Hei!
Tuo ulkopuolisuuden ja tyhjyyden tunne on niin tuttua minullekkin. Koulussa ei ole kavereita, aloitin kyllä vasta tänä syksynä amk:n, että ehkä niitä kerkiää vielä tulla, minä kun olen niin toivottoman hidas tutustumaan ihmisiin. Mutta pahalta silti näyttää, kun minua ei oikeastaan edes kiinnosta tutustua niihin ihmisiin, ei vaan jaksa. Siellä sitten istun tunnit ja välitunnit yksin, hautautuneena omiin oloihini. En käy edes ruokalassa syömässä vaan poljen ruokatunniksi kotia (asun muutaman 100m päässä koulusta). Muutenkin tuo koulu tuntuu välillä niin stressaavalta ja suoraan sanottuna veemäiseltä, kun pitäisi olla todella sosiaalinen ja melkein joka kurssilla on esitelmien pitoa yms. Ei vain oikein nappaa.

Sanoit Drifter, että sinulla on pari kaveria, mikseivät he ole kanssasi koulussa tai vapaa-ajalla? Etkö vain jaksa olla heidän kanssaan? Minulla on juuri niin, kavereita olisi kyllä muutama (ei siis samassa koulussa) mutta en ikinä jaksa olla heidän kanssaan, kutsua kylään/lähteä ulos tms. Ei siis sillä, että heissä mitään vikaa olisi. En vain... jaksa olla sosiaalinen. Koulun jälkeen siis vain löhöän yksin kämpillä. Viikonloppuisin korkeintaan saatan lähteä heidän kanssaan baariin tai muuten vain juopottelemaan, ilman alkoholia siis ei ihmisten tapaamisesta oikein tule mitään 😟 Yksinäiseltä ja tyhjältä siis tuntuu.

Hei.

Sun täytyis saada jostain nyt apua. Voisitko kertoa koulussa jollekkin luotettavalle henkilölle olostasi, esim. opettajalle, terkkarille tai kuraattorille? Joku noista henkilöistä osais varmasti olla ainakin sen verran avuksi, että saisit heidän kauttaan ajan jollekkin ammattiauttajalle. Sinä tarvitset nyt tukea.

Onko sulla vapaa-ajalle harrastuksia? Jos tuntuu, että päivät menee hukkaan vaan kotona istuessa niin lähde vaikka kävelylle, pyöräilemään, kuntosalille, mitä vaan! Sanoit, että koulussa sulla on pari kaveria, voisivatko he mahdollisesti lähteä mukaan? Sekin varmasti on parempaa tekemistä 🙂
Rohkeasti vaan kokeilemaan uutta harrastusta, pienestä se lähtee! 🙂👍

Koita kerätä rohkeutta ja mene puhumaan, ongelmien kanssa ei saa jäädä yksin!
Koulumenestystä ja voimia Sinulle 🙂🌻

Aikoinaan ala-asteella olin aika itsenäinen nuori; ja nyt jälkeenpäin kun ajattelee, niin olin muita henkisesti vanhempikin. Ajatusmaailmanikin oli aivan erilainen ikäisiini verrattuna. Minulla oli tuolloin vain muutama kaveri. (sain kuitenkin koululsta hymypoika-patsaan, koska muut olivat jostain syystä minua äänestäneet) Itse olen aina pitänyt koulusta, mutta kai se johtuu siitä, että en ole koskaan ollut syvästi masentunut, kuin sinä ehkä olet. Ylä-astekin meni vain muutamalla kaverilla. Olin siihen tilanteeseen ihan sopeutunut,eikä minua haitannut, että kotonani kävi todella harvoin ystäviä.
Kun aloitin ammattikoulun, ja minulle aloitettiin eräs lääkitys sekä aloitin kaikenlaiset harrastukset, kuten VPK ja lenkkeilyn, itsetuntoni kasvoi.
Sitä myötä kasvoivat myös sosiaaliset tilanteet sekä verkostoiduin kymmeniin uusiin hyviin ystäviin. Olin kuin taivaassa, jossa kaikki tuntuivat olevan kavereita toisilleen. Minut tunnettiin hyvin ja olin se luotettava ystävä kaikille, jotka halusivat jutella ongelmistaan ja elämästään yleensä.

Minulla ei ole sinulle yksinkertaista vastausta kysymyksiisi ja mietteisiisi. Ehkä sinun vain kannattaa yrittää sosialisoitua ja verkostoitua ihmisten kanssa, jotka tuntuvat olevan samassa tilanteessa kuin sinäkin. Hanki harrastus, yksi tai kaksi. Liikunta parantaa yleiskuntoa sekä auttaa masennuksen hoidossa. Joskus lääkityskin voi olla paikallaan, mutta se ei missään nimessä ole se kaikista yksinkertaisin ja helpoin vaihtoehto. Mikä on sinun mielipuuhaasi? Ehkä monet muutkin ovat kiinnostuneet samasta, ja saat sitä kautta ystäviä?

Parhainta masennuksen väistymisessä on se, että siinä vaiheessa tajuat kuinka monta asiaa sinulla on hyvin! Huono itsetunto on meille usein vastaantuleva vaihe, ainakin minulle on käynyt monesti, että itsetunto kasvaa ja sitten se taas laskee jonkin pettymyksen takia. Mutta se kyllä kasvaa, jos osaat antaa sille oikeita "ravintoaineita".

Tervehtymisiä, toivotellen:
Se entinen "ruma" ja "lihava" omasta mielestään.

Onko sulla harrastuksia? Ne on parasta ajan vietettä ja tuo hyvän mielen. Sen jälkeen myös jaksaa paremmin. Harrastuksista voi myös löytää itselleen uusia kavereita ja niistä on paljon iloa jos jaksaa pitää hyvät välit ja paljon yhteyttä. 🙂 Itseäni harmittaa suunnattomasti että masennukseni alkuvaiheilla lopetin kaiken. Mulla oli paljon harrastuksia mutta en jaksanu niitä enään. Sitten masennus vaan paheni.

Välitunneilla sä voisit vaikka liitoutua kavereidesi luokse ja jutella niille kaikkee mukavaa, tai hankkia uusia ystäviä. Osaatko piirtää? Kirjottaa runoja? Jos haluat kuitenkin olla yksin, joka on aika surullista, niin voisit kuluttaa aikaasi kirjottaen tai piirtäen. Se on hyvä keino purkaa tunteita ja harjotus tekee mestarin.

Mä olin ala-asteella tosi yksinäinen. Vaikka mulla olikin kavereita niin vietän välillä välitunteja yksin. En oikein vielläkään ymmärrä miks olin yksin vaikka mulla oli kavereita. Nykyään mulla on muutamia kavereita joiden kanssa vietän koulussa aikaa. Joskus vaan liittoudun luokkakavereiden joukkoon, vaikka vaan hilluisin enkä puhuis mitään.

Sun kannattaa jutella jollekkin ammattiauttajalle, se helpottaa. Ajatus saattaa aluks pelottaa, mutta älä välitä, kyllä kaikki järjestyy. 🙂🌻

Aava, mäkin olen huono tutustumaan ihmisiin, enkä oikeastaan edes halua. Oma vikani sitten että tuntuu ulkopuoliselta koulussa. Tuntuu että kaikki muut ovat todella yhteisöllisiä ja kavereita keskenään. Mulle jos tulee joku vähän vieraampi puhumaan tai koitan puhua jollekkin, kuulostan ihan eri ihmiseltä. Ja sekin stressaa ja ärsyttää.
Olenkin näiden kahden kaverini kanssa koulussa. Mutta toisella on oma kaveriporukkansa. Toinen on paras kaveri ja hänen kanssaan olenkin aina. Ja häntä näänkin joskus vapaa ajalla, mutta ei koulun jälkeen usein jaksa ja viikonlopuisin ei yleensä nähdä. Enkä varmaan edes jaksakkaan.
Tti, minusta tuntuu että en halua puhua tästä ulkopuolisille tai mennä jollekkin ammattiauttajalle. En tiedä edes onko mulla varsinaista ongelmaa. Tuntuu vain ettei jaksa eikä "missään ole mitään järkeä" niinsanotusti. En oikein osaa selittää. Tuntuu että ajattelenkin ihan liikaa KAIKKIA asioita.
Dissosiaatio, neuvosi sosiaalisoitumisesta oli ihan oikea. Tiedän että mun pitäisi tehdä se mutta ei vaan jotenkin ole mahdollisuutta. Olen aina hiljainen ja vaikutan tuppisuulta vaikka en sitä oikeastaan ole. Kotona olen varsinainen hölösuu. No kotona on tietenkin aina helpompi olla oma itsensä. Lisäksi asennoidun ehkä niin että en halua tutustua tiettyihin ihmisiin koska olen "nirso" heidän suhteensa. tätäkään en osaa selittää oikein.. Kaikki tuntuu niin vaikealta..

Minullakin on ulkopuolinen olo. Olen ollut masentunut kaksi vuotta ja nyt syksyllä aloitin lukiossa toisella paikkakunnalla, enkä tunne sieltä ketään. en kyllä oikein haluaisikaan tuntea, sillä en halua selitellä käytöstäni muille. Minulla on yksi uusi ystävä, jolle olen kertonut masennuksesta, muut eivät tiedä. Hän on erilainen kuin minä, koko ajan kauhean hermostunut, en oikein saa kontaktia häneen. Hän tulee juttelemaan, mutta ei aina edes reagoi kysymyksiin, en oikein tiedä, olenko hänen kaverinsa vai en, mutta hän on kyllä kertonut salaisuuksiaan minulle, joten toivon hänen luottavan minuun.
Usein istun koulun lattialla tekemässä läksyjä ja lukemassa. Joskus tuntuu, että muut pitävät minua kummallisena. Muistan vielä viime kevään kun karkasin tunneilta ja minua etsittiin monen opettajan toimesta. Joskus makasin lattialla kyyneleet silömissä enkä sanonut sanaakaan. Olin aivan lopussa. Nyt mietin, eristäydynkö taas muista, tuleeko minusta taas samanlainen kuin keväällä? Yritän koko ajan olla puhumatta opettajille, étten pilaisi heidän elämäänsä, niinkuin yläasteella tein tahtomattani muutamalle opettajalle, jotka yrittivät minua auttaa. Tuntuu, että ongelmani ovat liian isoja, aikuiset pitävät jo surullista ilmettäkauheanan, ja ihmettelevät, miksen hymyile. Mitä jos kertoisin heille sairaalassa olostani tai lääkkeistäni? Tuntuu, että olen nähnyt niin paljon enemmän kuin jotkus aikuiset.
Tämän lisäksi perheeni ei hyväksy minua lainkaan, joten olen oikeastaan ihan yksin. Haluan sinulle sanoa, että jos itsestäsi tuntuu masentavalta, hae apua, vaikka muut eivät sitä hyväksyisikään. En tiedä tilannettasi, mutta minä ainakin usein olen halunnut olla yksin ja rauhoittua. Joka päivä ei tarvitse oll kavereiden kanssa. Jos olet pitkään masentuneella päällä, mene ihmeessä juttelemaan sille ihmiselle, joka tuntuu mukavimmalta. Minä olen huomannut, että sosiaaliohjaajan luo "ohjaaminen" ei auta mitään, sillä haluan puhua sen ihmisen kanssa johon luotan ja joka vaikuttaa mukavalta.
Tämä voi olla vähän sekavaa, mutta paljon voimia sinulle!!!

Hei Drifter!

Ulkopuolinen olo on todellakin eritäin raskas. Itselläkin on siitä kokemusta, sitä voi olla täysin yksin, tai porukassa, mutta silti yksin. Hällä väliä, miten, mutta aina se sattuu. Joskus on niin vaikea selittää tunteitaan toisille, vaikka sitten olisikin niitä, jotka voisi kuunnella. Ja joskus taas haluaa olla vähän "itsekäs" ja pitää ajatuksensa ominaan. Älä kuitenkaan ajattele niin, etteivät ystäväsi jaksa olla kanssasi, ystävät juuri ovat niitä, joiden kanssa voi viettää aikaa. Se on hyvä, että sinulla on ystäviä, älä vain päästä heistä irti!
Ajatus avun hakemisesta ja vieraalle ihmiselle puhumisesta voi tuntua vieraalta ja pelottavaltakin, mutta olen varma. Että se voisi tehdä ihan hyvääkin. Jos kuitenkin olet varma, että se ei ole sinulle oikea tie. Niin voithan puhua täällä paljon asioistasi kuitenkin, täällä on varmasti paljon ihmisiä, joita kiinnostaa puhua kanssasi. Ja ihmisiä, jotka kokevat samallalailla.

Ei aina tarvitse myöskään olla varsinaista ongelmaa, että voisi olla paha olla ja vain kaikki veto pois. Joskus elämässä on sellaisia kausia, että ei vain tunnu pääsevän lainkaan eteen päin. Mutta jos liian pitkään jatkuu tuollainen, mikään ei vain tunnu järkevältä-olo, niin kannattaa miettiä, että onko kaikki hyvin. Ihan vain miettiä itse, voisiko asialle tehdä jotain, ei pahan olon kanssa ole pakko elää ja selvitä yksin.🙂

Jaksamista sulle!