weewee kirjoitti 16.06.2007 klo 03:07:

Viime vuonna minun todettiin potevan vaikean asteen masennusta. Sain lääkityksen, kävin psykologin luona viikottain ja minulle harkittiin jo siirtoa osastolle. Olin tuolloin hyvin yksinäinen, kunnes sattumoisin löysin nykyisen poikaystäväni. Rakastuin, masennus unohtui ja lopetin lääkitykseni (en kokenut sitä muutenkaan koskaan auttavaksi). Eli en koskaan saanut selvittää sitä loppuun asti. Tosin en alunperin tiennytkään olevani niin masentunut, sillä olen ollut tällainen siitä saakka kuin vain muistan.

Nyt olemme siis seurustelleet vuoden ja rakkaus kukoistaa. Poikaystäväni on kuitenkin armeijan leivissä, joten minulla on aivan liian paljon ylimääräistä aikaa miettiä asioita. Esimerkiksi riidoista en pääse millään yli, ja jään märehtimään asioita yksin.
Eilen sitten sain kuulla etten päässyt kouluun jonne hain. Masennuin ja mietin mitä ihmettä minun täytyisi tehdä. Minulla on kuitenkin paikka varattuna yhdelle alalle kun pääsin aikoinaan pääsykokeissa läpi, mutta se ei oikein jaksaisi kiinnostaa. Eli siis olen viettänyt nyt kaksi välivuotta tekemättä mitään. Masentaa ajatus, että olisin heittänyt nämä kaksi vuotta elämästäni täysin hukkaan.
Syksyllä olisi myös tarkoitus muuttaa yhteiseen asuntoon poikaystävän kanssa. Minä haluaisin muuttaa heti koulujen alkaessa, elo-syyskuussa, mutta poikaystävälläni on hirveä huoli raha-asioista, ja tämä haluaisi muuttaa vasta joulu-tammikuussa. En tiedä miten saisin selitettyä tälle etten kestä enää yhtään ylimääräistä päivää käydä koulua kotoa käsin. Minua ahdistaa tämä tilanne. Enkä ole ollenkaan innokas aloittamaan koulua, sillä olen todella epäsosiaalinen ihminen. En saa juuri koskaan luotua ystävyyssuhteita. En tahdo jaksaa sitä kaikkea yksin, varsinkaan alalla jonne en alunperin halunnutkaan.

Kaikkea tätä ei helpota ainakaan se että olen seuraavan viikon aivan yksin kotona, vailla seuraa. En jaksa nähdä kavereitakaan, ja ne kaveritkin ovat harvassa.
Minä en jaksa olla enää vahva. Minä en jaksa olla masentunut mutten jaksa ottaa askelta arkeenkaan. Minä en jaksa kouluja mutta pakko minun on jokin ammatti joskus hankkia, täytänhän sentään tänä vuonna 18 ja olen vielä peruskoulutodistuksella liikkeellä. Pelkään joka hetki paniikkia ja masennusta, joka takoo hiljaa sisälläni. Pelkään että se saa taas otteen minusta, kuten tuntuu pikku hiljaa taas saavuttavankin minut. Minä en halua enää olla erilainen, haluan olla normaali.
Mitä ihmettä minä teen? 😭

Kuulehan,neiti....Kukaan ei voi sun puolesta sanoa,mitä sun täytyy tehä...Sun täytyy ite päättää...Jos aloittaisit ne käynnit uudelleen siellä psykologilla tai vaihdat tai jätät lääkityksen pois...Kerro asiasta poikaystävälles...nääkin sä päätät ihan ite...Mutta ei se masennus ainakaan sillä parane,että jää neljän seinän sisälle murehtimaan...Ja kyllä sä vielä pääset jonnekin,jos sun keskari ei ole mitä huonoimpia...Ja joskus ne ottaa jopa huonollakin...Mulla on kanssa diagnosoitu myös masennus ja ite koen lääkkeistä olevan hyötyä...Muuten oisin varmaan marttyyri....Ja mulla ei ole edes poikaystävää,että sillei..Suoritan ite mulle hemmetin vaikeeta kaksoistutkintoo ja mulla oiskin opiskelupaikka,se ei silti tee elämää yhtään ihanammaksi...Siitä tulee stressiä ja välillä tuntuu,että palan loppuun...En jaksais....Kukaanhan ei pakota sua sosiaalisia suhteita solmimaan,jos et halua...Mutta silloin on ihan turha valittaa,että on yksin....Mä asun ite ypöyksin,ystäviä ja kavereita mulla on,muttei miestä rinnalla tukena arjessa....Mulla on itelläni sos. tilanteiden pelko; tärisen ja oon varautunu oman ikäisteni nuorten seurassa,jännitän....Mutta jos haluaa ystäviä,ei auta muu kuin niin sanotusti "sosiaalistua"...Mutta jos ei halua,ni ei halua...Mullakin masennus ja taas paniikin sijasta piinaava ahdistus valtaa mut,kuolemantoiveita joka vitun vko,epätoivo miehen löytämisestä...että jos sua yhtään helpottaa,muut kamppailee samojen ongelmien kaa ku sä...Mutta ei siinä auta kuin taistella...Masennuksen kaa ei oo pakko jaksaa yksin,sun poikaystäväs ei sitä paranna...Mä oon ite ollu osastolla 2 kertaa enkä siitäkään hyötyny kauheesti,vähän ehkä,tosin johtuen myös itestäni ja hoitohenkilökunnasta...Jos ei se lääke tai terapia auta,ni sillon kyllä vika on terapeutissa ja lääkärissä...Ne on alan ammattilaisia ja niiden kyllä pitäis osata hoitaa mielenterveysongelmaiset parempaan kuntoon,vaikka se vaatiikin aikaa....Sä et vielä toipunu masennuksesta ja sulle on annettu väärä lääke...Läheiset kyllä auttaa vamr. jaksamaan niinkuin mieskin,mutta jos meinaat päästä siitä eroon edes joskus,ois ehkä aika palata terapiaan...Ja jos ei siitä oo hyötyä,vaikka sä siellä puhuisit,ni tee kantelu...😉