Mä en just tosta syystä kovin kato uutisia ja lehdestäki hyppään ulkomaiden yli. Mä en onneks reagoi noin vahvasti, mutta sen verran kuitenki, etten halua seurata.

Pystyisitkö sä tekee jonku säännön, että saat kattoo vaan tietyn määrän uutisia päivässä tai jotainvastaavaa, ettet niin paljon ahdistuis?

Pitää kai tehä uusi projekti ja päättää vain katsoo iltauutiset ja aamu-uutiset. Ja antaa vaikka maailman siinä välissä kaatua eikä ole tietävinään asiasta mitään.

Jos asioille jotain voisi, niin sitten olisi joku syy seurata kaikkii. kun oli Aasian juttu, lahjotin rahaa pankin kautta SPR;ään, nyt sieltä tulee jatkuvasti kirjeitä joissa kerrotaan ja näytetään kuvia nälkäänäkevistä lapsista ja mukana on pankkisiirtolomake ja maininta jo 20 eurolla autat montaa lastaa. jos aina antaisin 20 euroo ei ittele jäisi mitään huvittelurahaa. ruokaan saan aina silti ja sitten tuntuukin itsekkäältä pitää itsellä omat viikkorahat. Oikeesti mie vaan päätän alkaa miettiin ettei tämä maailma mihinkään muutu annanko mie sen 20 euroo vai en anna. Voin sen sitten antaa, kun on työpaikka ja tämän ilmoitan myös SPR,ään.

Mua helpotti, kun ajusin, että maailma pyöri kyllä ilman muaki. Että mulla ei tarvii kontrolloida sitäkin. Nyt voin vaan elää omaa pientä elämääni ja antaa muun maailman hoitaa ittensä. Ja ihan saman oon mäki päättäny, että sitte kun oon töissä ni annan rahaa jolleki järjestölle, nyt en. Ja kuitenki on usein huono omatunto, mutta en mä voi maailmaa pelastaa. Sitäpaitsi, jos en nyt keskity itteeni, ei musta koskaan tuukaan työkykystä. Mutta pakko on väkisin yrittää sulkee muuta maailmaa pois kun ei sitä kestä.

Minä tunnen itseni usein riittämättömäksi, kun en voi auttaa asioita. Hermostun ensin itseeni ja lopulta kaikkiin ihmisiin, kun ovat niin itsekkäitä, etteivät tee mitään. Kaikki tietysti ajattelevat, etteivät he yksin voi muuttaa asioita laajemmassa mittakaavassa - mikä on tietysti totta - eivätkä sitten lopulta vaivaudu tekemään edes jotakin pientä asiaa. Koko juttu on oikeastaan aika surkuhupaisa: hirveän moni ihminen kokee, ettei voi huonosti oleville asioille mitään, ahdistuu asiasta ja tulee onnelliseksi vasta hyväksyttyään, että yhtä hyvin voi olla yrittämättä parantaa asioita. Pienempi joukko varmaankin saavuttaa jonkinlaisen rauhan havaittuaan, että vähäisemmätkin asiat ovat parempi kuin ei mitään. Minusta oikea lähestymistapa on siis se, ettei yritäkään pelastaa koko maailmaa, vaan ehkä jonkun pienen osan siitä, sitten joskus kun omaa resurssit sen toteuttamiseen.

Valitettavasti en itsekään oikein usko ajatukseeni. Olen sen verran idealisti, että minusta on vain yksinkertaisesti väärin millään lailla tukea esim. lapsityövoimaa käyttäviä yrityksiä, vaikka siihen olisi periaatteessa jonkinlainen järkevä syy. Kuitenkin on vain hyväksyttävä, että minun pienellä omaisuudellani en voi tehdä kovin eettisiä valintoja. Ehkä sitten joskus, vaikka ei siitä silloinkaan tietenkään maailmanlaajuisesti taida olla paljon hyötyä. No, onpahan perempi omatunto.

Uutisia katson satunnaisesti. Ulkomaanuutiset kiinnostavat minua ja yritän pysyä perillä kaikenlaisista asioista (paitsi urheilusta). Tuntuu, että uutisia kuuluu seurata jonkin verran, koska se on osa yleissivistystä. Tai minä ainakin haluan tietää, mitä tapahtuu ja voinko itse vaikuttaa jotenkin. Toisinaan haluan kai myös syyllistää ja tehdä sarkastisia huomautuksia maailman huonosta tilasta. Koin jonkinlaista kahjoa tyydyttyneisyyttä esimerkiksi Israelin aiheuttamasta öljyonnettomuudesta ("olihan tämäkin odotettavissa, kun ääliöt rupeavat sotimaan"), harmin ja toivottomuuden lisäksi toki. Sellaisiin tapahtumiin kuin esimerkiksi Aasian tsunamiin ja WTC:hen en osaa suhtautua valtaväestön tapaan. Kyllästyn pian seuraamaan uutisia, kun uutena tietona tulee vain kasvava kuolleiden lukumäärä. Ihmisten järkytys vaikuttaa minusta vähän tekopyhältä, koska samat ihmiset kuitenkin käytännössä tukevat epäinhimillisiä työoloja eivätkä juuri hätkähdä vaikkapa Afrikan kuivuudesta tai sodista. Tsunamialueen suomalaiset lomailijat ovat edistäneet mm. prostituutiota, vesien likaantumista yms. ikävää. Kuitenkin suomalaiset surivat nimenomaan eniten niitä suomalaisia (vaikkeivät oikeasti tunteneet ketään alueella olleita) ja sen jälkeen ehkä ruotsalaisia tai saksalaisia.

Ajatukseni katkeilee hieman enkä tiedä saanko sanottua tätä ymmärrettävästi. Yritän kirjoittaa tiivistä tekstiä, koska en jaksa jaaritella, mutta tämä tuntuisi vaativan aika paljon selitystä. Pääasia olisi kai se, että ihmisiä kiinnostaa vain lähinnä silloin kun heillä on jollakin tavalla oma lusikka sopassa, tai sitten he reagoivat lauman mukana. Minusta vain on traagisempaa, jos lapsi kuolee sodassa kuin että isomahainen varakas ukko kuolee kaukaiselle aurinkorannalle vain koska hänellä oli varaa lähteä sinne löhöämään. (Kärjistetysti.)

Tahtoisin olla sellainen ihminen, joka ei tarvitse oikein mitään tavaraa ja voisi tyytyä syömään mitä tahansa, kunhan se on eettisesti ja ekologisesti tuotettua sekä terveellistä. En haluaisi olla itsekäs, mutta sitä ei kai lopulta voi välttää. Tavallaanhan kai tahtoisin olla epäitsekäs, ettei minun tarvitsisi potea huonoa omatuntoa, mikä on pohjimmiltaan itsekästä. Mutta on niitä tietysti pahempiakin tapoja olla itsekäs.

Hei Rusakko, samoja asioita mulla pyörii päässä mitä sie mietit. asiasta voisi vaikka kuinka paljon puhua. Ja mie vähän aina yritänkin. Joskus ehdin ennen yhteisterapiaa katsoa uutiset ja siellä on jotain kauhiaa tapahtunut, enkä osaa siitä tapahtuneesta irtautua vaan sanon terapiasa, että miten voin voisin voida hyvin, kun juuri kuoli kaksi lasta pommituksessa. Se aiheuttaa vaan häiriötä ryhmässä ja usein sitten asiaa vaan yksin mietin ja olen hiljaa.
Kyllä meillä mun vanhempien kanssa on kaksi kummilasta maailmalta, annan joka joulu Pelastusarmeijan joulukeräykseen rahaa, teen pienen joulupaketin viidelle tuntemattomalle lapselle siihen patakeräykseen, lisäksi jonkun sadan kilometrin päässä on Venäjän katulapsien hyväksi oleva kirpputori, sinne annan vanhoja vaatteita ja ostan sieltä aina jotain, kun käymme. Enempään en pysty tällä hetkellä.

Minäkin ehkä katson uutisii vaan yleissivistyksen. vuoksi. Joka ikisen urheilu-uutisen katson joka kanavalta, ne oikeasti kiinnostaa. kun äiti kuoli ja kukaan ei enää jaksanu mun itkua katsoa, vaan oli monen mielestä itkenyt jo tarpeeksi. Niin, kun katsoi uutisii, pystyikin itkemään kun itki jotain katastrofia. Mie osallistuin kaikkiin kynttiläviesteihin ja pyysin ihmisii sytyttämään kynttilän jonkun jossain kaukana kuolleen muistoksi mutta itse mie poltin kynttilää isille ja äidille. Ja, kun tuntui, että olen velkaa esmes net-tuelle ja teraputille, kun ne olivat auttaneet mua äidin kuolemisessa. Niin mie tunsin tyytyväisyyttä, kun niilläkin oli surua ja tuskaa jonkun vaikka Aasian tai Konginkangaan tapahtunen johdosta. Olimme niinku tasavertaisii surijoita ja miekin tavallaan pystyin olemaan nyt tukihenkilönä. (aika hullua tyytyväisyyttä vai mitä ?)
Yritän selittää, että jossain vaiheessa mulla oli itseni tila etusijalla, kun koko ajan seurasin uutisia , niinku Rusakko siekin ehkä tätä tarkoitit.
Mutta nyt kyllä seuraan ihan siltä kannalta uutisia, että perse tätä maailmaa miksi täällä on tällaista vaikka oikeastaan maailmassa on niin paljon rikkaita ettei kenenkään ees tarvisi kärsiä nälkää.

Mie aion elää elämäni niin ettei ole paljon tavaraa, syön omia poroja ja omassa maassa kasvatettuja pottuja, ongin kaloja, poimin marjoja. Olen sellaisen paikan jo löytänyt Lapista, lähellä Norjan rajaa, olin siellä jo jonkun aikaa. Ei ollut nettii, ei toiminnu kännykkä, ei voinut edes lottokuponkia ostaa, kaksi pientä kauppaa oli jonkun matkan päässä, perjantain iltapäivälehti tuli seuraavana maanantaina, viikonlopunlehti tuli tiistaina. Ensin käytiin Jäämerestä onkimassa lohi, se syötiin siinä rannalla, sitten palattiin Suomen puolelle , nukuttiin hetki, haettiin metsästä marjoja ja syötiin, sitten mietittiin loppupäivä mitä tehtäisiin, eikä sitten ehitty mitään tehdä. Noin vaan oltiin eikä tietänyt mitä maailmassa tapahtui.
Ai niin tapasin miehen joka on yliopistossa valmistunut tutkijaksi, se tutki kesän ajan lohen suomuja. En muuten ole koskaan nähnyt niin hauskaa hommaa ja sellaiseksi voisin haluta.

Mulla oli pienenä niin, että syyllistin itseäni kun silloin oli jokin sota ja näin aina niit uutisia telkkarista. Mua ahdisti ihan suunnattomasti se, ja sit kun mulle yritettiin selittää, ettei se ole mun vika niin mä käänsin itseeni sen ja syyytin itteeni vielä pahemmin.
Nykyisinkin kun kuulen tai nään jtn et joka päivä kuolee ihmisiä, niin mulla tulee valtavan huono omantunto, koska mulla on syömishäiriö ja tavallaan siis pelleilen ruualla. Voisin olla syömättä, jos se ruoka lähetettäisiin tonne maihin missä on nälänhätää..

Voi miten pahalta tuntuukin kun venäläinen toimittaja Anna Politkovskaja on surmattu. en sitä en edes pahemmin aatellut lauantaina, pyhä sitten kuluikin kun katsoin kaikki tv uutiset, luin kaikki maholliset jutut netistä. Sitten kun alettiin näyttämään ihan tavallisii venäläisiä ihmisiä jotka itkivät ja surivat häntä, alkoi itseltäkin jo valuun kyyneeleet. Kun tuntuu, että nyt tapettiin koko toivo, että tästä mailmasta tulisi joskus hyvempi paikka elää. Hän oli vaan yksi ihminen, jota en koskaan edes tavannut, eikä häntä enää ole. On vaan kysymyksiä kuka hänet surmasi, onko sillä enää mitään väliä.

Eilen mie olin melkein ylpeä ittestäni kun osasin surra toista ihmistä, josta olin vaan paljon lukenut. osasin surra niitä venäläisiä jotka menettivät ihmisen joka yritti tuoda esiin heidän huonoja olojaan.
Tuosta sain vaan vauhtia ja tänään olenkin sitten vanha itserakas oma itteni ja ikävöin vaan mun äitiäni. Tänään myös tajusin ettei mun äitisuru lopu ikinäs mulla on aina vaan sitä ikävä. Mulle on sanottu, että saakin vielä surra muttei sen surun pitäisi antaa nujertaa koko ihmistä. mut nujertaa enkä jaksa mitään juuri nyt, koska mun äitini on kuollut monia vuosia sitten. Enkä jaksaisi enää sitä surra.

Minä tunnun suhtautuvan tällä hetkellä aika kyynisesti kaikkiin ikäviin uutisiin. En ehkä kovin paljon yllättyisi, vaikka kolmas maailmansota alkaisi huomenna. Olen seurannut uurinikaivosasiaa jonkin verran, ja ihmisten tekopyhyys on niin surkuhupaisaa. Kyllä uraania saa louhia ihan missä oloissa tahansa Suomelle, kunhan se tapahtuu jossain kaukana Siperiassa tai muualla, ehkä vielä mielellään kehitysmaassa. Eihän kukaan suomalainen tietenkään halua louhosta omalle takapihalleen, mutta eipä halua juuri kukaan mukaan missään maassa. Silti aika moni suomalainen pitää ydinvoimaa hyvänä juttuna. Omakin tekopyhyyteni ärsyttää: valitan tästä asiasta, vaikka en edes tiedä, mistä oman opiskelija-asuntoni energia on peräisin.

En usko, että läheisen menetyksen aiheuttama suru ja ikävä loppuvat täysin koskaan. Minulta kuoli "vain" lemmikki melkein kymmenen vuotta sitten, mutta vieläkin ajatellessani asiaa tunnen ahdistusta ja surua siitä, etten näe lapsuuteni parasta ystävää enää koskaan. Se on sellaista kurkkua kuristavaa ikävää, joka loppuu vasta kun alkaa miettiä muita asioita. Siinä se juju kai onkin, että osaa olla lietsomatta itseään surulliseksi ja toisaalta ikävän iskiessä pystyy johtamaan ajatuksensa muualle. Tasapainoiset aikuiset kai osaavat tämän automaattisesti, koska heillä on aidosti muuta tekemistä ja mietittävää. Minun tasapainoni heilahtelee välillä ja silloin saatan käydä mielessäni ahdistuneena läpi läheisten tulevia kuolemia, joista mielikuvitukseni tekee yleensä hyvin kammottavia. Ei auta, vaikka kuinka väittää itselleen, ettei siinä ole mitään järkeä.

Mun päiväni on mennyt Juice Leskistä itkiessä. Monesko iso tapahtuma tämä jo onkaa mitä itken tukinetin sivuilla, on ollut vaikka mitä, Aasiaa, Konginkangasta, koulukaappauksia, äidin kuolema ja nyt Juicen. Olen yhden kerran elämässäni hänet nähnyt ja yhden kappaleen livenä kuullut, muuta ei tarvinnut. Sen jälkeen olen hänen laulujaan kitaralla soitellut yksinäni ja aatelut osainpas joskus jotain noin hienoa säveltää. nyt mie osaan Juicea itkeä enkä siihen itkuun sotke äidin kuolemaa, sen verran hieno äijä oli Juice että ansaitsee ihan omat itkut.

"vieläkö muistat sen keväisen yön?
väitätkö että mä sanani syön?
elämä helpompi ois
jos unohtaa vois

mut odota vaan
mua odota vaan
kyllä sun kiinni mä saan
sielu tuskaa on taas tulvillaan "

On helppoa olla samaa mieltä on helppoa olla mieletön vaan enemmän löytää kun poikkeaa tieltä ja oikaisee läpi metsikön (Juice Leskinen, Toisinajattelija)

juuri nyt mie yritän katsoa Juicen konserttia tv, se oli kai tullut joskus aikasemmin. Ei elämäsä selviä hengissä ja multa loppui voimat. Ei sentäs nyt tulee "mies tulee vuonolta, Norjalainen villapaita" olen tämän laulun kerran laulanut karokeassa, olin päissäni ja hoihailaa ja veinasin kuolla nauruun,samoin yleisö. Vuonolla virtemme soi, tämä on alkaa olla jo liikaa. Jotenkin televisio on julmapeli, en ollut vielä valmis tähän konsertiin. Että ihminen vasta oli koullut, mie sitä itkin, nyt se mun omassa olohuoneesa laulaa ikään kuin olisi elävä.