Uskovainen ja masentunut--mahdoton yhtälö?
Moikka! Enpä ole tänne nuorten foorumiin kirjoittanut vielä kertaakaan, mutta nyt kai siihen tulee muutos. Niin, ja älkää säikähtäkö otsikkoa, en ole mikään ”Raamatulla päähän uskovainen”, en yritä tyrkyttää uskoani teille muille.
Minua on vaivannut jo pitkään kysymys jonka esitän otsikossa. Voinko minä olla uskovainen, vaikka olen masentunut. Vielä vähän aikaa sitten luulin vielä että voin, olinhan kumminkin ollut uskossa jo ennen masentumistani, eikä ne perusasiat siitä ole mielestäni miksikään muuttuneet. Kuitenkin menin puhumaan tunteistani ja masennuksestani eräälle kaverille, joka on uskossa. Hänen mielestään en voi olla uskovainen, koska minulla ei mene hyvin, sillä jos olisin uskossa voisin luottaa siihen, että Jumala hoitaa ja on myös minun kanssani jne. Ei sillä, että en uskoisi, että näin voisi olla. Kuitenkin, minun on nykyisin vaikea luottaa kehenkään, edes Jumalaan. Ja koska minut on jätetty ulkopuolelle niin monta kertaa, en ihan hevillä luota siihen, että joku tahtoisi olla minun kanssani. Vaikka tämä vähän ristiriitaiselta vaikuttaakin, olen kuitenkin myös saanut myös lohtua ja turvaa uskostani, silloin kun olen ollut ihan pohjalla. Voisin jopa sanoa, että se on estänyt minua tekemästä itsemurhaa. Mutta nyt en enää tiedä mitä ajatella. Enkö minä sitten olekaan uskossa vaan olen kuvitellut kaiken? Toivon, että joku täällä osaisi vastata. Kiitos…
Minä voin kertoa että samalla aikaa voi olla uskovainen ja masenutunut. Itse olen käynyt pitkän tien ja todennut että näin voi olla. Masennukseni alkuajoilla minullakin oli milessä tuo sama kysymys. Ei kai Jumala halua tällaista huonoa oloa omalle lapselleen, joka uskoo ja rukoilee. Sitten (onneksi) juttelin sekä seurakunnan nuoriso-ohjaajan että pastorin kanssa aiheesta ja ne totesi ettei mulla ole mitään hätää. Siis etten ole ainut masentunut uskovainen. Jumala koettelee meitä ihmisiä eri tavalla. Masennuskin voi siis tavallaan olla sitä että testataan kuinka paljon uskoo. Masennus on sairaus siinä missä joku syöpä tms. et sä oo ite päättänyt että olet masentunut. Mulla kesti kauan ymmärtää toi asia. Nyt olen pyörinyt masennuksessa jo 9 vuotta, siis onhan mulla ollut kausia etten ole pohjalla, vaikka taas tuntuu ihan mahdottomalta.. Uskon silti, että pärjään, uskon Jumalaan ja tiedän että Hän auttaa mua, ja on auttanutkin. Ja mäkään vaikka osaan kirjoittaa tästä asiasta, en ole mikään "himo-uskovainen", vaan omalla tavallani uskon kuitenkin. Oon ollu seurakunnalla isosena riparilla... Mutta sitten jätin koko seurakunnan moneksi vuodeksi. Onneksi kuitenkin uskovaiset ystäväni pitivät yhtä, enkä jäänyt ulkopuoliseksi vaan sain tukea heiltä. Ei kukaan muu kuin minä itse kyseenalaistanut sitä että voinko/saanko olla masentunut.
Ei tota asiaa osaa selittää. Se vaan on niin... Toivottvasti sait edes jotain lohtua viestistäni ja muista että kun tuntuu vaikeelta niin ainakin, minä yksi, kylläkin jo aikuinen, haluan auttaa ja kuunnella sua edes täällä tukinetissä. Joten kirjoittele vain rohkeasti, jos näet tarvetta purkaa itseäsi.
Voimia sinulle, ja virtuaalihali!🙂🌻
Kiitos vastauksesta! Ihan kivaa saada välillä toinenkin näkökulma asiaan, kun olen saanut kuulla sitä toista näkökulmaa välillä liikaakin🙄
Kyllä minä tänne kirjoittelua meinaan jatkaa, eikä minua todellakaan haittaa, että kirjoituksiin vastaa joku aikuinenkin. Niin ja kiitos halista 🙂🌻
En tiedä, olen ollut näissä henkilökohtaisissa uskonasioissa vähän eksyksissä jo jonkin aikaa. En ole ollut uskossa lapsesta saakka, eikä perheeni ole uskossa, joten olen joutunut pohtimaan asioita aika paljon omassa päässäni. Olen kotoisin melko pieneltä paikkakunnalta ja täällä seurakuntanuorien, siis sellaisten, jotka käyvät seurakunnassa muutenkin kuin vain keräämässa rippikoulupisteitä, määrä on ollut yleensä yksi, eli siis minä. Olin siis melkoinen outo lintu siinä porukassa, eikä meillä kyllä kovinkaan usein mitään henkeviä keskusteluja syntynyt.
No, tuo ongelma ei ole enää ajankohtainen, koska muutin tänä syksynä kaupunkiin opskelemaan. Täällä on monta eri seurakuntaa, joissa voisin käydä. Ei vaan voimat riitä siihen kaikkeen mitä uuden seurakunnan etsiminen vaatii. Sitten on hirmuiset omantunnon tuskat, kun tietää että jokin asia pitäisi tehdä, ja ei saa sitä kumminkaan tehdyksi. Onneksi sentään sain raahattua itseni opiskelijoiden ja nuorten aikuisten iltoihin, pysyy omatunto vähän hiljaisempana, mutta kun on olo, että se ei riitä. Nuo illat eivät ole minkään tietyn seurakunnan järjestämiä, vaikka kristillisiä ovatkin, joten ei minulla vieläkään ole mitään "oikeaa" seurakuntayhteyttä ja en ole tutustunut tuolla sen syvemmin kehenkään, sillä suurin osa kävijöistä on yliopisto-opiskelijoita ja minä pienenä lukiolaisena en aina löydä kovinkaan paljon yhteistä, uskon lisäksi tietenkin.
Oli helpottavaa lukea, että joku muukin on ajatellut samalla tavalla kuin minä. Kummallista kun sitä jää oman päänsä vangiksi niin, että totuus siitä, että ei varmasti ole ainut joka asiaa miettii, katoaa jonnekin.
Minulla masennus on melko alkuvaiheessa, ei sitä ole vielä edes virallisesti diagnosoitu, kun psykiatreille on niin pitkät jonot ja uskalsin hakea apua vasta tänä syksynä. Mutta kai minä uskallan jo pienellä varauksella sanoa sairastavani masennusta, kun en pysty ainakaan väittämään, että olisin terve. Vaikka olen kyllä sitäkin kovasti yrittänyt 🙂
Omakohtaiselta kokemukselta voin sanoa, että on helpompaa olla lokeroimatta itseään johonkin tiettyyn kategoriaan esimerkiksi uskontonsa tai seksuaalisen suuntaumuksen vuoksi ja hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Uskonto ja masennus ovat kaksi eri asiaa eivätkä ne sulje toisiaan pois.
Tottakai voi uskovainenkin olla masentunut. Minä olen ollut masentunut 5 vuotta ja melkein koko sen ajan olen uskossa ollut. Monet Raamatunkin henkilöt ovat olleet joskus masentuneita.
Mitä jos kuuntelisit Markku Koiviston saarnan masennuksesta? Löydät sen osoitteesta http://www.saarna.net ja hakusanaksi Markku Koivisto.
Voimia sinulle 🙂👍🙂🌻
Heippa!
Itsekin olen hyvin masentunut nuori uskovainen. Minun kotini ei ollut uskovainen vaan kasvoin alkoholistiperheessä, jossa sain pelätä. Silloin elämääni tuli sellainen tunne koulun uskontotunneilla, että on olemassa ihmisiä voimakkaampi, joka pitää minusta huolta, vaikka vanhemmat eivät osaa. Se on ollut koko ajan minun ja Jumalan välinen asia. Elämäni ei kuitenkaan muuttunut onnelliseksi ja turvalliseksi vaikka kuinka rukoilin apua.
Nyt vuosien jälkeen olen turvassa omassa kodissani, mutta olen silti masentunut, vaikka kaikki on päällisin puolin hyvin. En kuitenkaan pysty tekemäään itsestäni reipasta väkisin. Minulla on itsetuhoisia ajatuksia eikä elämä tunnu elämisen arvoiselta. Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että Jumala ymmärtää minun tunteeni ja tilanteeni. Hän tuli itse maailmaan auttamaan meitä. Miksi Hän olisi tullut hyvinvoivien ja pärjääjien luokse, joilla kaikki on hienosti? Hän halusi tulla tueksi ja valoksi maailman pimeyteen.
Raamatussa puhutaan paljon siitä, miten Jeesus kutsuu luokseen työn ja kuormien uuvuttamat ja antaa levon, pelkääville hän lupaa olla turvakalliona, Hän haluaa antaa rauhan, jota ihmiset eivät voi antaa.
Ei Hän minun uskoni mukaan siis vaadi meiltä voimia. Itse Jeesus huusi ristillä Jumalalle: "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit." Jos Jeesuskin koki Isä Jumalan hylänneen hänet, ei meidän tarvitse olla Jeesusta reippaampia! Mekin saamme epäillä. Me emme voi pakottaa omaa uskoamme emekä epäuskoamme, masennustamme emmekä hyvää vointiamme.
Ei Raamatussakaan sanota, että kaikkien uskovien opetuslasten elämä on helppoa, onnellista ja hyvää, vaan siellä sanotaan mm., että "Jumala on itse sanonut: Minä en sinua jätä, en koskaan sinua hylkää". Uskovan ihmisen elämä ei ole muiden ihmisten elämästä poikkeavaa niin, että kaikki olisi koko ajan hienosti eikä murheita kokisi koskaan. Paljon kärsimystä ja surua on uskovillakin. Se ero kuitenkin on, että me saamme luottaa siihen, että Jumala pitää meistä kiinni pimeydessä, Hän johdattaa, kun me emme näe tietä, Hän kantaa, kun me itse emme jaksa, Hän auttaa eteenpäin pienen hetken kerrallaan. Sitä ei ehkä huomaa ollenkaan, silloin kun oma maailma on pimeä.
En minäkään tunne nyt minkäänlaista Jumalan johdatusta enkä näe tietä, vaan ovet sulkeutuvat edestä koko ajan, katsonpa mihin suuntaan tahansa. Olen kuitenkin ollut vastaavassa tilanteessa niin monta kertaa ennenkin, että tiedän olevani nytkin Jumalan kämmenellä. Hän kannattelee minua ja vie hellästi kohti valoa. Se koittaa jossain vaiheessa, vaikka yhtenä pienenä pilkahduksena ja silloin taas huomaan, miten suuri siunaus elämässäni on. Masennuksen aikaa ei tarvitse pelätä. Se on raskasta enkä haluaisi tuntea näin, mutta tiedän, että Jumala on vierellä. Jos itse lakkaa jaksamasta, Jumala jaksaa.
Halusin kertoa nämä lohdutuksena ja rohkaisuna. Toivon kovasti, että löydät seurakuntayhteyden. Oletko seikkaillut seurakuntien nettisivuilla? Muutamilla seurakunnilla on puhu papille tai kysy papilta -palsta, jonka kautta voi luottamuksellisesti jutella papin tai muun seurakunnan työntekijän kanssa. He voivat antaa vinkkiä, mihin tilaisuuteen voisi lähteä ja miten ystäviä löytyisi. He ovat auttaneet minua kovasti. Netissä on myös se hyvä puoli, ettei tarvitse jaksaa lähteä mihinkään.
Siunausta ja taivaan valoa elämääsi!
Terve Aide, kannattaa tosiaan jatkaa kirjoittelua tukinetissä. Tästä on ainakin minulle ollut paljon hyötyä 🙂
Minäkin yhdyn täysin siihen, että samaan aikaan voi olla uskovainen ja masentunut. Olen myös itse käynyt samaisen prosessin näiden kahden asian ympärillä, ja olen viime aikoina onnistunut olla sekoittamatta uskonasioita ja inhimillisiä vaivoja. Masennus ei ole henkimaailman asia vaan kyse on siitä, ettei aivojen välittäjäaineet toimi toivotulla tavalla. Siis täysin sama asia kuin elimistössä jokin muu asia ei toimi, mikä voidaan määritellä sairaudeksi. Whatever selitti asian mielestäni hienosti, masennus siis inhimillinen vaiva, sairaus, aivan kuin esim syöpä.
Ymmärrän täysin Aide sinua.. Uskonasiat ovat monesti ihmisessä juuri niitä arimpia ja arvokkaimpia asioita. Luottamus Jumalaan on auttanut varmasti sinua paljon ja toimii voimavarana maanpäällisessä elämässä.. Nämä ovat vaikeita asioita, mutta tekisi kertoa, kuinka olen itse nämä asiat kokenut: miksi "hengellistää" tai antaa hengellinen selitys inhimillisille vaivoille.
Musta tuntuu että meissä on aika paljon samankaltaisuutta. Mäkin olen pieneltä paikkakunalta ja sukuni ei ole mitenkään erikoisesti uskossa. Joulukirkossa isäni kävi ja se riitti. Äitini ja veljeni eivät käyneet edes siellä. Ev.lut kirkkoon kyllä kuuluu koko perhe.
Mä olin pitkään masentunut ennenkuin hain apua. Ja onneksi myös sain sitä. Vaikka tällä hetkellä tuntuu taas ihan toivottomalta. Miksi mun pitää tuntea tällaista huonoa oloa. Yritäön selittää sitä itselleni. Ajattelen että Jumala haluaa koetella mua ja mun uskoa. Välillä taas ajattelen etä hiiteen kaikki, mä oon yksin ja kuolen yksin, ilmamn mitään tai ketään.
Aikoinaan nuoriso-ohjaajani yritti selittää mulle että tuo "kokeilu" ja epäröinti kuuluu uskovaisen elämään, eikä Jumala siitä rankaise. Se jotenkin helpottaa oloa, kun tietä kuitenkin sisimmässään, että on joku jonka puoleen voi kääntyä.
Mä tavallaan testaan, että välittäkö joku musta, ja pelkään että joudun petymään. Olen puoli vuotta sitten muuttanut toiselle paikkakunnalle enkä ol käynyt yhdessäkään seurakunnan jutussa mukana. Paitsi kaverini hautajaisissa, jota ei varmaan lasketa mukaan... Ihan ihmeellistä. En edes tiennyt kaverini olleen myös uskossa, ennen kuin tuli kutsu hautajaisiin.
No eihän sitä kukaan päällepäin näe, mitä ihminen sisimmässään on.
Hei Aide.
Ymmärrän miksi sinua hämmentää tilanne, jossa olet, ja varmasti monia muitakin. Siispä minäkin sotken lusikkani soppaan, vaikka olet saanut jo paljon hyviä kommentteja🙂 Haluan kertoa teille oman tarinani.
Olen 19-vuotias nuorinainen. Sairastan vakavaa masennusta. Tilanne on joskus ollut jopa niin vakava, että olen yrittänyt tappaa itseni mieheni viereen leipäveitsellä, tämän nukkuessa. Kuitenkin voin sanoa itsestäni, että olen uskovainen. 🙂
Viime viikolla, äitini soitti minulle. Hän oli huolissaan minusta. Hän jutteli minulle siitä kuinka onnellinen olin kun olin aktiivinen seurakunnan jäsen. Hän kertoi minun joskus sanoneen että en halua mennä seurakuntaan koska ajatus siitä ahdistaa minua. Siksi hän oli jättänyt puhumatta asiasta. Tuo lause sai minut muistelemaan sitä aikaa ja oivalsin itsekin olleeni hyvin onnellinen silloin. Tunsin siellä ihmisten keskellä, että minulla on merkitystä, että olen tärkeä jollekulle.Olin isoskouluttajana, isosena, konserteissa mukana laulamassa... kaikki mihin osallistuin tuntui hyvältä. Sitten se jäi, pikku hiljaa pois... Olin yksinäinen, syrjäydyin.. ehkä masennus pääsi silloin jo hiljaa hiipimään olemukseeni. ☹️
Minä syytin pitkään masennuksesta Jumalaa. Kyselin, miksi hän ei ota tätä pois, miksi hän antaa minun tuntea itseni syylliseksi kaikesta, miksi hän vihaa minua niin paljon... Huusin syvyydestä herraa ja viime viikolla eräänä iltana sain vastauksen. Kuuntelin sattumalta kristillistä radio kanavaa. Siellä ihmiset keskustelivat uskosta ja monista sellaisista asioista, jotka olivat minun mieltäni kaihertaneet jo pitkään. 😑❓
Oivalsin monta asiaa. Paholainen haluaa, että me emme näkisi niitä pieniä Jumalan ihmeitä elämässämme mm. masennuksen avulla. Rakkautta, iloa, auringon paistetta, toivoa, tai unelmia ja haaveita, jotka me voimme toteuttaa. Se antaa meille tunteen, ettei mikään tunnu milleen.. Paholainen haluaa, että me emme näkisi muita ratkaisu mahdollisuuksia, kuin itsensä tuhoaminen. Se haluaa saattaa meidät tilanteeseen, jossa uskomme, ettei ole enää toivoa.
Aina on toivoa, aina löytyy ratkaisut, jos vain etsii ja uskoo niiden löytyvän. Usein uskovaisten keskuudessa hehkutetaan kaikkea sitä, mikä on hyvin. Miten upeaa on olla uskossa, kaikki ongelmat ratkeavat.. On muistettava silti, että usko on kuin siemen, jotta siemenen saa kasvamaan, on tehtävä "herätys". Se herätys tapahtuu yleensä kasteella, auringolla ja ravinteilla. Kun tulee uskoon, ahkerasti kerää kaikkia noita itselleen. Lukee raamattua, käy muiden ihmisten kanssa kuuntelemassa erilaisia tapahtumia, on aktiivisesti mukana seurakunnassa. JOs unohtaa kastella uskonsa kukkaa, se lakastuu. Minä unohdin kastella uskon kukkaani.
On kuitenkin muistettava eräs seikka. Usein puhutaan uskomisen hyvistä puolista, ja joku voi saada käsityksen, että uskovan elämä on helppoa ja mutkatonta.
Ei usko ole oikotie onneen. Ei uskon avulla voi välttää vaikeuksia ja elää "happy happy" pilvilinnassa jossa kaikki on aina juhlaa.
Usko kantaa meidät läpi vaikeuksien ja auttaa meitä selviytymään. 😉
Kun näitä asioita minä aloin miettimään omaan elämääni, ymmärsin monta monta pientä ihmettä jota en ollut nähnyt edes vuosien päästä niiden tapahtumisesta. Nyt minä ymmärrän. Jumala on ollut minun kanssani koko ajan, mutta minä, en ole pitänyt sydäntäni tarpeeksi auki, jotta olisin nähnyt hänet elämässäni.
Isä.. sai sairaskohtauksen ja säikäytti koko perheen. Hän selvisi siitä ja voi nyt hyvin. Ollessani 16.. pedofiili kiinnostui minusta. Silloin tapahtui ihme..tapasin mieheni internetin välityksellä, hän tuki minua. Kesällä tulee 2v kihlautumisestamme. Se oli ihme. Minä löysin rakkauden, sen avulla minä jaksoin läpi pimeän syksyn, jolloin sain pelätä henkeni edestä. Monista rahavaikeuksistakin olen selvinnyt ihmeen kaupalla läpi. Minä selvisin rankoista ajoista läpi, koska minua kannettiin läpi niiden. Vaikka minä en sitä nähnyt 😭
Rukoilin sen radio ohjelman jälkeen. Uskoin, että jos vain joku rukoilisi minun puolestani, minä parannun, enkä tunne enää ahdistusta. Pyysin rakasta ystävää rukoilemaan puolestani... Hän pyysi minulle rauhaa sydämeen, että paha jättäisi minut rauhaan. Tässä se rauha nyt on, sielussani ja rakastan taas maailmaa. Tiedän että edessä on vielä pitkä matka siihen että mieleni on täysin tyyni ja myrskytön. Paljon on asioita joita täytyy käsitellä ja puhua pois. Silti luotan siihen lupaukseen jonka Jumala on antanut minulle. En enää koskaan vajoa niin syvälle synkkyyteen, missä kävin.🙂👍
Jumalan siunausta. Nyt olen sitte virallisesti "Hihhuli" Ja aion nauttia siitä sydämeni kyllyydestä🙂 🙂🌻
en lukenut kaikkia viestejä, mutta sen sanon, että:
normaaliuskovaisellakin usko monesti heiluu elämänkokemusten seurauksena. miksei siis sinullakin?
ja monestihan näissä uskonkin asioissa on se puoli, et mitä sitten tarkoittaa usko? näyttää siltä, että kaverillesi se "usko" merkitsee jotain aivan muuta kuin monelle niistä, jotka kertovat olevansa uskossa.
koetahan jaksaa ja kuuntele näitä tyyppejä täällä, näyttää siltä, että jo edelliset vastaukset kertoo paljon!😉