tuoreet ja punaiset kädessä sekä köysi kaulassa
Näin se on mennyt. Käsissä jälkiä muistuttamassa ”hyvistä” ajoista. Ja tuijotan sitä silmukkaa ja ajattelen koko elämääni. Se vilahtaa silmieni ohi kuin elokuva. Juu mä osaan kirjoittaa näitä juttui aika hyvin. Mutta mä vuiltelen ja pahasti varsinkin eilen. Moni ei sitä tiedä. Kerroin yhdelle mun kaverille ja seuraavana päivänä kouluss välttelin sen katsetta. En halunnu kohdata sitä. Vaikka pitäis. En syö mitään lääkkeitä masikseen. Ja haluisin siihen apuu koska oon taistellut sen kanssa jo kaks vuotta. Ei kuulosta pitkältä mutta se on. Joka päivä on tuntunu vuodelta. Ja vähän aikaa sitte luovutin ja söin lääkkeitä kaikkei mahollisii mitä vaa löysin. Ja ny haluun pois tästä pohjattomasta luukusta johon oon vajonnu.
Moi,
Kirjoitat kyllä pysäyttävästi kokemuksistasi. Kaksi vuotta on varmasti pitkä aika masennuksen kanssa. Oma tilanne voi tuntua pohjattomalta luukulta, mutta sieltä on mahdollista päästä pinnalle. Oot jo ottanut tärkeän askeleen, kun myönnät pahan olosi ja kirjoitit siitä tänne. Se on oikeasti iso asia.
Uskaltaisitko puhua täällä esimerkiksi Net-tukeen, tai olla koulussa yhteydessä terkkariin tai psykologiin. Viiltelystä ja itsetuhoisuudesta voi päästä eroon, ja ammattilaiset voivat tuoda siihen merkittävästi apua. Asioista puhuminen voi tuntua merkityksettömältä, mutta se voi auttaa paljonkin. Onko sulla ketään, jolle voisit puhua tunteistasi, tai jotain muuta keinoa kuin viiltely, joka voisi lievittää pahaa oloa. Ihan tällaisetkin asiat voivat jo auttaa eteenpäin ja saada elämän vähitellen raiteilleen.
Samaten kannattaa kirjoittaa tänne tuntemuksistaan, jos tuntuu että siitä voisi olla yhtään apua. Yksin ei tarvitse eikä kannata jäädä, sillä apua voi saada ja sun elämä voi olla vielä paljon valoisampaa. Älä vahingoita itseäsi. Sä oot liian arvokas siihen, vaikket itse sitä nyt näkisi. Mutta sun päivä koittaa vielä. 🙂
Kovasti jaksamista sulle ja halauksia. 🙂🌻