En tiedä olenko 27-vuotiaana enää nuori, mutta luulen täältä saavani enemmän vertaistukea. Seuraa siis pahan olon vuodatusta:

En ole pitkään aikaan tuntenut itseäni niin yksinäiseksi ja surkeaksi kuin nyt muutettuani Tampereelle ja aloitettuani maisteriopinnot. Toinen periodi on juuri pyörähtänyt käyntiin ja olen edelleenkin hukassa opinnoissani ja kurssit ovat minulle vaikeita. Ilman ylioppilastutkintoa ja AMK-taustaisena maisteritason opinnot ovat todella haasteellisia.

Opinnot vievät suurimman osan ajasta ja energiastani, joten sosiaaliselle elämälle tai harrastuksille ei jää viikolla juurikaan aikaa. Viikoittaisiin opiskelijabileisiin ei ole pitkässä juoksussa varaa ja koen olevani siellä ikäni puolesta ulkopuolinen.

Lisäksi läheisten ihmissuhteiden olemattomuus kalvaa sydäntä. Näin lähempänä kolmea- kuin pariakymmentä olevana miehenä minulla ”kuuluisi” olla itsevarmuutta, kokemusta ja rohkeutta lähestyä naisia. Mutta kun näin ei vain ole, on pelini jo menetetty. En ole eläissäni koskaan seurustellut naisen kanssa. Enkä itseasiassa edes tiedä miten seurustelu tapahtuu tai miten sellaiseen lähdetään. Olen kokemattomuudestani ja ujoudestani johtuen ilmeisen vastenmielinen eläin kaikille naisille, vaikka koen fyysisesti olevani vähintäänkin katseenkestävä tapaus. Enkä ole saanut vastakaikua keneltäkään. Seksielämänikin on jäänyt vain yhteen kertaan, ja jo kuudetta vuotta jatkunut selibaatti ei tunnu yhtään mukavalta enää.

Kun opinnot meinaa takkuilla, ihmissuhteista ei tule mitään ja tulevaisuuskin näyttää harmaalta, en näe tässä oikein mitään muuta mahdollisuutta kuin päästä hengestäni jollain keinoin. Toivonkin lenkillä ollessani jääväni jonkun rattijuopon yliajamaksi ihan vain päästäkseni päivittäisestä tuskasta. Olen siis aivan liian nössö lähtemään puhtaasti oman käden kautta.

Tiedän olevani säälittävä, mutta nyt helvetti saisi jo riittää!😭