Mä kärsin ujoudesta ja jännittämisestä. Mä en enää haluais olla se hiljainen tyttö, joka seisoo toisten vieressä ja kuuntelee. Tuntuu, ettei muut haluakaan kuulla, mitä mulla on sanottavaa. Ja jos mä sanon jotain, se kuulostaa naurettavalta. Töissä mä syytän itteeni joka päivä siitä, etten voi olla avoin ja sosiaalinen. Mua pelottaa, että mä punastun ja paljastan oman heikkouteni. Miksi mä en voi olla sellainen iloinen ”small-talk -ihminen”?
Mun työkaveri on tosi puhelias ja kerkeää usein ekana vastaamaan, jos vaikkapa työnantaja kysyy jotain. Siinä ne sitten juttelee ja mä yritän väliin heittää jotain. Eilenkin mä kysyin jotain työnantajalta… sitten työnantaja katsoi mun työkaveria ja vastas sille. ”Hei, mä olin se, joka kysyin!” Se sattuu 😞. Ihan sama, kun mua ei ois.
Jännittäminen ja ujous vaivaa mua ihan joka paikassa. Koulussa, kaupankassalla ja jopa kampaajalla. Onko ujoille ja aroille ihmisille tilaa tässä maailmassa? Välillä tuntuis helpommalta luovuttaa… onko tällaisella ihmisellä ihmisarvoa? Mä en enää jaksais jäädä toisten varjoon ☹️.
Hei Tess!
Jos yhtään lohduttaa, niin kärsin itsekin sosiaalisesta jännittämisestä. Jännitykseni on pahimmillaan uudessa ihmisjoukossa. Saatan vaivaantua jo siitä, jos joku kysyy minulta jotakin. Minulla on huonot keinoni vaikeista tilanteista selviytymiseen, katsekontaktin välttäminen esimerkiksi. Epävarmuuteni vuoksi jännitän huomatuksi tulemista. Syvällä sisimmässäni kuitenkin kaipaan seuraa. Ihme kyllä, minulla on läheisiä ystäviä.
Lohduttavaa on, että sosiaalinen jännitys on yleisintä nuorilla ja nuorilla aikuisilla. Tunnemme ehkä olevamme yksin, mutta kyseessä on pelkkä tunne. Jännityksestä puhutaan liian vähän, koska vahvuutta ihannoidaan. Toisaalta seurallinenkaan ihminen ei ole jatkuvasti vahva. Hänelläkin on heikot hetkensä, joina hän tarvitsee lohtua.
Se, että kerroit jännittäväsi aina ja kaikkialla, huolestuttaa minua. Voin vain kuvitella, miten rankkaa on elää jatkuvan jännityksen alla. Hienoa, että vaikeuksistasi huolimatta käyt töissä! Jotkut, joita sosiaaliset tilanteet ahdistavat, eivät tähän pysty. Voimistavatko riittämättömyyden tunteesi pelkojasi? Oletko kyennyt avautumaan ja ystävystymään? Entä pidätkö vaikeat tunteesi sisälläsi?
Alkukesällä luin kirjan, joka antoi minulle ajattelemisen aihetta. Se on Ben Furmanin Perhosia vatsassa - Apua pelkoihin, paniikkiin ja ahdistukseen. Uskon, että kirja auttaisi sinuakin tarkastelemaan tilannettasi uudessa valossa.
Minä olen myös pohjattoman ujo ja arka sosiaalisissa tilanteissa. Puhuminen on vaikeaa ja se on vaikuttanut opiskeluuni ja töissä käymiseeni ja minä syytin myös itseäni aina, silloin kun töissä vielä olin, siitä miten tyhmä, arka ja jännittynyt olin. Lopetinkin töissäkäymisen pitkälti sen takia, että olin niin ahdistunut sosiaalisista tilanteista.
Jopa netissä kirjoittaminen on vaikeaa, on aina suuri kynnys alkaa tännekkin jotain kirjoittelemaan. Usein mietin ja korjailen todella pitkään viestejäni, jotta ne olisivat mahdollisimman "hyviä", ja aina en uskalla tai kehtaa edes yrittää kirjoittaa. Olen pari vuotta pyörinyt eräällä harrastuksiini liittyvällä foorumilla, enkä vieläkään oikein osaa ottaa kantaa juttuihin, vaikka monesti kovasti haluaisin. Niinkuin sinä Tess, myös minusta aina tuntuu, ettei kukaan oikeasti halua edes kuulla mitä sanottavaa minulla on, tai se on jotenkin naurettavaa/typerää/turhaa.
Monet kaverinikin ovat sellaisia, että pälättävät omia kuulumisiaan suu vaahdossa ja viimein kysyvät, "mitä sinulle kuuluu?" ja kun alan vastaamaan, he keskeyttävät, puhuvat päälle tai muuten eivät vain osoita kiinnostusta (katselevat muualle, eivät vastaa/kommentoi mitenkään, aloittavat kohta oman juttunsa ihan jostain muusta aiheesta). Eipä siinä paljoa huvita sitten enää puhua mitään 😟
Ujous ja jännittäminen ovat vaikuttaneet kaverisuhteisiinikin, tai siihen, ettei niitä juuri ei ole. Ja jos onkin, tapaan heitä nykyään yleensä vain alkoholin merkeissä, koska se rentouttaaa ja uskallan silloin olla muiden ihmisten seurassa. En ole edes seurustellutkaan koskaan, mitenkä nyt tällaisen ihmisen kanssa mikään suhde toimisi, kun jännitän niin henkistä kuin fyysistäkin läheisyyttä, enkä uskalla tavata ketään enkä puhua/ilmaista tunteitani. Kai minä olen sitten aina yksin ☹️
Oletko Tess hakenut apua jännittämiseen? Siihen kuulemma saa helposti apua. Itse en ole vielä lääkärille uskaltautunut (olen tässä reilu puoli vuotta ollut "menossa", mutta en ole vielä saanut kerättyä tarpeeksi rohkeutta). Ehkä meille ujoillekkin on tilaa tässä maailmassa ja joku tarkoitus, toivotaan ainakin 😐
En oo vielä hakenu apua jännittämiseen 😞. Haluaisin kyllä, sillä ei tätä enää jaksa yksin ☹️. Jos mä listaisin päivittäin koetut tunteet ylös, listassa lukis joka päivä jännitys ja ujostelu. Yläasteella äiti vei mut lääkärille hikoilun takia. Näin jälkeen päin ajatellen sekin johtui varmasti jännittämisestä. Kerran lääkärin raportissa luki: "Tytön selkä on nytkin aivan litimärkä". Osaatko aava sanoa, mistä apua vois lähteä hakemaan? Ihan tavalliselta terveydenhoitajaltako? Käyköhän opiskelijaterveydenhuolto?
Sen olen huomannut, että jos olen kahden jonkun kanssa, minun on helpompi olla ja puhua. Koska tiedän, että silloin minnuu kuunnellaan. Mutta jos porukkaan tulee kolmas henkilö, tunnen jääväni ulkopuolelle. Luulen, että tällaisissa tilanteissa riittämättömyyden tunne ainakin vahvistaa miun jännittämistä. Pelkään sitä, että miun ajatukset ja mielipiteet tyrmätään. Sen takia kai usein valitsenkin hiljaisuuden.
Asun soluasunnossa kohta jo kolmatta vuotta, joten oon saanu aikaa sopeutua ja tutustua kahteen kämppikseeni. Kyllä he joskus ovat sanoneet, että sä taidat olla ujo. Toisen kanssa kerran juttelinkin mun ujoudesta ja jännittämisestä. Päivi sanoi, että ikä tuo varmasti varmuutta eikä punastumisessakaan ole mitään hävettävää. Se vain osoittaa, että ihmisessä on jotain hyvää. Mutta ite on jotenkin vaikee hyväksyä ittesä tällaisena. En mä oikeestaan osaa kertoa näistä tunteista kellekään. Mitä nyt tänne ja joskus veljelle. Sen mielestä mun ajatukset on kirjaimellisesti naurettavia. Kerrankin se sano miun siskolle ku mä niille avauduin, et kuuntele nyt mitä siskos puhuu. Se oikeesti suuttuu ja tuohtuu mulle. Mun veli ei voi ollenkaan käsittää, miks mä ajattelen niin eri tavalla kuin se.
Täytyypäs käydä kirjastossa ja lainata tuo Benin kirja. Kiitoksia teille kummallekin. Kaikki apu ja ajatukset ovat tarpeen 🙂.
Hei,
mullakin on sama juttu kun teillä, ette oo yksin 🙂
Jännitän kovasti esim kelaan, lääkäriin tai kouluun menemistä. Tai no, en kouluun, mutta bussiin ja toiseen kaupunkiin menemistä. Jos jossain on paljon ihmisiä, mua alkaa ahdistaan ja haluan vaan pois. Paikassa missä on uusia ihmisiä, en puhu mitään, koska en uskalla. Pelkään ääneni murtumista ja sanojen jäämistä kurkkuun.
Luokan edessä esityksen pitäminen on aivan kamalaa ja yleensä sovin opettajan kanssa niissä tilanteissa että teen esityksen kirjallisena.
Ala-asteella mulla ei ollut aluksi yhtään kaveria, koska tuntui että kaikki muut tunsivat jo toisensa ja mä jäin sitten yksin. En uskaltanut puhua mitään, kunnes opettaja sanoi muille että ottakaapas nyt mutkin mukaan leikkeihin. Ylä-asteella ahtailla käytävillä kävely ja pienissä luokissa oleminen oli aivan kamalaa. Siis tuskaista. En pystynyt millään aina pitämään itseäni kasassa. Vietin paljon aikaa terveydenhoitajan luona, koska en halunnut mennä ahtaisiin luokkiin. Ylä-asteella luokkakavereille puhuminen oli kamalaa. Varsinkin pojille. Nyt kauppiksessa joutuu pakostakin puhumaan pojille, koska olen luokan ainut tyttö 😉
Jopa kaupungilla kulkeminen on kamalaa, koska olen suunnattoman perfektionistinen eli kaiken on pakko olla täydellistä. Jos joku katsoo mua pitkään tulee pakokauhu "onko mussa jotain vikana" "onko hiukset varmasti hyvin" "onko paita oikein päin" yms.
Olen jopa poikaystävälleni hieman ujo välillä. Tai siis jos ollaan vaikka sukulaisilla niin oon tosi hiljanen. Se harmittaa, koska haluan olla sosiaalisempi. Mulla on, tai siis.. Mulla oli kavereita. Ei enään kun menin toiseen kouluun kun ne. Mut jos oon tuntenut jonkun henkilön pitkään ja jutellut sen kans joka päivä niin siine menee kyllä ujous pois.
Hei tess!
Musta tuntuu aivan samalta, tuntuu kuin tekstisi olisi ollut oma kirjoittamani!
Minäkään en ole kauhean puhelias, vain perheeni kanssa voin olla oma itseni ja parin kaverini. Sitten kun on jossain isommassa porukassa niin sitä suutaan vaan saa avattua, eikä pysty olemaan rennosti. Välillä tekisi mieli sanoa jotain mutta tuntuu että sillä ei ole tavallaan väliä mitä sanon. Tuntuu tavallaan ettei kukaan edes noteera sitä.. Ja jos sanon jotain se kuulostaa tyhmältä, kun mietin liikaa sanottavaani. Suusta tuntuu tulevan jotain ihan muuta. Kaikki muut mun kaverit osaa olla rentoja porukassa mutta mä oon aina se kuuntelija ja muiden "tarkkailija" eikä kukaa oo niin sanotusti tottunu siihen että mä paljoo puhuisin. On rasittavaa kun haluaisi olla ulospäinsuuntautunut ja puhelias mutta se ei vaan onnistu. Oma ääni kuulostaa ihan erilaiselta.. Joo sekava teksti enkä oikein osannut auttaakkaan ☹️
Oikeastaan meitä ei voi jakaa hyviin eikä huonoihin, on vain eroja. Meillä kaikilla on heikkoutemme, niin ulospäinsuuntautuneilla kuin sisäänpäinkääntyneilläkin. Oletteko ajatelleet, että hienotunteisuuskin on eräänlaista sosiaalisuutta? Kyky olla loukkaamatta muita on tärkeä, ja se meillä ujoilla on! Jos joku pilkkaakin meitä jännityksemme vuoksi, hän paljastaa ymmärtämättömyytensä.
Ajatelkaa, että olemme nuoria ja että meillä on aikaa oppia! 🙂👍
Tess; apua kai voi lähteä hakemaan ihan vaikka terveyskeskuksesta tai opiskelijaterveydenhuollosta, itsellä tosiaan ei ole mitään kokemusta avun hakemisesta, mutta näin minua on neuvottu. Opiskelijaterveydenhuoltoon itse ajattelin suunnata, kunhan tässä koulut vain alkavat. Jos siis uskallan. Se kun on aina vain niin paljon helpompaa jäädä märehtimään omien ongelmien kanssa, kuin lähteä hakemaan tilanteeseen helpotusta.
Lukiossa yritin mennä terkkarin juttusille erään pienen vaivan takia, suunnittelin sitä pitkään ja hartaasti ja koko koulupäivä meni sitä asiaa jännittäessä. Sitten kun tuli sopiva välitunti jolloin olin suunnitellut meneväni, koin niin suuren ahdistuksen ja menin niin "lukkoon", että en kertakaikkiaan kyennyt menemään sinne 😞 No, onneksi vaiva selvisi itsestään ajan kanssa.