Ei todella ole vaikeaa. Mie kyllä näytän kaikki tunteeni viimisen päälle.
Toissa iltana raivostuin todella paljon ihan vaan teille muille kirjoittajille. Koska te mielestäni, ette oikein kirjoittaneet!!! Ensin haukuin teidät, sitten laitoin vielä toisen jutun jossa haukuin moderoijan ja lopuksi vielä haistattelin koko tukinetille. Onneksi niitä ei julkaistu.

Sitten kävelin muutaman kilometrin pimeässä, potkin kiviä ja kantoja. Tulin kotiin ja osoitin koko perheelle kuinka rakastettava ja tunteikas ihminen olen.
Mie todella toivoisin, että oppisin hieman hillitsemään tunteitani.

Minä pyrin piilottamaan kaikki tunteeni kaikissa tilanteissa mitä vastaan voi tulla. Silloin tunnen itseni koskemattomaksi, ts. kukaan ei saa horjutettua minua vaikka kuinka yrittäisi. Se kyllä karsii sosiaalisuuden aivan nollaan mutta mitä sitten. Ihmissuhteet saa jäädä niiden ongelmaksi, jotka niitä hinkuavat. Enkä enää koe tätä ongelmana, toisin kuin vielä pari viikkoa sitten. Olen mikä olen, enkä enää kykene muuttumaan.

Minulla on suuria vaikeuksia tunneilmaisussa. Vahvoja tunteita kyllä on, mutta ne on pakko pitää piilossa, hetkittäin jopa itseltäni. En ole itkenyt yhdeksään vuoteen kertaakaan kunnolla; muutamia kertoja olen yksinollessani antanut yhden tai kahden hiljaisen kyyneleen valua. Tiedän, että itkeminen helpottaisi oloani kovasti, en vain osaa...😞

Terapiassakin - jonka pitäisi kaiketi olla paikka, jossa voi vapaasti ilmaista tunteitaan - saatan sanoa, että nyt olen niin loppu, etten enää jaksa hetkeäkään, ja hymyillä samalla aurinkoisesti. Itse asiassa en edes tunne mitään puhuessani vaikeista asioista, vaikka niitä yksin ajatellessani olisin hyvinkin ahdistunut.

Myönteiset tunteet sitten ovat oma lukunsa. Niitä en pysty itse ilmaisemaan, enkä liiemmin vastaanottamaan toiselta. Jos minua kehutaan tai minulle kerrotaan, että olen jollekin ihmiselle tärkeä, kipsaan totaalisesti ja saatan tahtomattani töksäyttää jotakin epäkohteliasta, jos nyt ylipäätäni osaan reagoida mitenkään. Kaikenlainen läheisyys, niin fyysinen kuin sanojen luoma, on minulle kauhistus. Ei puhettakaan, että voisin koskaan muodostaa parisuhdetta; syvempi ystävyyskin on kiven takana.

Olisi helpompaa, jos osaisi olla myös toivomatta läheisyyttä, vastavuoroisuutta ja mahdollisuutta avoimeen tunneilmaisuun, kun ei siihen kerran itse kykene. 😭

Minä osaan osan tunteistani näyttää hyin helposti. Osaan halata isää, äitiä ja veljiäni.Sanoa heille usein, että olette tärkeitä minulle.
Mutta, jos pitää sanoa, että voin huonosti ja kaikki asiat ovat miten sattuu, niin sitä en osaa kertoa.

Olento, olet kuin täydellinen kopio minun ajatuksistani, paitsi että minä en käy terapiassa, koska en usko että se auttaisi enää (kuusi vuotta terapiaa riitti minulle, varsinkin kun en vielä silloin ollut mitenkään merkityksellisessä määrin pöpi, vaan terapia oli "ennalta ehkäisevää" koska isäni kuoli kun olin melkein 5v. (sinänsä ironista: "ennalta ehkäisevää terapiaa" ja tässä sitä nyt ollaan, toivoen että joku tulisi ja ampuisi aivot kuuhun...).

En voi sille mitään että asioiden merkitys on vain niin olematon. En tunne "tunteita". Osaan ehkä määritellä ne perustuen siihen mitenkä jotain tunteva ihminen käyttäytyy, mutta en osaa sanoa miltä joku asia tuntuu. Rakkaus? Minulle on aivan yksi ja sama mitä joku nainen minusta ajattelee, paitsi että se ei saa olla mitään positiivista, koska sillä ei ole todellisuuspohjaa. Minun kehitykseni tuntevana olentona pysähtyi 19,5 vuotta sitten. Kesti 5 vuotta edes ymmärtää että isä oli kuollut. Jotenkin vain tottui siihen ettei isä enää tulllutkaan töistä kotiin. Koskaan äiti ei sanonut että "Kun isä ei enää tule kotiin. Isäsi on kuollut". En koskaan kuulut tuollaisia sanoja. Siihen vain tottui ymmärtämättä mistä oli kysymys. Silloin totuin vain hyväksymään asiat ilman merkitystä.

Olento, tiedät kyllä hyvin mitä tarkoitan. Olen robotti. Orgaanisesta solujakautumisesta syntynyt tunteeton liha-läski-luukasa. Kappale elävää materiaa ilman oikeita ajatuksia, ilman tahtoa. Ilmankos onkin niin helppoa samaistua Arnold Schwarzeneggeriin, ohjelmoituun koneeseen joka ei tarvitse merkitystä asioilleen.

Tunteiden näyttäminen on vaikeaa. Nykyään tosin ehkä hiukan enemmän, mulla on hyvä terapeutti joka on auttanut mua siinä, sillä hän näkee olenko oikeasti iloinen vai onko se 'näyttely' hymy.
Mutta se kesti tosi kauan ensinnä siksi että olin niin masentunut että en tuntenut mitään, sitä voi kuvata sanalla zombi. liikut muiden keskellä mutta mikään ei oikeasti kosketa, mikään ei tunnu.
vieläkään en pysty itkemään. hymyilen aina mutta se ei ole todellista tunteiden näyttämistä, sillä jos on sisällä paha olla hymyilee entistä enemmän.

Nykyään ei ole aivan zombi, enemmänkin vain tunnoton, mikään ei kosketa kovin syvältä vaikka koskettaisikin niin sitä ei osaa tuntea ja näyttää.

Mukavaa tietää, että on ihmisiä jotka ajattelevat samalla tavalla kuin minä. Tai siis eihän se mukavaa ole, mutta... noh.. Varmaan tajuatte...

Samankaltaista ongelmaa, sen myöntäminen että menisi huonosti (ja sen ulospäin näkyminen) ovat minulle aivan käsittämättömän kovia paloja nieltäviksi. Näytän kyllä tunteita, mutta teen sen vetämäni "suojaroolin" sisällä, ettei kukaan huomaisi heikkouksiani. Teeskentely tuntuu toimivan, muttei tee minua oikeasti iloiseksi.