitellakaan, että lasten kanssa lähtisin minne sattuu tietämättä onko yöpymispaikkaa löydettävissä.

Nämä viattomat esimerkit ovat tietysti helpoimpia tässä esitettäviksi. Halu varmistaa etukäteen, että kaikki on kunnossa, johtaa myös ennakkopelkoihin. Minulle ne ovat muodostuneet suurimmaksi ongelmaksi.

No jaa, luultavasti vaativuus on aika suurikin ongelma, mutta en osaa kokea sitä niin. Jotenkin se vain on osa minua.

Tunnistan mieheni tuosta sinun sääntöjen ja järjestyksen viidakosta. Onneksi hän ei ole vielä keksinyt jääkaappiin järjestelyitä, mutta kieltämättä hänessä on joitakin pikkutarkkamaisia piirteitä. Minä itse olen täysin kaaottinen ihminen, joskus saan toki inspiraation organisoida asioita ja olen siinä hyvä, mutta no sanotaan näin täydellisyyden tavoittelussa on ongelmansa säilytystilan suhteen. Jos pysytään keittiössä niin edelleen joskus ihmettelen mihin tarvitsen seitsemää eri pippuria, mutta toisaalta niillä jokaisella on oma vivahteensa ja kun sama ideologia toistuu koko elämässä...

Mutta nämä eivät ole ongelman ydin. Itseasiassa koen tietyt piirteet ihmisissä ihan sallittavina, olemme erilaisia, mutta enemmänkin pitäisi puhua miksi vaativuus luokitellaan persoonallisuushäiriöksi ja siitä, miksi vaativa ihminen menettää työ- ja toimintakykynsä. Silloin olemme asian lähteillä. Missä vaiheessa normaalin ja terveen vaativa ihminen lakkaa olemasta terve ja sairastuu. Miten siitä noustaan ja eheytetään mielikuva vaativuudesta.

Minulla ei ole käsitystä mitä ennakkopelot ovat, siis olen hermoilija ja sen vuoksi teen hieman liiankin tunnollisesti työni vaikka vähempikin riittäisi, mutta kai se liittyy enemmänkin epäonnistumisen pelkoon.

Hei. Noniin. Pitkään olen miettinyt, uskaltaisinko kirjoittaa. En välttämättä tuntenut kuuluvani tänne, lähinnä ikäni takia. Kuitenkin päätin kirjoittaa, sillä tunnistin itseni kirjoituksistanne; lähes joka sana kuulosti kuin suoraan minun suustani tulleelta, ja otettuani selvää vaativan persoonallisuuden pääpiirteistä, vakuutuin kuuluvani joukkoonne.

Olen 15-vuotias tyttö Etelä-Suomesta, täytän ensi syksynä kuusitoista. Olen siis peruskoulun viimeisellä, yhdeksännellä, luokalla. Viime välitodistukseni ka oli - jos oikein muistan - 9.4. Olen masentunut, ehkä osittain johtuen jatkuvasta täydellisyyden tavoittelusta ja asioista etukäteen murehtimisesta. Kokeet, esitelmät, läksyt ym. teen liiankin tunnollisesti, vaikka keskellä yötä jos on tarvis. Vuoden alusta lähtien olen ollut täysin maassa ja uupunut; totaalinen burnoutkaan tuskin on kaukana. En vain osaa vaatia itseltäni vähempää. Perfektionisti mikä perfektionisti.

Myös epäily, pikkutarkkuus, itsepäisyys ja varovaisuus ovat ominaisia luonteenpiirteitäni. Samoin menneitten virheitteni murehtiminen ja niistä itseni rankaiseminen. Yhteiskunnan ja auktoriteettien asettamia sääntoja en välttämättä kovin tunnollisesti kuitenkaan noudata(ainakaan yhtä tunnollisesti, kuin omia, itselleni asettamia sääntöjä).

Something kirjoitti 20.02.2007 klo 09.17

En tiedä liittyykö sinulla ilon tuntemattomuus samaan kuin minulla, kaikkien asioiden tulee olla hyvin, jotta voi rentoutua, nauttia elämästä ja olosta.

Usein teen itselleni listoja, joihin listaan kaikki asiat, jotka haluan saada tehdyksi. Uskon voivani olla onnellinen yliviivattuani kaikki listan työt ja tehtävät. Uusia asioita kuitenkin tulee tehtäväksi ennen kuin ehdin edes aloittaa edellisten suorittamista. Tiedän, etten koskaan saa kaikkea tehdyksi, silti teen listoja, uudelleen ja uudelleen. Kai sitä voisi pakkomielteeksikin kutsua.

Uskon, että vaativuuteen tutustuminen on ihan hyvä asia, mutta itse en halua edes luopua vaativuudestani, persoonallisuudestani tai edes täydellisyyden tavoittelustani. Näen ne vahvuuksina, mutta ne ovat niin suuria vahvuuksia, että minun on kyettävä elämään niiden kanssa, jotta itse en murru vahvuuteni edessä ja muodosta siitä suurinta heikkouttani. Ja se on, kuin tasapainottelua veitsen kärjellä. Ehkä haluaisin luopua vaativuudesta, jos se edustaisi minulle vain negatiivisia asioita kuten murehtiminen tai pelot, mutta se edustaa minulle niin paljon muutakin, josta pidän todella paljon.

Ei mitään lisättävää.

maamie kirjoitti 20.02.2007 klo 19.03

Järjestelyn halu voi kaiketi mennä minulla liian pitkälle. Viime aikoina olen alkanut järjestellä jääkaapissa olevia pulloja ja maitopurkkeja siten että oveen laitetut raskaimmat pullot ja purkit siirrän aina lähelle saranoita, etteivät saranat rasitu.

Olen tehnyt tuota samaa jo pitkän aikaa. En tätä ennen ollut edes tajunnut, ettei se ehkä olekaan aivan normaalia. Myös muita samankaltaisia asioita olen huomannut tekeväni.

Nämä viattomat esimerkit ovat tietysti helpoimpia tässä esitettäviksi. Halu varmistaa etukäteen, että kaikki on kunnossa, johtaa myös ennakkopelkoihin. Minulle ne ovat muodostuneet suurimmaksi ongelmaksi.

Suurin osa kavereistani on turhautunut jatkuvien suunnitelmieni takia. Mietin kaiken, mitä teen, etukäteen ja ahdistun jos joudun ennalta-arvaamattomaan tilanteeseen. Joistain asioista saatan stressata viikko tai kuukausikaupalla ja lopulta huomaan murehtineeni täysin turhaan.

Niin, vielä yksi asia.. En tiedä, seuraatteko tätä ketjua enää, mutta mietiskelin tuota teemaryhmä -juttua. Onko asiaa viety eteenpäin, täällä, tukiasema.netissä tai missään? Saattaisin olla kiinnostunut.

hann123 kirjoitti:

tunnistin itseni kirjoituksistanne; lähes joka sana kuulosti kuin suoraan minun suustani tulleelta, ja otettuani selvää vaativan persoonallisuuden pääpiirteistä, vakuutuin kuuluvani joukkoonne.
- -
Olen 15-vuotias tyttö Etelä-Suomesta, täytän ensi syksynä kuusitoista.
- -
En vain osaa vaatia itseltäni vähempää. Perfektionisti mikä perfektionisti.
- -
Usein teen itselleni listoja, joihin listaan kaikki asiat, jotka haluan saada tehdyksi. - - Kai sitä voisi pakkomielteeksikin kutsua.
- -
mietiskelin tuota teemaryhmä -juttua. Onko asiaa viety eteenpäin, täällä, tukiasema.netissä tai missään? Saattaisin olla kiinnostunut.

Parahin Hann123!

Anteeksi, etten ole vastannut viestiisi. Olen ollut elämäni suhteen muissa maailmoissa pari kuukautta, enkä oikein uskonut, että ketjuun liittyisi enää ketään. Tavallaan pitäisi sanoa, että hienoa kun vastasit, mutta en tiedä onko hienoa jos Sinullakin on kelju olo. Lyhentelin julmasti viestiäsi kommentoidakseni sitä joiltakin osin. Aluksi kerron teemaryhmästä sen, että tänään laitoin net-tukihenkilölleni viestin, jossa tiedustelin onko asia edennut mitenkään. Kun hän vastaa, kerron kuulumiset tässä viestiketjussa.

Perfektionismi, listat, pakkomielle. Kuten varmasti olet huomannut, on maailma jossa elämme, sellainen, että se suosii helvetinmoista tehokkuutta. Kuvaus itsestäsi viittaa siihen että tehokkuutesi on alkanut tuntua helvetinmoiselta. Tiedät silti, että tehokkaana pääset varmemmin eteenpäin. Something viesteissään on välittänyt juuri tätä puolta vaativuudesta. Siitä on kiistattomia hyötyjä. Se on järjellä perusteltavissa. Huippu-urheilijoilta vaaditaan omien liikkeitten rationalisointia ja voimavarojen tarkkaa hyväksikäyttöä. Tällaisen urheilun seuraamista kutsutaan viihteeksi, vaikka itse urheilu lieneekin kuvailtavissa tuloksen saalistamiseksi.

Jostain kuulin sellaisen ihmeellisen arvion, että työelämässä 80 %:lla johtajista olisi vaativa persoonallisuus. (Täysin mahdotonta todistaa!) Ja kai se silti jotain todistaa. Vaativa ihminen ei tingi laadusta. Hän tuntuu kenkulta kaverilta, kun ei hyväksy toisten tekemisiä ja sanomisia noin vain. Hän on, piru vie, inha kyttääjä, oikea tosielämän lappuliisa, joka katselee pöllönsilmin toisten virheitä ja sakottaa armotta. Muut eivät todennäköisesti huomaa, että vaativa ihminen tarkastelee samalla tavalla myös itseään.

Lopuksi pahin. (Ja paras!) Olet nuori ihminen. Jostain olen kuullut että ihmisen persoonallisuuden muotoutuminen kestää yllättävän pitkään. Niinpä diagnooseja persoonallisuushäiriöistä ei kaiketi tehdä alle 20-vuotiaille. Koulunkäynti on kaikkina aikoina vaatinut paljon. Sinun keskiarvojesi tasolle pääseminen erityisen paljon. Olet sellaisessa vaiheessa elämääsi, että päähäsi tungetaan tietoa selvästi enemmän kuin ihmisen on mahdollista siellä pitää. Viime talven biologian opit ovat loppukesästä kuin uutta asiaa (ainakin jos se ei ole lempiaineitasi). Kaiken opetettavan omaksuminen on mahdotonta. Eikä se liene edes tarpeen. Lapsille ja nuorille tarjotaan tietoa aiheista, jotka on katsottu tarpeellisiksi ja hyviksi tietää. Niistä itse kunkin ON VALITTAVA se mitä pitää itselleen tärkeänä. Kerroit että Sinulla on kavereita. Ole siitä iloinen! Jos minä saisin nyt valita, koulun ja koko elämän tärkein oppiaine olisivat hyvät kaverit.

Anteeksi tämä oppimestarimainen vanhemman ihmisen ote. Palaan asiaan kun saan kuulla, mitä tukihenkilöni vastaa. Hei siihen saakka!

Moi, Maamie.

Niin, toki tehokkuus on ominaisuus, jolla pääsee pitkälle. Mutta vain jos on tarpeeksi vahva kestääkseen kaikki tehokkuuteen pyrkimisestä aiheutuvat paineet.
Minä olen heikko. Enkä kuitenkaan osaa päästää irti tästä vaativuudesta.

Vielä tuosta iästäni. Öhm, mä olen pahoillani, ehkä mä sittenkin olen väärässä paikassa. Kuten sanoit, persoonallisuuteni tuskin on vielä sitä, mitä se tulee olemaan, ja siksi persoonellisuushäiriöitä ei minun ikäisilleni diagnosoida. Joten ehkä minun olisi paras olla häiritsemättä teitä jatkossa järjettömine luuloineni ja epäilyksineni. Ei minulla voi olla persoonallisuushäiriötä. Olenpa minä taas tyhmä.

En taida kommentoida nyt hirveästi tämän enempää, mutta vielä korjaisin yhden asian. Nimittäin minulla ei ole ystäviä, ei hyviä kavereita. En ole iloinen kavereistani, jos heitä siksi edes voi kutsua. He ovat vain ihmisiä, jotka jotenkin sietävän minua, ja joita itse siedän, edes joskus.

Mutta... Tämä teini taitaa tästä koneelta nyt lähteä, joten hei vaan ja hyvää kevättä.

hann123 kirjoitti:
Vielä tuosta iästäni. Öhm, mä olen pahoillani, ehkä mä sittenkin olen väärässä paikassa. Kuten sanoit, persoonallisuuteni tuskin on vielä sitä, mitä se tulee olemaan, ja siksi persoonallisuushäiriöitä ei minun ikäisilleni diagnosoida. Joten ehkä minun olisi paras olla häiritsemättä teitä jatkossa järjettömine luuloineni ja epäilyksineni. Ei minulla voi olla persoonallisuushäiriötä. Olenpa minä taas tyhmä.

Heippa Hann123!

Täällä vain muuan ikärasisti. Ei ollut tarkoitukseni sanoa, ettet voisi osallistua keskusteluun. Ilmaisin kai itseni kömpelösti. Onneksi ei ollut ensimmäinen kerta. Olen pahoillani jos käsitit viestini torjuntana. Halusin pikemminkin herättää Sinut pohtimaan sitäkin mahdollisuutta, että voit olla vielä sellaisessa kehitysvaiheessa ihmisenä, ettei kannata kovin vahvasti alkaa sitoutua "tietyntyyppiseksi" henkilöksi. On hyvä antaa itselleen tilaa kehittyä moneen suuntaan. Itse asiassa olen itsekin lähinnä kapinoinut diagnoosiani vastaan, yrittänyt löytää kaikkia niitä luonnehdintoja, jotka eivät sovi minuun. Niitäkin on.

Mitä vaativa persoonallisuus sitten tarkoittaa? Kysyin jokunen vuosi sitten kahdelta psykiatrilta, jotka olivat minuun sen diagnoosin lätkäiseet, että olenko mielisairas? He vastasivat molemmat samansuuntaisesti, että et ole. Vaativa persoonallisuus on heidän sanojensa tietynlaista herkkyyttä, poikkeava tapa suhtautua elämään. Se ei ole sairaus, mutta se voi kuluttaa ihmisen voimia ja tehdä hänen elämästään ajoittain sietämätöntä.

Olen pahoillani siitä, kun kerrot, ettet pidä kavereitasi kunnon kavereina. Kyllä kaverit ovat tärkeitä. Ihminen on laumaeläin. Se on viisainta hyväksyä. Helppoa lauman jäsenenä ei aina ole. Nokkimisjärjestys on jatkuvasti tapetilla. Säännöt tuntuvat sallivan toisille enemmän, toisille vähemmän. Juuri tämä seikka minua on rasittanut eniten ihmissuhteissa. Sääntöjä ei ole ja kuitenkin on. Maailma on labiili ja liukas kuin takapihan jäinen kukkula, jonka kuninkaaksi pitäisi muka kaikkien pyrkiä. No, nyt menee jo aika vertauskuvalliseksi.

Joo, et tietenkään ole tyhmä. Kirjoita ihmeessä tähän palstalle. Olkoonkin että aika paljastavaahan se on kaiken kansan nähden kirjoitella. Siitä teemaryhmästä nettitukeni kertoi, että mitään muita yhteydenottoja kuin nämä kolme henkilöä tässä ketjussa ei ole tullut. Ryhmään tarvittaisiin 10-12 henkilöä. Kirjoitin uuden mainoksen tästä palstasta tukiasema.net -pastalle. Vaativista persoonallisuuksista on keskusteltu vielä tänä vuonna myös taimi:n palstoilla. Katsotaan nyt kehkeytyykö jotain tännekin.

Lämpenevää kevättä!🙂🌻

Hann 123 terve. Kaikki mitä sinä kirjoitit eka viestiisi sopii myös minuun todella hyvin mutta mulla sitten onkin diagnoosina Asperger Sydrooma, sain sen jossain 16-17v. Minua kaverit ovat aina pitäneet omituisina, tai ei niitä edes pahemmin ole ollut, enkä niistä ole välittänytkään, koska ne vain sotkivat mun suunnitelmat ja aikataulut.

Ei kun nyt en tiedä mitä haluaisin kirjottaa mutta tuntui vain aika pahalta sitten lukea sun toista viestiä. Minäkin olen tällä palstalla nuorempana (nyt oloen 20v) kirjottanut etten kaipaa edes kavereita, että yksin on hyvä olla. sitä mieltä olen kyllä edelleen mutta nykyisin mulla on muutama hyvä ystävä. Heitä siedän aina jonkun hetken ja kalenteristani varaan aina ajan jolloin olen heidän kanssaan mutta sellaiseen en voi ikinä suostua, että kaverit tulisivat mun luokse tai soittaisivat kun heille sopii. Jotenkin tähän nyt sitten kaikki ovat tottuneet ja hyväksyvät mun aikataulut.
En tiedä onko minun sitten helpompi elää kuin teidän vaativa persoonallisuus-henkilöiden, koska elän omaa elämääni, ilman että annan muiden rytmiini puuttua. Minulla on kellonajat ja tietyt rutiinit ja sillä siisti.

En ole hakemassa teidän ryhmäänne, toin vain oman näkökulman asiaan ja sen, että jokainen kai elää miten itselle parhaimmaksi sopii. Ja maailma on täynnä diagnooseja mihin itsensä saa sopimaan, jos haluaa.

Tervehdys teille muillekin vaativille persoonille. Täällä on mahdollisesti yksi lisää. 🙂🌻

Kuun alussa mulla diagnosoitiin keskivaikea masennus ja jonkin sortin persoonallisuusongelma. Suoraa yksiselitteistä nimeä sille ei annettu, mutta mun ongelmana on nimenomaan vaativa persoonallisuus. Ja sen seurauksena (?) useat persoonat...tai jotain...

Pienestä pitäen mun on pitänyt täyttää vaatimuksia. Yltää aina ylemmäs ja ylemmäs, olla parempi kuin muut tai parempi kuin olin viime kerralla. Vain suoritusten kautta mä sain kiitosta. Jos sain. Mulle kehittyi vaativa persoonallisuus. Vaativa aikuinen mun pääni sisään, joka taukoamatta nalkuttaa mulle asioista, joita mun pitää tehdä. Suorituksia, velvollisuuksia, pakottamista.

Mulle on kehittynyt pääni sisään kapinoiva lapsi, joka on lakannut tottelemasta mun vaativaa persoonaani. Se uhmaa ja kapinoi ja kieltäytyy tekemästä. Ja tästä syystä mun vaativa persoonani on saanut mut uskomaan, että mä olen laiska, huono ja arvoton ihminen, kun mä en pysty tekemään sitä, tätä ja tuota. Mä en ansaitse ihmisarvoa, onnea enkä hyvää elämää, koska mä olen HUONO, laiska ja arvoton.

Mulla on myös erillinen työpersoona. Työpersoona on se, joka mä olen tähän asti ollut töissä. Tehokas, hyvä, lahjakas, pätevä. Se saa kiitosta ja kunnoitusta. Se tulee toimeen ihmisten kanssa ja on töissä kuin kala vedessä.

Työpersoonan kautta mä olen elänyt viimeisen 1,5 vuotta. Ansainnut ihmisarvoni niillä suorituksilla, joita teen töissä. Elänyt kiitoksista ja kehuista. Mutta kotona mä olen ollut henkisesti kuollut. Kotona mä en ole jaksanut enää, ja mun vaativa puoleni on lytännyt mut masennukseen....masentanut mun kapinoivan lapseni, sekä mun oikean minän. Sen oikean minän, joka on ollut aina jossain piilossa.

Ja nämä analyysit tulivat terapeutiltani, ja ah-kuinka-osuvasti hän osasikaan valottaa pääni sisintä. Osasin vain suu auki katsoa ja ihmetellä, kun hän tunsi minut paremmin kuin minä itse!

Diagnoosin jälkeen kesti reilun viikon, kun kamppailin päivittäin ja hetkittäin masennuksen ja ei-masennuksen välillä riippuen siitä, mikä persoonani oli vallalla. Välillä olin syvällä, välillä epäilin omaa masennustani, jolloin alkoivat itsesyytökset ja mollaaminen. Olen laiska, huono, surkea ihminen, joka hakee keksitystä sairaudesta oikeutusta laiskottelulle...

10mg Cipralexiä päivässä, nyt melkein 2 viikon ajan, ja oloni on (yllättävää kyllä) parempi: syvästi masentunut. Olen ollut viimeisen kolmen päivän ajan joka päivä tasaisen masentunut. Aluksi se kauhistutti ja pelotti, mutta nyt olen todennut, että se onkin helpotus. Tunnen itseni oikeasti sairaaksi, ja itsesyytökset ovat lakanneet. Muutaman päivän ajan vaativa persoonani on ollut hiljaa. Minulla on ollut rauha. Rauha olla masentunut. Rauha olla tekemättä mitään. Rauha toipua.

Näin täällä elellään vaativan persoonan kanssa.
En tiedä kuulunko oikeasti porukkaan, mutta kirjoitin, koska kuvauksenne kolahtivat.

Hei, voisinpa minäkin kirjoitella, vaikka minulla ei ole diagnosoitu persoonallisuushäiriötä. Nuo kirjoittamanne asiat vain muistuttivat pelottavan paljon minun ongelmiani... Ensinnäkin juuri tämä perfektionismi meinaa joskus saada minut hermoromahduksen partaalle. Olen suorittaja, ikuinen suorittaja. Minäkin uskon että persoonallisuuteni kehittyi tällaiseksi kaikkien kokemusteni tähden. Lapsuuteni oli todella yksinäinen. Minulla on kyllä kaksi isosiskoa, mutta he ovat kahdeksan ja kymmenen vuotta vanhempia, joten he olivat teinejä minun ollessa lapsi, ja arvatenkaan minun seurani ei heille kelvannut... Äiti oli töissä ja isä ei viettänyt ikinä aikaa kanssani vaikka oli kotona. 😑❓

En saanut koskaan riittävästi huomiota, ja silloin kuin sitä sain, se oli aina yhteydessä suoriutumiseen. Kun toin hyvän todistuksen kotiin, sain huomiota, kehuja, kannustusta. Kun meni heikosti, olin pelkkä nolla. Isäni kehtasi joskus jopa valittaa muuan yhteiskuntaopin kokeen numerosta, vaikka sain luokan kolmanneksiparhaan numeron (ei kiitettävää, mutta jonkun kasilla alkavan)...

Niinpä tunnen oloni luuseriksi, jos en täytä omia tai muiden vaatimuksia (ja olen todella vaativa itseäni kohtaan). Persoonallisuuteeni voisi vaikuttaa myös lapsuuden ystävyyssuhde, jossa ystäväni oli aika "dominoiva". En saanut olla muiden kanssa, minun piti tehdä niin kuin hän käskee ja jos en tehnyt hän uhkasi hylkäävänsä minut. Nykyään minulla on sentään kunnon ystäviä... onneksi. Olen myös sellainen mistä te kirjoititte -kaikki pitää olla etukäteen suunniteltua. Stressaan joka pikku jutusta. Jopa siitä milloin painan bussin stop-nappulaa, tai syönkö aamulla muroja vai mysliä... 😟 Hermoilen kaikesta, sellaisesta mistä joku ei olisi moksiskaan.

Ja olen todella herkkä, kaikelle, jopa muiden tunteille. Jos joku sanoo pienenkin pahan sanan esim. ulkonäöstäni, muistan sen vuosikausia. Pelkään jatkuvasti mitä muut minusta ajattelevat, ja jos saan kuulla jotain negatiivista, murrun täysin ja saatan olla monta viikkoa sängyn pohjalla. Murehdin vanhoja juttuja, vaikka yritän tolkuttaa itselleni että ne ovat mennyttä ja pitäisi keskittyä nykypäivään.

Neiti Alakulo, kirjoitit siitä kuinka olet ylitehokas töissäsi, olen huomannut samaa itsessäni. Opiskelun suhteen en ole niin kauhean tehokas, mutta töissä olen aivan kamala, kuten olen saanut huomata. Pitää koko ajan olla menossa, tekemässä työt vauhdilla, mallikkaasti, ja lorvimista en itselleni salli hetkeksikään. Ja jos huomaan jonkun pienenpienen virheen jonka moni muu ohittaisi, minun on pakko korjata se, tai muuten se jää vaivaamaan ties kuinka pitkäksi aikaa. Omaan kai vielä yliherkän omantunnonkin.

Minä olen kyllä myös nuori, 17-vuotias, joten tämä tietenkin saattaa olla ohimenevä vaihe, mutta olen kyllä aina ollut tällainen, joten en oikein tiedä. En kuitenkaan sanoisi että minulta välttämättä edes voitaisiin diagnosoida persoonallisuushäiriötä (koska sellaista ei välttämättä ole), mutta sen tiedän kyllä itse ettei persoonallisuuteni ainakaan ole helppo. Joskus jopa tuntuu kuin minulla olisi kaksi persoonaa. Varmasti moni toki tuntee tällaista joskus, mutta minulla se on todella voimakasta. Ensimmäinen persoonani on juuri tällainen "tahdon olla täydellinen", joka paahtaa itsensä henkihieväriin yrittäessään liikoja, mutta toinen taas "hällä väliä"-meiningillä. Ja arvatkaa mitä tapahtuu kun kaksi tällaista persoonaa kohtaavat? Järkyttävä persoonallisuus. En ikinä tiedä mitä haluan, helppoa ja rentoa elämää, vai kunniaa ja menestystä. Eli en viitsisi tehdä töitä tulevaisuuteni eteen, mutta jos otan "antaa kohtalon viedä"-asenteen, kärsin hirveistä omantunnontuskista. En meinaa jaksaa itseäni... ☹️

Vaativa persoonallisuus on varsin tuttu. Niin kuin Something kirjoitti: olen yksi niistä joita vaativa persoonallisuus vaivasi jo ennen sairastumista. Sairastumisen aikana se on ikäänkuin painettu pois päältä. Lapsuudessa totuin keskipisteenä olemiseen ja koulu-aikana pyrin aina vain parempaan ja parempaan... Lapsuuteni sairausvuodet tekivät minusta esineen jota lääkärit saavat viillellä miten tahtovat kysymättä minulta mitään... Kun olette, tähän asti-lukeneet, huomanneet: tässä pienessä tekstinpätkässä on ristiriita. Sisäinen ristiriita joka kalvaa joka hetki ja siitä en saa rauhaa. Siksi syön lääkkeitä sillä ilman niitä: sieluani ja sydäntäni raastaisi helvetillinen ahdistus ja tuska. Toivon ajoittain että näkisi seuraavaa päivää...

Hei!

Olipas mukava löytää tänne. Toivottavasti tämä on vielä jollain tavalla aktiivinen sillö löysin tämän vasta nyt.

Olen saanu dg Helmikuussa joten olen vielä täysin uuno tämän asian suhteen. Tunnistan piirteet itsessäni mutta en yhtään osaa opetella uusia toimintamalleja estääkseni/muuttaakseni haitalliset piirteet. En ole päässyt vielä terapiaan siis.

Toivottavasti täällä ollaan vielä aktiivisia🙏🏼