Hei FragileFairytale,

ihan loistava nimimerkki sulla. 🙂 Kerroit tuossa pettyneesi ammattihenkilöiden apuun, mutta voisitko vielä kertoa psykologille, kuraattorille tai terveydenhoitajalle - jos näissä olisi joku, jolla et ole vielä käynyt? Auttajiakin on erilaisia, ja oikeanlaista ei välttämättä löydä heti. Molempien persoonat vaikuttaa siihen, miten hoitosuhde toimii. Mitä siitä seuraisi, jos vanhempasi saisi tietää? Sinulla on oikeus saada apua, ja sitä kannattaa hakea. Olisi hienoa jos olosi vähän kohentuisi ennen vaihtoon lähtöä. Täällä Tukinetissä on myös päivystäjiä joille voi puhua, samaten MLL pitää yllä nuorten puhelinta ja nettiä. Ei kannata jäädä yksin noiden ajatusten kanssa, vaikka kuinka tekisi mieli vetäytyä yksinäisyyteen, niin se ei kannata, tiedän kokemuksesta.

Itsetuhoisuudesta ja masennuksesta on mahdollista päästä yli. Sun ei ole pakko vain alistua yhteisön vaatimuksiin ja vetää tekohymyä kasvoille - sä voit saada apua ja parantua rauhassa. Miten sulla on mennyt tänään? Halauksia täältä sulle 🙂🌻

Hei FragileFairytale!

Minäki oon joskus 'parantunu' omin avuin. Ja aina se on sitte tullu takas jonku ajan päästä. Nyt oon kumminki oikeesti parantumassa. Mulla oli nyt viime kesänä ja syksynä tosi vaikeaa. Mulla oli samanlain. Mulla oli ystäviä, oli perhe, oli oma asunto, oli kavereita koulussa, oli harrastuksia, oli helppo opiskella koulussa.....kaikkea. Silti en ollut onnellinen. Miksi?? Siihen en tiiä vastausta. Mulle vaan oli annettu taakaksi masennus. Vajosin koko ajan syvemmälle masennuksen suohon ja aioin tappaa itseni. Ja sillainkin oli samanlainen tilanne, että mulla oli samanalainen pakko jaksaa -olo. Aina kun olin jossain missä oli ihmisiä, pakotin kasvoilleni onnellisen ja iloisen ilmeen. Sen takana olevaa tuskaa ei kukaan nähnyt. Tiiän tunteen ku alkaa olemaan lopussa. Niin olin minäkin. Ja lopulta kerroin siitä kaverilleni. Me käytiin yhdessä koululääkärillä. Niistä mistä en ite pystynyt kertomaan, mun kaveri kertoi. Lääkäri ehdotteli osastoa, mutta en suostunut. Sitten vielä samalla viikolla tuttuni kumminkin soitti lääkärille koska mun ajatukset oli niin huolestuttavia. Ja jouduin pakkolähetteellä osastolle. Se oli hyvä. Minä en olis enää tässä jos en olis joutunut. Ja siellä sai pysähtyä. Ei tarvinnu ajatella koulua. Sai nukkua ja levähtää ja ajatella rauhassa ja jutella hoitajien kanssa ja purkaa sitä kaikkea. Vähitellen se sitten nosti mielialaa. Ei kuitenkaan tarpeeksi koska muutaman viikon kuluttua siitä kun pääsin pois, otin yliannostuksen lääkkeitä. Onneksi selvisin siitä. Onneksi. Tässä sitä ollaan. Olen kiitollinen siitä että sain uuden mahdollisuuden. Kaikki eivät sitä saa.

Mitä sun pitäs tehdä? No eka kannattaa miettiä sitä, haluaako parantua. Ite suosittelen lämpimästi. Jos et lähde sille vaikealle parantumisen tielle, et välttämättä koskaan ole kunnolla onnellinen. Jos taas lähdet, voit päästä yli vaikeuksistasi ja olla onnellinen. Minä oon päässyt jo tosi pitkälle toipumisen tiellä. Alan olla melkein onnellinen. Eka kerran ku tajusin sen että on totta että musta voi tulla onnellinen, itkin ilosta. Jos haluat parantua, niin vaikka kuinka vaikealta tuntuis, sun kannattaa kertoa psykologille, kuraattorille tai lääkärille. Se on ensimmäinen askel. Sen voin kertoa että paranemiseen tarvitaan taistelua, mutta se on sen arvoista. Toinen askel on se, että olet rehellinen kaikille auttajille joiden kanssa olet tekemisissä. Sua ei voida auttaa jos et kerro mikä on. Jos taas et halua parantua, ei mulla siihen neuvoja oo. Ei sillon tarvi tehä mitään. Se on nyt aluksi tärkein mietittävä🙂

Mulle kuuluu tosi hyvää. Oon pirteämpi ku pitkään aikaan🙂 Viimeisin viikko on mennyt oikeasti tosi hyvin ja mieliala on ollut vain nousussa.

Hei tsemppejä elämään ja päätöksiin!🙂🌻 vaihto kuulostaa kyllä huippujutulle!

Kiitos kummallekin teille vastauksista!
Siinä, että mun vanhemmat sais tietää, on se ongelma että mä en pääsis vaihtoon - masennus pitää kertoo vaihtojärjestölle joka estää sen. Siks en oo pystynyt hakemaan apua.
Inhoan kouluni psykologia (ekan kerran kun kävin siellä, se määräs mulle lääkkeitä, ja ku sain ne, paljastu ettei ne sovi mulle astman takia - well done!), kuraattorista nyt ei oo ikinä apua ollutkaan. Mun on tosin pakko myöntää että tykkään meidän terveydenhoitajasta, en kuitenkaan halua puhua sen kanssa siitä syystä, että luultavasti lähettäis mut eteenpäin ja kaikella todennäkösyydellä se kertois mun vanhemmille. Ja siinä menis viimenenkin asia jonka takia ylipäänsä jaksan enää hengittää.
Mulla ei myöskään ole yhtäkään niin hyvää kaveria, kuka tietäis mun tilanteesta - "parhaaseen" kaveriini en luota, ja no.. muiden kanssa ei olla niin läheisiä. Enkä uskalla, ei ne ymmärtäis. Hetkellisesti koulusta löyty yks, josta luulin et meistä vois tulla kavereita ja jolle voisin kertoakin kaiken - ei, se ei käy enää koulussa. Lähes ollenkaan.
Vaikka haluaisin tosissani parantua, mä en usko pystyväni siihen enää yksin. Tartteisin jonkun, jolle puhua, mielellään joku, johon pystyis luottamaan. Vielä en oo sellaseen ihmiseen törmänny, joten luultavasti se on se tärkein asia, joka hankaloittaa eniten tätä ööh, parantumisprosessia?

Tänään oon ollu vaan stressaantunu - koeviikko alkaa ylihuomenna, itkettää, ikävä poikaystävää, tuntuu että seinät kaatuu päälle. Ahistaa.
No mutta, eiköhän tää tästä - ainakin niin on pakko uskoa jos ei muuta (:

Moi!

On todella hienoa, että myönnät tarvitsevasi apua. Vaikka se ei tuntuisi siltä, se on kuitenkin hyvin tärkeä askel kohti paranemista. Jos sinua aristaa puhua suoraan jollekin koulun ammattihenkilölle, täällä Tukinetissä on päivystäjiä joilta kysyä neuvoa. Voisitko kertoa terveydenhoitajallesi, että haluaisit vain keskustella ja saada neuvoja siihen, miten mielenterveyttä hoidetaan ja kohennetaan? Tavallaan kuin välttää sen tilanteen, että hänelle tulisi syitä kertoa vanhemmillesi. Jos hän sitten kysyisi vointiasi, niin voisit olla rehellinen ja sanoa, ettet halua vanhempiesi tietävän. En tiedä, millä perusteilla hän kertoisi asiasta eteenpäin, mutta jonkinlainen avunsaanti olisi joka tapauksessa paikallaan.

Älä tee missään nimessä mitään pahaa itsellesi. Sulla on oikeus saada apua ja parantua rauhassa. Asenne sulla on kuitenkin hieno monilta kohdin, kun haluat saada apua ja uskot parempaan. Tsemppiä! 🙂

Heipähei ! Mulle o tullu outoi fiiliiksii asiast et suunnilleen kaikki 14-17 v nuoret seurustelee ja ottaa asian erittäin tosissaan. Mullahan on ollut vain 1 seurustelukumppani ja sekää suhde ei kestäny ku 2kuukautta ja se mua masentaaki et muilla on ihminen jota rakastaa ja voi viettää aikaa . Mul on 2-3 ihan hyvää kaveria joitten kans oon 1 kahes viikos tai 1 kuukaudes koska asun tällä hetkellä laitoksessa ja niillä kaikilla on tyttö/poikaystävä. On siis tosi masentavaa katsoa kun muut halailee ja nuolee toisiaan mun edessä . En pidä itseäni hyvännäköisenä taikka hyväkroppaisena , en tiedä näkeekö tytöt mussa mitään? Mul o paljo asioit mieles ja yks tärkein on se et mua arvostelee psykologi , sossu ja mun vanhemmat , vaikka syytä ei ole ne pitää mua narkkarina ja idioottina koska poltan kannabista 😀 kerran siis kerran kuukaudessa . En ymmärrä ihmisten huolta asiasta että haluan paeta asiotani välillä , ja siis masennuksella tarkoitan " mikä olisi nopein ja kivuttomin tapa tappaa itseni" ajatus ja en ole kertonut tästä vanhemmilleni tai kenellekkään muulle , koska siitä seuraisi vain lisää testejä ja mulle määrättäis lääkkeitä :/ mutta asiaab en pidä aitä vääränä että polttelen harvoin tiedän että sitä paheksutaan mutta oikein ja harvoin käytettynä mulla se auttaa . Tulee parempi mieli pariksi päiväksi kunnes joudun takaisin laitokseen :'( ymmärrän jos pidätte asiaani polttelusta ja parisuhde ajattelustani ideattomana ja järjettömänä mutta TOIVOISIN edes 1 ihmistä joka ymmärtäisi asiani pointin ja tärkeyden /masentunut ideologisti kuittaa !

Hei vain!
No tähän alkuun mun on pakko sanoa, etten oo ite kannabista vastaan jos on kohtuukäyttäjä. Ite en kuitenkaan minkäänkaltaisia huumeita vois käyttää, mut en niitä muilta ihmisiltä kiellä, jos ei se käyttö vaikuta mun elämään.
Jos kerran polttelet vain sillointällöin etkä tunne olevas erityisen koukussa tai vastaavaa, en ymmärrä myöskään sun leimaamista narkkariks. Oikeestaan se on jopa aika törkeetä mun mielestä, varsinkin ihmisiltä jotka yrittää auttaa. En sitten tosin tiedä millaset on oikeet asianlaidat, mut suosittelen, että ainakin vähentäisit mahollisesti poltteluas, ja yrittäisit sitä kautta saada sitä ns 'luottamusta' takaisin.
Toiseks tosta poikaystäväjutusta. Ei oo yhtä oikeeta tai väärää tapaa seurustella. Joku on menettänyt neitsyytensä 13-vuotiaana ja seurustellut useamman kuukauden, toinen pitää lyhyemmistä suhteista, kolmas ei halua seurustella.
Mä taas en haluais tällä hetkellä mitään, enkä oikeastaan oo edes enää varma onko mulla poikaystävää tai mitään muutakaan - toisaalta olis vaan helpotus jos ei.
Pidä siis sinkkuudestas kiinni! Se on hyväks joissain tapauksissa, ja itsensä kanssa olisi hyvä nauttiakin olostaan.

Mulla alko tänään koeviikko psykologiankokeella. Olin kuolla sinne koetilanteeseen, ahisti vaikka tiesin että osaan joka aiheesta edes jotain. Huomenna biologiaa, sitä siis riemulla odottaen...
Hei muuten, tietääkö kukaan, onko normaalia, että 'unohtaa' sillontällön hengittää ja sit joutuu vetämään syvään henkeä ja tulee lievä hätääntyny olo? Esimerkiks mulla käy monesti keskellä yötä, että jos herään, ja yritän uudestaan nukahtaa, saatan saada unenpäästä juuri kiinni, mut sit tajuan etten oo hengittäny ja joudun vetämään henkeä pariin kertaan. Välillä taas koulussa, ihan vaikka hengittäisinkin, joudun vetämään henkeä kun tuntuu ettei happi riitä (meidän koulussa kuitenkin todella hyvä sisäilma moniin muihin lukioihin ja ylipäänsä kouluihin verrattuna). Kellään muulla samankaltaista, tai tietäis mistä johtuu?😐

Oon tosi ahistunu ja stressaantunu.
Eilen mun nenä reagoi mun stressaamiseen alkamalla tulvia raudanhajuista punasta jotain nesteenkaltasta, ja olin romahtaa ennen bilsankoetta.
Sit jouduin stressaamaan tänpäivän siunaustilaisuutta - siunattiin mun isäpuolen äiti joka lähti tästä maailmasta kaks viikkoa sitten.
Huomisen ristiäiset ahdistaa, mun kun kuitenkin pitäis oikeesti lukee kokeisiin ja tehä vielä pikkusiskolle yks suurempi kirjotusjuttu valmiiks.
Sit tää on-off ollakovaieiköolla jooei soutaahuopaa rakastanenrakastajuttu taitaa olla aikalailla ohi. Ei puhuta enää, ei olla nähty öhh kahteen viikkoon ja sillonki puolisentuntia josta suurimmaks osaks istuttii hiljaa. Kaikki on tosi ahistavaa. Haluisin et se ois kaikki ohi, ei tarvis stressata siitä oonko tarpeeks hyvä ja et mun tarvis vaihtoonlähtiessä jäädä miettimään mitä mä oikein tänne jätän. Toisaalta en haluis tän loppuvan koska välitän tosta ihmisestä niin paljon.

Muuten on menny ihan hyvin. Kai. Tai en oo ainakaan itkenyt ja oon välillä jopa hymyilly aidosti. Mitäpä sitä muille kuuluu?c: jos kukaan ylipäänsä tätä lueskelee, haha 😀

Hei FragileFairytale! 🙂

Mun mielestä sun kannattais nyt kertoa terkkarille. Tuo vuoto ei välttämättä ole vaarallista, mutta terkkari ainakin osaisi sanoa, mitä se on tai ohjata tarvittaessa eteenpäin. Näin saisit selvyyden siihen, mistä on kyse, ja voisit puhua myös tuosta hengitysasiasta. Stressin ei tietääkseni pitäisi yksin aiheuttaa nenäverenvuotoa/muuta vuotoa.

Ootko yrittänyt puhua poikaystäväsi kanssa tuosta asiasta? Olet varmasti ihmisenä aivan riittävä! Sitä ei kukaan toinen voi määrittää, sillä jokainen on arvokas omana ainutlaatuisena itsenään. Otan osaa tuohon siunaukseen liittyen. Mukava kuulla että sulla on ollut iloisia hetkiä, ne on tärkeitä palasia kohti parempaa 🙂

Hei vaan kaikki. Täällä myös yksi elämään turhautunut hylkiö. Ulkoisesti olen reipas, iloinen, auttavainen ja ystävällinen (olen kuullut nämä eri henkilöiltä) ja samaan aikaan olen sisältä täysin rikki. "Salasin" masennukseni pitkään jopa perheeltä ja kavereilta. Koulussa ei kukaan nykyäänkään uskoisi kuinka hajalla ja kyllästynyt elämääni olen. Psykoterapiassa käynyt reilun vuoden, puolen vuoden käymisen jälkeen kokeilimme lääkitystäkin, jolla ei tosin mitään vaikutusta ole ollut. Syitä olooni on mm.jatkuvat kiusaamiset, liiallinen ahkeruus ja sadat miljardit asiat. En jaksa selittää koska tämä kännykkä sekoilee, kuinkas muutoinkaan... Nyt oon hirmuvihanen tälle mun paskalla elämälle jota yrityksistä huolimatta en ole onnistunut kesyttämään. Kaikki vaan yksinkertaisesti menee pieleen, ei ole harrastuksia, kavereita on muytta parhaimmatkin niistä ovat pettäneet mut. Tämmönen maanrakoon vaipunut eei pääse ylös sieltä varmaan koskaan.:/ nyton huono päivä...:@

Moi Hega,

Kyllä säkin voit päästä sieltä maanraosta ylös jonain päivänä. Iloisen ja hyvinvoivan esittäminen ja liiallinen ahkeruus voi olla kova pala mielenterveydelle, kiusaamisesta puhumattakaan. Ootko tästä kiusaamisesta puhunut kenellekään? Sun ei pitäisi joutua myöskään esittämään että sulla on kaikki hyvin, jos oikeasti olet sisältä rikki. On tosi hienoa, että käyt psykoterapiassa. Onko sulla mitään harrastuksia tai muuten asioita, jotka tuottaa sulle iloa? Unelmia tai haaveita? Hyvinkin pieneltä tuntuvat asiat voi auttaa jaksamaan yhden päivän lisää. Auttaisiko sulle omista tuntemuksista kirjoittaminen tai jotenkin muuten niiden purkaminen? Jos joutuu patoamaan kaiken sisällensä, voi olo mennä lopulta hyvin vaikeaksi. Kannustan sua kertomaan myös psykoterapiassa sen, miltä susta oikeasti tuntuu. Sillä tavoin avustakin voi saada paljon irti.

Tsemppiä ja halaus! 🙂